Ei epäilystäkään – taidemusiikkisävellyksen pitää käsitellä ekokriisiä, että se saisi Suomen arvostetuimman musiikkipalkinnon. Vuoden Teosto-palkintoehdokkaista Outi Tarkiaisen kappale ”ammentaa pohjoisesta, jossa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät nopeammin kuin muualla”, kun taas Minna Leinosen teoksen hiilidioksidipäästöt on laskettu ja kompensoitu.
Edellisen Teosto-palkinnon voitti Water, sitä edellisen ICE – molemmat sulavaa ilmastonmuutosmusiikkia.
Kyse on laajemmasta taideilmiöstä, joka ei rajoitu musiikkiin.
Outi Hytönen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä, että Suomen kirjallisuudessa kriisitietoisuus on korvannut omakohtaisen fiktion. Hän kävi läpi kustantamoiden katalogit ja osoitti, että luontokato, Ukrainan sota, ilmastonmuutos ja äärioikeiston nousu ovat nousseet kirjojen teemoiksi lajityypistä riippumatta.
Samoin taiteen merkittävä rahoittaja Koneen säätiö nosti joulukuun apurahapäätöksistä esiin ”kriisien ja epävarmuuden ajan” ja kertoi, että maailmanlaajuiset ja paikalliset kriisit näkyivät selvästi hakemuksissa.
Kriisitietoisuuden pohjalla vaikuttavan poliittisuuden kärjisti Rondon kolumnissa säveltäjä Olli Virtaperko: ”Taiteilijoiden vihervasemmistolaisen wokeismin siipi on palauttanut hyvän ja pahan retoriikan taidepuheeseen. Taiteen tulee edistää oman identiteettipolitiikan mukaisia tavoitteita.”
Sävelet eivät ole poliittisia, säveltäjät ovat
Musiikista ei voi yksiselitteisesti sanoa, käsitteleekö se kriisiä ja miltä kannalta: kuulija voi tulkita musiikkia vapaasti. Teosnimillä, teoskommenteilla ja haastatteluilla säveltäjät ja muusikot ovat kuitenkin linkittäneet suuren osan tämän vuoden merkittävistä kantaesityksistä eri kriiseihin, ja ottaneet poliittista kantaa kenties aiempaa useammin ja selvemmin.
Kansainvälistä nousukiitoa tekevän Cecilia Damströmin uutuusteokset käsittelevät ikiroutaa, sukupuuttoja ja vaatejätettä – tai ainakin hän on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja puhunut näistä teoskommenteissa.
Juhlavuottaan viettänyt Kalevi Aho otti sinfonialla kantaa Ukrainan sotaan. Ilkka Hammon uudet orkesteriteokset olivat eräänlaista yleiskriisimusiikkia, samoin Kansallisoopperassa esitetty Earthrise.
Taidemusiikin uusi yhteiskunnallisuus huipentui lokakuussa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa. Viulisti Pekka Kuusiston jousikäteen oli tussattu ”ILO 169”, joka viittaa YK:n yleissopimukseen alkuperäiskansoista, siihen jota Suomi ei ole ratifioinut. Teko loi poliittisen auran konsertin kaikille teoksille, ei vain niille joita saamelainen Katarina Barruk joikasi.
Jakolinjat kuin 1970-luvun laululiikkeessä
Suomen taidemusiikissa poliittisuus on aiemmin lymynnyt piilossa, kun jo tussattu jousikäsi tuntuu rajulta mielenosoitukselta. Nyt ajan henki kuitenkin tuntuisi vaativan kriisitietoisuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta – eli suoraan sanottuna poliittisuutta.
Laululiikettä määrittivät varma vakaumus seisomisesta oikeissa joukoissa sekä tunnistettavan yksipuolinen sointimaailma.
Jos sävellys tai konsertti ammentaa itseensä merkitystä ajankohtaisesta ja tärkeästä aiheesta, sellaisesta kuin ekokriisi, se luultavasti vaikuttaa mediahuomioon, tunnustuksiin ja apurahapäätöksiin.
On silti vaikea arvioida, miten poliittisuus tätä kautta heijastuu musiikin ilmenemismuotoihin.
Yksi esimerkki löytyy 1970-luvun poliittisesta laululiikkeestä. Sen taustalla vaikutti laaja yhteiskunnallinen kuohunta, mutta lopulta laululiikettä määrittivät varma vakaumus seisomisesta oikeissa joukoissa sekä tunnistettavan yksipuolinen sointimaailma. Nykyään näihin piirteisiin suhtaudutaan parhaimmillaan hämillisen nostalgisesti, pahimmillaan pilkaten.
Kenties nykyisen taidemusiikin uusi poliittisuus tuottaa yhtä vaikuttavaa ja suosittua musiikkia kuin 1970-luvun poliittinen laululiike. Mutta on muusikoiden ja musiikkipäättäjien vastuulla, että uusi poliittisuus ei synnytä taidemusiikkiin yhtä rajuja yhteiskunnallisia jakolinjoja ja yhtä yksipuolisia sointeja. Ne eivät vanhene kauniisti.
Osa voimasta menetetään, jos säveltäjä vääntää rautalangasta, mitä ekokriisin kauhua musiikki kuvaa.
Aika näyttää, kuulostavatko ilmastonmuutossävellysten sulavat soinnit ja draaman kaaret tulevaisuudessa yhtä vanhahtavilta kuin ne nyt kuulostavat vaikuttavilta.
Poliittinen rautalanka jähmettää musiikin ja tekee siitä poissulkevaa
Musiikkia on kautta aikojen käytetty surutyöhön ja traumojen hoitamiseen. Nykytaidemusiikin ekokriisisävellyksillä on sama, tärkeä tarkoitus kuin barokin sielunmessuilla – ne kertovat jostain, mille ei ole sanoja, ja auttavat käsittelemään alitajuisesti asioita, jotka ovat tietoisuudelle vaikeita tai kipeitä.
Tässä on musiikin voima.
Osa tästä voimasta menetetään, jos säveltäjä vääntää rautalangasta, mitä ekokriisin kauhua musiikki kuvaa, tai jos konsertin järjestäjä määrittää teoksille poliittisen tulkintakehyksen.
Näin politisoitu musiikki on valitettavan helppoa sulkea oman kuplan ulkopuolelle. Ja jos kriisimusiikin sisältö on jähmetetty sanoihin, sävelten merkitys ei pysty muovautumaan juuri niihin sanattomiin tarpeisiin, joita kriisi juuri sinussa kuulijana herättää.