– Tässä on siis Hugo Simberg?
Mariana Enriquez yllättää Suomi-taiteen asiantuntemuksellaan heti hautausmaakierroksen alussa.
Argentiinalaiskirjailija ei tiedä ainoastaan suomalaistaiteilijan nimeä, vaan tuttuja ovat myös teokset, niin Haavoittunut enkeli (”se jonka suomalaiset ovat äänestäneet suosikikseen”) kuin Kuoleman puutarha (”pidän valtavasti”).
Kirjailija kertoo rakastavansa symbolisteja ja tarjoaa Simberg-tietämykselleen luonnollisen selityksen:
– Kun on vähän pakkomielteinen, uppoutuu syvemmälle.
Enriquez on tämän hetken latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden kirkkaimpia tähtiä. Hän on myös entinen goottinuori, jonka lukuisiin intohimon kohteisiin lukeutuvat hautausmaat.
Graniittipaasia ja enkelipatsaita haravoi katsellaan todellinen kalmistospesialisti.
No, mitä kymmeniin hautausmaihin ympäri maailmaa tutustunut asiantuntija pitää Hietaniemestä?
Ensivaikutelma on hänen mukaansa metsäisyydessään levollinen. Italiassa haudat saattavat olla hyvin dramaattisia, shokeeraaviakin, Latinalaisessa Amerikassa taas hyvin värikkäitä, Enriquez kuvailee.
– Hautausmaista voi päätellä paljon maasta ja yhteiskunnasta.
Olen sellaisen sukupolven lapsi, jota ei ainoastaan murhattu, vaan jonka ruumis katosi.
Enriquez on saapunut Suomeen kertomaan hänet kansainväliseen maineeseen nostaneista novelleista ja romaaneistaan, jotka yhdistävät kauhua ja kansantaruja poliittiseen historiaan ja popkulttuuriin.
Ensivisiitti toukokuisessa Helsinki Lit -kirjatapahtumassa osuu otolliseen aikaan. Kolmen suomennoksen jälkeen kiinnostus argentiinalaiskirjailijaa kohtaan kasvaa.
Diktatuurin aaveet
Kuolemalla ja kuolleilla on Enriquezille erityinen merkitys.
Kirjailija alkaa kertoa ystävästään, ikätoverista, joka sai vuosikymmeniä aiemmin kadonneen äitinsä ruumiin takaisin. Hautajaiset oli suuri ja vapauttava juhla.
Enriquez oivalsi jotakin.
– Hautakivi, jossa on nimi, on hyvin rauhoittava. Olen sellaisen sukupolven lapsi, jota ei ainoastaan murhattu, vaan jonka ruumis katosi. He ovat minun aaveitani.
Vuonna 1973 syntyneen Enriquezin pikkulapsiaika osui Argentiinan sotilasdiktatuurivuosiin 1976–83. Väkivaltainen sotilasjuntta heitti kansalaisiaan lentokoneesta ja ryösti vauvoja toisinajattelijoilta, sieppasi, kidutti ja teloitti. Ihmisoikeusjärjestöt arvioivat kadotettujen lukumääräksi 30 000.
Aikaa ympäröi lapsen näkökulmasta selittämätön, vainoharhainen tunnelma. Ihmiset saattoivat haihtua tuosta vain.
Hautojen hiljaisuudessa voi saada vaikutelman, että kuolleet ovat vaitonaista porukkaa?
– Ja asia on täysin päinvastoin! Menneisyys ei ole koskaan vain mennyttä. Mennyt väreilee aina nykyisyydessä. Yhteiskunnasta riippuu, miten sen kanssa toimitaan.
Diktatuurivuosia kuvaava, valtioterroria okkultismiin ja folkloreen yhdistävä romaani Yö kuuluu meille (2019) oli arvostelumenestys ja palkintorohmu ja vahvisti Enriquezin mainetta latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden uutena suurnimenä.
Arvostetun Premio Herralde -tunnustuksen perusteissa kirjaa kiitettiin sen tavasta kuvata ”väkivaltaa, jota meidän pitää vastustaa vapauttaaksemme itsemme perintömme kirouksista”.
Jos ei näytetä naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa – se on vähän kuin vaikenisi asiasta.
Kauhu taistelee hiljaisuutta vastaan
Enriquez vetää lukijan maailmaan, jossa hampaat jauhavat saalista ja syrjäkadun likaiset patjat löyhkäävät. Hänen suomentajansa Sari Selanderin mukaan ”kääntäjällä on oltava kestävä vatsa”.
Enriquez on sanonut, ettei realismi riitä kuvaamaan sitä maailmaa, josta hän haluaa kertoa. Ihmisen ja yhteiskunnan pimeät puolet ovat hänen päähänpinttymänsä kirjailijana.
Kehoon kajoaminen ja aistit taas ovat välttämättömiä kauhun herättämiseksi, kirjailija on perustellut. Enriquezin omasta kirjallisesta mausta kertoo, että henkilöhahmot lukevat Kotiopettajattaren romaania ja siteeraavat Lordi Byronia. Samalla hän kantaa ylpeästi kauhukirjailijan titteliä.
Yliluonnollinen uhka kumpuaa silti oikeasta nykyarjesta ja historian tapahtumista. Enriquezilla on tapana luonnehtia kirjojaan poliittiseksi kauhuksi.
Väkivaltaa kirjailija kuvaa, sillä ei halua toimia rikostoverina hiljaisuudelle. Millaisia hiljaisuuksia hän tahtoo kirjailijana rikkoa?
Enriquez antaa esimerkin.
– Jos ei näytetä vaikkapa naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, jota kuitenkin tapahtuu oikeasti – se on vähän kuin vaikenisi asiasta.
Osa Enriquezin tarinoista perustuu todellisiin rikoksiin, kuten novelli, jossa naiset ryhtyvät sytyttämään itseään tuleen. Argentiinassa riehunut murhapolttojen aalto antoi sysäyksen nimikertomukselle kokoelmaan Mitä liekit meiltä veivät. Se oli vuonna 2016 Enriquezin ensimmäinen espanjankielinen bestseller ja kansainvälisen läpimurron alku.
Nuorelle naiselle todetaan: ”Miehet ovat polttaneet naisia maailman sivu, tyttökulta. Nykyään me poltamme itse itsemme. Mutta me emme kuole siihen; näytämme vain arpemme kaikelle kansalle.”
– En koskaan kysy lupaa käyttää tositapauksia. Kirjoitan rikoksista, jotta ne eivät painuisi unohduksiin. Olen kiinnostunut antamaan niille toisen elämän, edes vertauskuvallisesti. Mutta kyse on kirjallisuudesta, ei journalismista, toimittaja-kirjailija muistuttaa.
Vainoharhaista kauhua lietsoo myös yhteiskunnan epävarmuus, josta taloudellisen ja poliittisen epävakauden keskellä vuosikymmeniä eläneillä argentiinalaisilla on oma kokemuksensa. Pelko omasta tulevaisuudesta synnyttää välinpitämättömyyttä, jota Enriquez pitää yhtenä pahuuden ilmentymänä.
– Etenkin keskiluokka pelkää köyhtymistä, ja samalla köyhät on alettu nähdä vaarallisina.
Syrjään sysityt ja kaltoinkohdellut – hyljeksitty asunnoton kärryntyöntelijä, kadulle kuiviin vuotamaan jätetty teinipoika – palaavat tarinoissa kostonhimoisina aaveina tasoittamaan tilit.
Yksi Enriquezin tietokirjoista kertoo hautausmaista, joilla hän on vieraillut ympäri maailmaa. Kirjoituskokoelman nimi on Alguien camina sobre tu tumba, ”joku kävelee haudallasi”.
Sysimusta nauru vailla sensuuria
Epätavanomainen helle paahtaa loppukevään keskipäivässä. Kontrastit ovat voimakkaat, ja keli kutsuu keksimään ilmeisiä vertauksia Enriquezin kirjoihin, joissa kuolema ja pimeys sykkivät kilpaa kuuman elämänvoiman kanssa.
Kuva Enriquezin mielikuvituksellisesta maailmasta jää kapeaksi, jos jätetään mainitsematta kaksi seikkaa: sysimusta huumori ja läpikotainen estottomuus.
Uusimmassa suomennoksessa, Sängyssä tupakoimisen vaarat -kokoelmassa, teinitytöt ajautuvat keskelle mediaskandaalia ravittuaan itseään fanittamansa rocktähden jäänteillä ja nainen kiihottuu sairaista sydänäänistä, hekumoiden kostuvissa lakanoissaan kuulokkeet korvillaan.
Kannibalismi, fetissit, masturbointi: Enriquezin tarinoissa ihmiset ovat siistien ihojensa alla kiehuva keitos häiritseviä haluja.
Kun diktatuuriaika Argentiinassa päättyi, ilmassa oli räjähtävää vapauden tuntua, Enriquez on muistellut nuoruuttaan. Hän juhli ja päihtyi suurkaupungin rähjäisillä klubeilla. Kirjojen vakiohahmoja ovat yöelämässä ja alakulttuureissa ajelehtivat, sarkastiset ja rajojaan testaavat naiset ja tytöt.
Taide on ja on aina ollut vastahankaista.
Enriquezille tärkeitä esikuvia ovat argentiinalaiset absurdeja ja mustia novelleja kirjoittaneet Julio Cortázar ja Silvina Ocampo. Maagista realismia hän ei pidä omien teostensa kannalta läheisenä: ”tulevaisuususkoista”.
Kirjailijalla on vielä sanottavaa hiljentämisen teemasta:
– Minua hivenen huolestuttaa, että ajatukset siitä, millaista kulttuuria aikuisten tai nuorten katsotaan olevan soveliasta kuluttaa, tuntuvat muuttuvan lapsellisemmiksi.
– Taide on ja on aina ollut vastahankaista, confrontativo. Yleisöllä on nykyisin enemmän vapautta kuin koskaan valita, mitä lukee tai katsoo. Taiteilijalla pitää olla vapaus sanoa mitä haluaa.
Fani jota fanitetaan
Kierros on päättymässä Taiteilijamäelle. Suomalaisten taiteilijoiden tuntemus pilkahtaa jälleen esiin: löytyisikö täältä Tove Janssonin hautaa?
Jansson lepää sivussa taiteilijakukkulasta sukuhaudassa, mutta kohdalle osuu Vivica Bandlerin hautakivi. Tieto kirjailijan ja teatteriohjaajan rakkaussuhteesta herättää Enriquezin kiinnostuksen, ja hän kaivaa esiin puhelimen. Kuvat ilmestyvät myöhemmin Instagramiin ja keräävät lyhyessä ajassa tuhansia tykkäyksiä ja ihastuneita kommentteja.
Kirjailijaksi Enriqueziä fanitetaan poikkeuksellisella palolla, ja espanjankielisessä maailmassa häntä on verrattu rocktähteen. Viime keväänä kustantaja herätti Espanjassa huomiota mainostamalla uusimman novellikokoelman kirjailijatapaamisia lakanankokoisilla julisteilla kuin bändin kiertuetta.
Kasvavaan ihailijajoukkoon kuuluvat myös muusikot Patti Smith ja Ville Valo.
Tove Jansson tuskastui toisinaan lukijoiden vaativaan kirjetulvaan. Enriquezin suhde omiin someaikakauden faneihin vaikuttaa mutkattomalta.
– Minusta siinä on jotakin hyvin hellää ja sitoutunutta. Miksi kirjallisuuden pitäisi ottaa itsensä niin vakavasti?
Enriquezin asenteeseen saattaa vaikuttaa, että hän fanittaa niin antaumuksellisesti itsekin: bändejä, elokuvatähtiä, symbolisteja, hautausmaita.
Pimeydelle riittävää vastavoimaa elämässä ei välttämättä tarjoa säyseä päivänvalo, vaan kiihottava, pakottava haltioituminen.
Artikkelia varten on haastateltu suomentaja Sari Selanderia ja suomennosten kustannustoimittajaa Lotta Dufvaa.
6.9.2024 7:32: Korjattu Simbergin maalaus oikeaan muotoon Haavoittunut enkeli.