Islantilainen näytelmäkirjailija Tyrfingur Tyrfingsson (s. 1987) istuu Kom-teatterin aulassa, hörppii kahvia ja ihmettelee poikkeuksellisen lämmintä säätä.
Hän on lentänyt nykyisestä asuinkaupungistaan Amsterdamista Helsinkiin Seitsemän tarinaa häpeästä -näytelmänsä ensi-iltaan.
Näytelmä kertoo nuoresta islantilaisesta poliisista, joka traumaattisen kokemuksen jälkeen alkaa käydä läpi elämäänsä.
Tarinan keskiössä on häpeä ja sen erilaiset muodot.
Tyrfingssonille häpeä on liima, joka pitää yhteiskunnat koossa. Se estää käyttäytymästä miten tahansa, mutta liika on liikaa. Lamauttava häpeä voi aiheuttaa henkistä pahoinvointia ja masennusta.
– Häpeä aiheuttaa itsemurhia. Se on hiljainen tappaja: Ihmiset häpeävät mitä hullumpia asioita. Se on hyödytöntä ja typerää, Tyrfingsson sanoo.
Niinpä hän kirjoitti aiheesta näytelmän, jossa mennään railakkaasti häpeää kohti ja nauretaan sille empaattisesti.
– Häpeä pitää kesyttää, ystävystyä sen kanssa. Pitää ymmärtää, että voin kokea häpeää, mutta minä en ole häpeällinen. Minusta voi tuntua paskalta, mutta en ole kakkaa, Tyrfingsson havainnollistaa.
Isoäiti päätyi näyttämölle
Tyrfingsson on kotimaassaan useasti palkittu kirjailija ja hänen tekstejään on esitetty eri puolilla Eurooppaa. Yle Areenassa pyörii parhaillaan hänen kirjoittamansa tv-sarja Hankala perintö.
Islannissa Tyrfingssonin näytelmät ovat aiheuttaneet myös polemiikkia. The Beauty Show, joka sai keväällä ensi-iltansa Reykjavikissa, närkästytti osan katsojista. Yhdellä hahmoista oli todellinen esikuva ja tällä epäilyttävä menneisyys.
– Monet islantilaisista vihaavat minua sen takia, mistä kirjoitan. Se on vaikeata. Joten jos Suomi ja Helsinki haluavat adoptoida minut, olen avoin ajatukselle, Tyrfingsson nauraa sydämellisesti.
Hän sekoittaa näytelmiinsä todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä ja usein juuri kaikkein hurjimmilla on oikea esikuva.
Näin on myös Seitsemän tarinaa häpeästä -esityksessä. Kirjailija kirjoitti siihen isoäitinsä.
– Isoäitini oli olympiatason alkoholisti. Kun olin lapsi, kirjoitin tarinoita jo varhain. Faksasin niitä aina isoäidille Floridaan. Häntä ei pahemmin kiinnostanut, kunnes kirjoitin hänestä.
Isoäiti sai Tyrfingssonin lupaamaan itselleen, että tämä tekisi hänestä tähden. Helsingissä Floridan isoäitiä esittää Satu Silvo.
Lapsen häpeä muokkaa aikuista
Kom-teatterin esityksen ohjaa Ona Korpiranta (s. 1993). Hän kuvailee näytelmän päähenkilöä Agla-nimistä poliisia (Isla Mustanoja) naiseksi, joka kantaa yllään supersankarin viittaa.
Naisen identiteetti perustuu sille, että hän on vahva ja pystyy puolustamaan itseään ja muita. Sitten hän joutuu murtovarkauden ja seksuaalisen nöyryytyksen kohteeksi ja hänen identiteettinsä romahtaa.
– Siitä seuraa monenlaisia häpeän kokemuksia, jotka näyttäytyvät eri tavoilla: on häpeäraivoa, lamaantumista, punoitusta, pistelyä kehossa, ongelmia ihmissuhteissa ja päihteiden käytössä, Korpiranta sanoo.
Häpeäkokemusta on tutkittu ja havaittu, että sen juuret löytyvät usein varhaislapsuudesta. Jo puolen vuoden ikäinen vauva voi kokea häpeää, joka kumpuaa torjutuksi tulemisesta ja hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteesta.
– Varhaisen nuoruuden ja lapsuuden kokemukset ovat merkittäviä, koska ne muokkaavat ihmistä ja hänen aikuisuuttaan, ohjaaja Korpiranta sanoo.
Esityksen viritys on vakavasta aiheesta huolimatta koominen. Ohjaaja uskoo, että hillittömäksi kuvailtu esitys aiheuttaa katsojissa myös vaivautuneisuutta.
– Yleisö kokee varmasti häpeää myös esityksen sisällön kanssa. Heitä naurattavat ja riemastuttavat jotkut asiat. Tämän on tarkoitus olla yhteisöllinen häpeäkokemus, jolla lievitetään häpeää menemällä sitä kohti, Korpiranta sanoo.
Näytteleminen on häpeän voittamista
Youssef Asad Alkhatibille (s. 2000) Seitsemän tarinaa häpeästä on osa Taideyliopiston teatterikorkeakoulun näyttelijän opintoja.
Hänellä on esityksessä neljä roolia. Yksi niistä on aiheuttanut erityisesti häpeän kokemuksia.
– Näyttelen islantilaista naista, josta puhutaan, että hän on huora. Totta kai se hävettää näyttelijänä, että mitä ihmiset ajattelee. Erityisesti jos on arabikatsojia, niin se on tuplahäpeä.
Alkhatib tuli Suomeen pakolaisena Syyriasta vuonna 2017 ja opetteli suomen kielen.
Näyttelijät joutuvat ammatissaan häpeän ja sen voittamisen kanssa tekemisiin jatkuvasti. Tähän asti Alkhatib on kieltäytynyt rooleista, joissa pitäisi tehdä intiimikohtauksia, mutta Kom-teatterissa sellainenkin tuli eteen ensimmäistä kertaa.
Hänen näyttelemänsä poliisi iskee silmänsä näytelmän päähenkilöön.
– Kun harjoittelimme täällä ensimmäistä kertaa, minulle tuli oikein kunnon ujous. Olin kuin pikkulapsi: nauratti ja hymyilytti koko ajan. Piti purkaa se häpeä pois, että pääsin uudelle sivulle tässä ammatissa, Alkhatib sanoo.
Suomalaiset ja islantilaiset jakavat häpeän
Näytelmäkirjailija Tyrfingur Tyrfingsson ajattelee, että suomalaisessa ja islantilaisessa häpeässä on jotain samaa. Toisin kuin muilla meillä häpeä ei perustu alastomuuteen, ruumiillisuuteen tai seksuaalisuuteen. Sen sijaan se on leivottu sisään protestanttiseen etiikkaan ja luterilaiseen uskontoon.
– Se on ankara uskonto. Katolilaiset voivat tunnustaa (syntinsä), ja heillä on paljon enemmän liikkumavaraa. Me taas käytämme valtavasti energiaa välttääksemme ja kiertääksemme häpeää.
Kirjailijalle teatteri on oikea paikka lievittää häpeää ja se on nyt ensi-iltansa saavan näytelmän tarkoitus.
– Esitys ei ole kuitenkaan mikään Herbalife (verkostomarkkinointiyritys). En voi luvata, että painosi putoaa 20 kiloa, mutta ehkä pari kiloa kuitenkin, Tyrginsson murjaisee ja nauraa makoisasti päälle.
Seitsemän tarinaa häpeästä -esityksen ensi-ilta 11.9. helsinkiläisessä Kom-teatterissa.