Mustavalkoisen television Suomessa opettajilla oli helpompaa. Kouluissa henkistä väkivaltaa ei ollut olemassa ja ruumiillinen oli oppilaiden oma asia.
Kiusaaminen oli helppo kuitata pois opettajanhuoneen päiväjärjestyksestä. Oli sananlasku ”Pojat on poikia”. Se tarkoitti, että mustelmiin, ruhjeisiin tai veren valumiseen nenästä ei tarvinnut reagoida. Ei vaikka mustelmat ja veri olivat aina samoilla oppilailla.
Pojat olivat poikia. Heistä piti kasvaa miehiä ja siihen matkaan kai pataan saamisen katsottiin kuuluvan. Se kasvatti. Tyttöjen joukossa varsinkin henkinen väkivalta eli ja voi hyvin.
Jos poika löi tyttöä, tai tyttö poikaa, oli heti valmiina toinen verraton sananlasku.
”Rakkaudesta se hevonenkin potkii.”
Ei, hevonen ei potki rakkaudesta. Kyse on oman paikan osoittamisesta väkivallalla laumassa alempana olevalle.
Sanonta on siinäkin mielessä järjetön, että hevosen potkusta voi mennä henki. Niin myös kouluväkivallasta jos ruuvin vääntää tarpeeksi tiukalle. Lopulta napsahtaa.
Kouluväkivalta oli ongelma koska se vaivasi opettajaa. Kulutti aikuisen työaikaa.
Olin jatkuvan ja järjestelmällisen rikoksen uhri ja koulun aikuiset, joilla oli vastuu, jättivät minut yksin.
Omat yläasteen aikaiset kokemukseni koulun aikuisten kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta tarttua kouluväkivaltaan näkyvät minussa tänäkin päivänä. Tässäkin kolumnissa.
Olen tavannut paljon hyviä opettajia elämäni aikana. Silti suhtautumiseni koko ammattikuntaan lähtee neljäkymmentä vuotta vanhoista kokemuksista. Tuolloin keinona oli huutaminen ja uhkailu hankaluuksia aiheuttaneelle oppilaalle. Kun se ei tehonnut, he olivat aseettomia.
Olin jatkuvan ja järjestelmällisen rikoksen uhri ja koulun aikuiset, joilla oli vastuu, jättivät minut yksin.
Se herätti katkeruutta koko järjestelmää kohtaan. Minä kanavoin katkeruuden auktoriteetit kyseenalaistavaan elämänasenteeseen ja hyvä niin. Joku toinen tekee sen väkivaltaisemmin.
Haluaisin olla myötätuntoinen opettajia ja heidän ammattiaan kohtaan, mutta tässä asiassa en pysty. Minä taannun.
Nuori opettaja kaipasi käytännön neuvoja, jos päätyy kuutosluokalle ja huomaa jonkun oppilaan eläneen omassa helvetissään koko alakoulun ajan.
Kävin mielenkiintoisen keskustelun kouluväkivallasta erään nuoren opettajan kanssa. Hän hämmästeli, ettei yliopistolla opetettu miten kouluväkivallan edessä tulee toimia. Ei kerrottu miten siihen pitää puuttua.
Opettajankoulutuksessa asian sivuaminen oli kuulemma ylätason moraalipohdintaa: onko kiusaamista myös se, jos oppilas nimetään kiusaajaksi?
Nuori opettaja kaipasi käytännön neuvoja, jos päätyy kuutosluokalle ja huomaa jonkun oppilaan eläneen omassa helvetissään koko alakoulun ajan.
Tämä opettaja näki kollegoissaan saman asennevian jonka minäkin aikanaan tunnistin: kiusaaminen on ongelma silloin kun se estää opettajia keskittymästä omaa työhönsä.
Älkää häiritkö aikuisia, siis. Sama vanha asenne.
Silti näillä aikuisilla on työhön kuuluva velvollisuus hoitaa asiat niin ettei ketään pahoinpidellä koulussa. Tähän velvoittaa jo valtakunnallisen opetussuunnitelman ensimmäinen virke. Siinä puhutaan tasa-arvoisesta koulutuksesta ja hyvien edellytysten luomisesta oppilaiden kasvulle, kehitykselle ja oppimiselle.
Väkivallan pelko vie tältä pohjan.
Koulu kulkee monta askelta jäljessä otteiden koventuessa.
Ja ne ovat koventuneet.
Turpiin tuli ennenkin, mutta järjestäytynyt rikollisuus kouluikäisten kesken on uusi ilmiö. Väkivaltainen velanperintä ulottuu jo alakoululaisiin.
Vaikka ongelma nähdään, poliisia ei aina haluta mukaan. Se olisi ongelmien myöntämistä.
Edelleen koulu on liian usein paikka, jossa rikosta ei nähdä rikoksena vaan koulun sisäisenä asiana. Rikoksen uhri voi edelleen jäädä yksin ja se on tuhoisaa.
Tuomo Pirttimaa
Kirjoittaja on Kuusamossa asuva kirjailija.