– Sillä lailla ehkä tavallinen tarina.
Pariskunta lähti kahden lapsensa kanssa etsimään länsinaapurista parempaa elämää 1960-luvun lopussa. 11 vuoden jälkeen perhe oli kasvanut kahdeksanhenkiseksi ja oli aika palata kotiin Suomeen.
Mutta lapsille Ruotsista oli muotoutunut koti.
Ulla Heikkilä syntyi vuonna 1971 suomalaiseen perheeseen Ruotsin Södertäljeen. Tavallinen tarina on hänen mukaansa se, että samanlaisia siirtolaismuistoja on sadoilla tuhansilla suomalaisilla 1960–1990-luvuilta.
Vaikka suuresta muuttoliikkeestä Ruotsiin on paljon tutkittua tietoa, ei historiantutkimus ole vielä keskittynyt muuton kokeneisiin lapsiin. Nyt Suuren muuttoliikkeen lapset ja nuoret -muistitietokeruun avulla pyritään jäljittämään toisen polven muuttajien tarinoita.
Houkutteleva Ruotsi
Vuosien 1960–1990 välillä Ruotsiin muutti yli puoli miljoonaa suomalaista. Siellä houkuttelivat parempi elintaso, isommat palkat ja uudemmat asunnot. Länteen lähdettiin kerryttämään varoja inspiroivien tarinoiden perusteella. Monen oli tarkoitus palata kotiin, mutta iso osa jäi.
– Esimerkiksi lapsiperheiden palveluihin, sairaaloihin ja terveydenhuoltoon äiti ja isä olivat todella tyytyväisiä, Heikkilä kertoo.
Merkittäväksi syyksi Ruotsissa viihtymiseen Heikkilä listaa suomalaisten yhteisöllisyyden, muuttihan niin moni länsinaapuriin samoihin aikoihin.
Muistot lapsuudesta ovat kultaisia, vaikka epävarmuuttakin niihin liittyy.
– Aina kun muistelee omaa lapsuutta, tulee jotenkin kauhean lämmin ja ihana olo. Kyllä meitä tietysti finne på pinneksikin haukuttiin. Sen sillä lailla tiesi, että on erilainen.
Suomalaisuuttaan Heikkilä oppi peittelemään, jopa häpeämään.
Koti kutsui
Heikkilän muuttaessa Suomeen Pohjanmaalle vuonna 1980 haukkumasana vaihtui hurriksi ja koulukieli suomeksi. Luokkakavereissa paluumuuttajat herättivät myös kiinnostusta.
– Ainahan se oli sitä, että no, puhu nyt vähän ruotsia. Ja piti tietenkin kertoa, millaisia leluja oli.
Syitä perheen takaisin muuttoon oli paljon. Lapselle on jäänyt mieleen isän terveysongelmat ja vanhempien toive lasten suomalaisesta koulutuksesta.
Moni muukin tuli takaisin. Saattoi olla pettymystä väsyttäviin työpäiviin, kielimuuri koettiin liian korkeaksi tai koti-ikävä kasvoi ylitsepääsemättömäksi. Suomen talous oli nousussa, joten työmarkkinatilanne entisessä kotimaassa houkutteli.
Vaikka Ulla Heikkilä lopulta tottui elämään uudessa kotimaassaan, perhe ei toipunut koskaan muutosta täysin.
– Kun me muutettiin Suomeen, 15-vuotias vanhin veljeni, hänhän ei sopeutunut tähän muuttoon. Hänestä tuli alkoholisti. Ja hän on kuollut.
Muistot lähteeksi historiantutkimukseen
Kokemuksiaan Ruotsissa vietetystä lapsuudesta ja muutosta Suomeen erityisopettajana työskentelevä Heikkilä on alkanut tiedostaen käydä läpi vasta viime vuosina. Hän on aktiivisesti penkonut muistojaan kirjaprojektin äärellä.
– Kun pysähdyt miettimään sitä, että mitä silloin tapahtui, silloinhan samalla prosessoit sitä. Se on todella eheyttävää. Siinä pitää ihan pysähtyä sen asia äärelle. Siitä on ollut ihana kirjoittaa.
Vaikka Heikkilä on asunut suurimman osan elämästään Suomessa, kokee hän yhä vaikeutta identifioitua suomalaiseksi. Videolla hän kertoo, mitä tunteita Suomen ja Ruotsin välinen jääkiekko-ottelu hänessä herättää.
Keväällä Heikkilä kuuli käynnissä olevasta muistitietokeruusta ja innostui. Ajankohta keräykseen on hänen mielestään juuri oikea.
Keruuta järjestämässä oleva historiantutkija ja dosentti Tuomas Laine-Frigren on samaa mieltä.
– Ihmiset, jotka ovat 1960–80-luvulla muuttaneet meidän maiden välillä tai asuneet Ruotsissa, alkavat olla keski-iässä ja keski-iän ylittäviä. He ovat muistelu-iässä ja heiltä on mielekästä kysyä näistä asioista.
Laine-Frigrenin mukaan lasten omat näkökulmat ovat historiantutkimuksessa jääneet usein taka-alalle.
– Historiassa aiemmin ehkä lapsia ei sillä tavalla ole kuultu heidän mielipiteistään, heistä ei ole oltu niin kiinnostuneita. Heitä koskevia lähdeaineistoja on paljon, mutta aikuiset puhuvat niissä. Lasten omia ääniä niistä harvemmin kuuluu.
Keruun aineistoa on tarkoitus käyttää lähdemateriaalina historiantutkimukseen. Ulla Heikkilän mukaan keruu ei palvele vain tutkimusta vaan myös muistelijoita itseään.
– Nyt me pystymme tähän. Me olemme aikamme tätä ensin peitelleet ja nyt sitä pureskellaan tämän muistitietokeruun kautta. Nyt pystyy jotenkin jäsennellymmin juttelemaan ja keskustelemaan niistä asioista.
Muistitietokeruu voi tuoda myös vertaistukea ja auttaa prosessoimaan kipeitäkin muistoja.
– Ei se mikään syvä trauma ole, mutta tuntuu se kumminkin, että jos sinä olet aina se toinen.
Ymmärrystä tämän päivän integroimiseen
Suomalaisilla vastassa oli Ruotsissa Tuomas Laine-Frigrenin mukaan melko rasistinen ilmapiiri. Heidät houkuteltiin tehtaille työvoimaksi, mutta yhteisö ei ollut valmis ottamaan vastaan heitä.
– On hyvin tärkeää miettiä sitä, että millä tavalla lapset ja nuoret omilla tavoillaan sopeutuvat. Mitkä ovat heidän elämässä ikään kuin tärkeät sopeuttavat tekijät. Ja toisaalta perheiden työllistyminen, tulot ja tämän tyyppinen integroituminen on tietysti oma tärkeä keskustelunsa.
Vaikka kulttuurisesti käsitykset lapsuudesta olisivat erilaisia, lapsuuden historiaan perehtynyt Laine-Frigren näkee lapsuuskokemuksissa samankaitaisuuksia – olipa syntynyt milloin tahansa. Voisiko siis tutkimus muistitietokeruun pohjalta auttaa nyt muuton kokevia lapsia?
– Lapsuus on kehityspsykologisesti tai kehityksellisesti aika samantyyppistä tietyiltä peruspiirteiltä kaikkialla. Lapsuudessa on jotain universaalia, ja sen takia voimme oppia historiasta.
Lapsuuden historian hän nostaa esiin tärkeänä yhteiskunnan kuvauksena. Lapsuusmuistojen tutkiminen voi myös auttaa ymmärtämään ihmisen identiteetin rakentumista myöhemmällä iällä.
– Joku käyttäisi termiä, että on juureton. Mutta minä olen ajatellut, että olen monijuurinen, toteaa Ulla Heikkinen.
Videolla hän kertoo, miten kokee Itämeren yhdistävän juuriaan.
Artikkelin arkistovideot ovat peräisin A-studio-ohjelmasta, jossa seurattiin Merja, Markku ja Piritta Lintulan muuttoa Ruotsiin. Ohjelma esitettiin 11.8.1977.