Minulla oli muistikuva, että lapsuuteni musiikintunneilla, siis 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa, olisi laulettu lähinnä Uralin pihlajaa sekä Partisaanivalssia – ja tietenkin joka aamun aluksi virsi. Usein se oli ”Avaja porttis, ovesi, käy Herraas vastaan nöyrästi”, mikä on aina oiva ja positiivinen muistutus alakoululaisen katoavaisuudesta.
Hankin vanhat ala-asteen musiikinkirjat nähdäkseni, ihan vain tarkistaakseni, millaista se sitten oikeasti oli. Tai ehkä pikemmin olisi voinut olla, sillä riippumatta musakirjan potentiaalisesta annista, me kyllä soitimme nokkahuilulla pari vuotta noita itäjollotuksia. Luultavasti yksinkertaisesti siksi, että ne kuulostivat kivoilta, eikä niinkään neuvostopropagandan vaatimuksesta.
Näin jälkikäteen ajatellen säälin opettajaa, joka joutui kuuntelemaan sitä epävireistä nokkahuiluhelvettiä. Mutta itsepä hän soitti harmonillaan niitä aamuvirsiä, joten sai ansionsa mukaan.
Neuvostoliitto oli niin hieno maa, että sen kansallislaulukin oli kirjaan painettu.
Mutta olihan meillä kieltämättä aika paljon neuvostoliittolaisia ja ylipäänsä itäblokin musiikkia. Neuvostoliitto oli niin hieno maa, että sen kansallislaulukin oli kirjaan painettu.
Toisaalta matkaa tehtiin ympäri maailmaa, ”laukussa leipää ja piimää vaan”, ja tutustuttiin myös Etelä-Amerikan ja Kiinan lauluihin. Ja Hava Nagilaan tietenkin, Israelin ystäviä kun oltiin.
Popmusiikki sivuutettiin painokkaan ylimalkaisesti, mutta Paavon virsi kyllä löytyi ja Einojuhani Rautavaaran nuorisoon uppoava Marjatta, matala neiti…
Jiihaa!
Kuinka paljon koulu pystyykään vaikuttamaan siihen, mitä kokonaiset sukupolvet tietävät – tai eivät tiedä.
Parhaiten ajankuva näkyi kuitenkin laulukirjan rivien väleissä. Siinä, että kirjasta henki yhteisöllisyys ja maailmaa syleilevyys – vankka kansainvälisyys, vaikka Suomi oli siihen aikaan yksi maailman pohjimmaisista pussinperistä. Ja huokui kirjan sivuilta myös kunnianhimo: opetettiin muun muassa sinfoniaorkesterin kokoonpano sekä kapellimestarin viittomia!
On silmiä avaavaa lukea vanhoja koulukirjoja ja nähdä, kuinka paljon koulu pystyykään vaikuttamaan siihen, mitä kokonaiset sukupolvet maailmasta tietävät. Tai eivät tiedä.
Ajattelen, että yksi syy esimerkiksi Sofi Oksasen romaanin Puhdistus suosioon on, että se avasi ensimmäisen kerran oman sukupolveni ihmisten silmät. Käsitimme, että ei ollut tullut puheeksi moinen Viron menneisyys koulun historiantunneilla. Että meille oli valehdeltu – tai ainakin jätetty kertomatta asioita.
En kuitenkaan usko, että opettajat pahantahtoisuuttaan jättivät metsäveljet mainitsematta. Enemmänkin siksi, että historian ymmärrys – se, mikä katsotaan tärkeäksi - vaihtelee ajan mukana. Historia on niin kuin se kulloinkin kirjoitetaan.
Kaverini kertoi, että vielä 1990-luvun alussa yliopiston historian peruskurssilla oli käytössä kirja, jossa ihan kirkkain silmin kerrottiin 30-vuotisesta sodasta, että jopa suomalaiset hakkapeliitat saattoivat joskus, suurimmassa hädässään – ja pelkkää hyvää tahtoen – lainata talonpojilta hieman ruokatarvikkeita.
On syytä miettiä, mitkä ovat nykyajan koulukirjojen hullutuksia, joita ihmetellään 40 vuoden päästä? Onko se jokin myöhemmin helposti nähtävä ideologia tai vain yksinkertaisesti se, että rima on laskettu hälyttävän matalalle, koska harva osaa lukea?
Loistaako jokin nykytodellisuudessa elävä olennainen asia poissaolollaan, mitä ja miten asioista kerrotaan?
Onko tämän ajan hullutus ehkä se, ettei koko koulukirjoja edes ole? Kaikki tapahtuu pilvessä ja näytöillä.
On syytä miettiä, mitkä ovat nykyajan koulukirjojen hullutuksia.
Eikä kyse ole vain koulukirjoista. Ajan henki elää aina kaikkialla, ja sitä on vaikea väistää. Siksi itse kunkin olisi hyvä tuolloin tällöin, vaikka aina aamuisin, pysähtyä miettimään, mitkä ovat tämän hetken sokeita pisteitä – asioita, joita ei voi tai osaa kyseenalaistaa.
Niitä varmaan kannattaa hakea sellaisista suunnista, joista ihmiset ovat vankkumattoman yhtä mieltä. Tai ehkä varsinkin sellaisista suunnista, joissa eri mieltä oleminen aiheuttaa paheksuntaa, poissulkemista ja leimautumista foliohatuksi.
Tästä ei toki seuraa, etteikö foliohattu voisi joskus olla ihan oikeakin analyysi.
Siksi näin syksyn aluksi neuvo koululaisille, opiskelijoille ja meille kaikille: yhteiskunnassa kannattaa pitää mieli alati epäluuloisena, ettei tule huijatuksi ja käy kuin musiikkikirjani vasikalle, jota mies vei markkinoille. Se oli vaiti ja murheissaan, tajusi varmaan vasta siinä vaiheessa, että se myydään teuraaksi. Laulu on tehty 1940-luvun alussa, kun holokausti oli pääsemässä kunnolla vauhtiin.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, jolla on laukussa leipää ja epäluuloa vaan.