Jo joulun alla hehkutettiin, että 2024 tulisi olemaan historiallinen vaalivuosi. Koskaan aiemmin yhtä moni ihminen ei ole päässyt äänestämään saman kalenterivuoden aikana.
Nyt kun takana on reilu puolet tätä maagista vuotta, ei ainakaan vaaliväsymyksestä voi olla huolissaan.
Vallassa olevat johtajat ovat sitä heikommilla melkeinpä sen mukaan, kuinka demokraattisesta maasta on kysymys.
Toisille eivät nimittäin riittäneet ennalta määritellyt äänestykset. Ranskan presidentti Emmanuel Macron päätti EU-vaalien jälkeen hajottaa maansa parlamentin ja järjesti ylimääräiset kansalliskokousvaalit.
Yhdysvalloissa puolestaan presidenttikisaa laitetaan uusiksi jo ennen kuin se pidetään. Istuva valtionpää, demokraatti Joe Biden ei enää olekaan itsestään selvä kandidaatti maan presidenttikilpaan.
Vallassa olevat johtajat ovat sitä heikommilla melkeinpä sen mukaan, kuinka demokraattisesta maasta on kysymys. Venäjän presidentillä Vladimir Putinilla ei ole huolta uudelleenvalinnasta. Intiassa pääministeri Narendra Modi voitti mutta joutuu tekemään yhteistyötä parin muun puolueen kanssa.
Ranskan Emmanuel Macron puolestaan on ollut enemmän kuin pienessä liemessä, ja Britanniassa oli vaalipäivänä kyse enää siitä, kuinka pahasti konservatiivipääministeri Rishi Sunak häviäisi työväenpuolueen Keir Starmerille.
Keskitien kulkeminen on lakannut kiinnostamasta.
Vakaimmat ovat itse asiassa olleet EU-vaalit, joiden jossain odotettiin tuovan mukanaan hyökyaaltomenestyksen ääriryhmille, etenkin äärioikeistolle.
Euroopan parlamentin vaaleissa kuitenkin heilahdukset jäsenmaiden sisällä tasoittavat toisiaan. Niinpä maltilliset keskustaoikeistolaiset, liberaalit ja sosiaalidemokraattiset puolueet pystyivät niukin naukin pitämään valta-asemansa.
Kun katsoo Euroopan unionin poliittista tilannetta palasittain, näkyy sama ilmiö kuin kansallisissa poliittisissa valinnoissa.
Keskitien kulkeminen on lakannut kiinnostamasta.
Macron ehkä ajatteli, että kansallisissa vaaleissa ranskalaiset äänestäisivät äärioikeiston pelossa presidentin edustamaa linjaa. Hän erehtyi. Useimmat muukalaisvihaa ja kansallismielisyyttä vierastaneet ranskalaiset kokivat parhaaksi vaihtoehdoksi vasemmiston – jopa laitavasemmiston – sen sijaan että olisivat turvautuneet liberaaliin keskustaan.
Li Andersson keräsi EU-vaaleissa enemmän ääniä kuin perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit yhteensä.
Ranskassa tapahtui isossa mittakaavassa se, mitä nähtiin Suomessakin. Meillä vasemmistoliiton väistyvä puheenjohtaja Li Andersson keräsi EU-vaaleissa yksin enemmän ääniä kuin kaksi hallituspuoluetta, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit, yhteensä.
Jopa jotkut aina ennen kokoomusta kannattaneet ihmiset ovat kertoneet äänestäneensä Anderssonia, koska kokivat ”kommarin” tällä kertaa uskottavimmaksi vaihtoehdoksi äärioikeistolaistumiselle.
Yhteistä Ranskan ja Suomen kuvioissa on myös se, että vaalitaktikoinnista on tullut arkea. Vasemmistoliitto kärsi viime vuonna eduskuntavaaleissa demareita suosineesta taktisesta äänestämisestä, mutta sai hyödyn siitä takaisin kahta komeammin nyt EU-vaaleissa.
Ranskalaiset puolestaan suorastaan pakotettiin taktikointiin ylimääräisissä parlamenttivaaleissa, joissa käydään aina kaksi kierrosta. Toiselta kierrokselta vetäytyi yli 200 ehdokasta vain siksi, että siten pyrittiin estämään äärioikeistolaisen kansallisen liittouman ehdoton enemmistö kansalliskokouksessa.
Mitä muuta olemme oppineet vaalivuodesta tähän mennessä? Tämän: mitä enemmän demokratiaa, sitä enemmän heilahteluja.
Entinen EU-komission puheenjohtaja, luxemburgilainen Jean-Claude Juncker oli uuden totuuden jäljillä jo vuosia sitten. Hän viisasteli, että vallassa olevat poliitikot tietävät, mitä pitää tehdä – mutta eivät tiedä, miten tulevat sen jälkeen uudelleen valituiksi. Siksi on tehty paljon vesitettyjä päätöksiä, ja sekin on osaltaan lisännyt ääriliikkeiden suosiota.
Mitä enemmän demokratiaa, sitä enemmän heilahteluja.
Putinin ja Trumpin tapaiset poliitikot taas ovat lukeneet Junckerin viisauden niin, että jatkuvuutta haluavan poliitikon on valtaan päästyään ensin varmistettava, että uudelleen valituksi tulemisesta ei tarvitse huolehtia.
Siksi sellaiset joskus ehdottomina pitämämme arvot kuin oikeusvaltio, sananvapaus ja rauha ovat historiallisesti uhattuna samaan aikaan, kun elämme historiallisen kansanvaltaista globaalia vaalivuottamme.
Matti Mörttinen
Kirjoittaja on pirkanmaalainen toimittaja ja tietokirjailija.