–Hohoo, tässä kulkee veriviiva, Rautis huusi Nallikarin juhannusyöhön ja veti karahkalla viirun hiekkaan. Nuotiossa kyti leirintäalueen kestopuupenkki, Rautis höhötti vitsilleen ja hörppäsi ruskeasta kaljapullosta. Joku kemiläinen pilvenveikko ilmestyi nuotiolle jaanaamaan. Kai me oltiin vapaita.
Tässä ajassa Rautiksella olisi töitä. Hän voisi kulkea keppi kädessä pitkin internetiä ja piirtää viivojaan, joiden yli ei enää keskustella, joiden yli huudetaan ja vihataan.
Elämme individualismin aikaa. Selostamme, että jokainen voi olla mitä haluaa, edustaa mitä tahtoo. Väitämme, että kaiken keskiössä on yksilö. Valetta kaikki.
Kyse on aina ryhmästä. Olemme sosiaalinen, yhteistyöhön pyrkivä laji, supervoimamme on herkkä tutkajärjestelmä, jolla peilaamme tekojemme aiheuttamia ilmeitä ja eleitä. Niiden reunaehdoissa syntyvät ajatuksemme ja näkemyksemme.
Ainoa siunaukseni on se, että elän tämän elämäni kaukana metropoleista, maalaisten, eränkävijöiden ja teollisuusduunareiden keskellä.
Minunkin tavoitteeni on itsellisajattelu. Tiedän, että lauma syötti tämän haaveen minuun.
Zeit geist.
Ei minulla ole omia ajatuksia. Uiskentelen normien ja hyväksynnän verkonsilmissä ja yritän olla jäämättä kiinni.
Ainoa siunaukseni on se, että elän tämän elämäni kaukana metropoleista, maalaisten, eränkävijöiden ja teollisuusduunareiden keskellä. Todellisuuteni näyttää joka päivä aivan toiselta kuin mitä suurempiin kaupunkeihin keskittynyt media ja julkisuus kertoo.
Tämä ristiriita on samalla kiroukseni. Haluaisin saada rauhan, kuulua lujasti johonkin. Haluaisin kuplautua, mutta maailma ei anna. Käyn jatkuvaa väittelyä uutisnäkökulmien, asiantuntijoiden ja vaikuttajien kanssa.
Eivät metsästäjät ole tuollaisia.
Tuntemani verkkokalastajat eivät ole ryöstökalastajia, pikemminkin maisemaansa juurtuneita filosofeja kuten maanviljelijätkin.
Ei suomalainen metsä ole tuollainen.
Tajuatko pääkirjoittaja, mitä tuo ilakoimasi jätti-investointi tarkoittaa taas minun elinpiirilleni?
Jos olisin varttunut kaupungissa katsoisin nykyistä minääni epäillen: Miks tolla ihme gubbella on handut veressä?
Etuoikeuksien rintamalinja ei todellakaan kulje enää sukupuolten välissä.
Jos olisin syntynyt helsinkiläisen maahanmuuttajaperheen vanhimmaksi pojaksi tai vasemmistolaisen kulttuuriperheen vesaksi aivan identtisellä perimällä, peilaisin ajatuksiani toisenlaisten sosiaalisten peilien äärellä ja sitä myöten ajattelisin kokonaan erilaisia ajatuksia.
Se on pökerryttävää.
Olisin ihan oikeasti joku toinen. Eri asiat olisivat minulle miellyttäviä, toiset jutut aiheuttaisivat puistatuksia. Todennäköisesti en tajuaisi ollenkaan, mitä syvällisesti upeaa on mäkärien kansoittamassa peräpohjalaisessa aapasuossa. Jos olisin varttunut kaupungissa katsoisin nykyistä minääni epäillen: Miks tolla ihme gubbella on handut veressä?
Tässä kiteytyy yksi aikamme masentavimmista ristiriidoista. Vaadimme lujasti, että jokainen saa olla juuri mitä haluaa, mutta sitten kun hän on, hän on sitä aivan väärin.
Joku tuijottaa toisen ihonväriä kuin satatonnari uutta robottilypsäjää. Toinen kuuntelee vieraan ajatuksia ja toteaa ne kerettiläisiksi.
Tässä ajassa, näillä kasvottomilla somealustoilla, joissa eletutkajärjestelmämme halvaantuu, olemme lopettaneet kohteliaan keskustelun. Törkyn suoltamista helpottaa se, ettei meidän tarvitse enää pelätä, että ihminen pillahtaa edessämme itkuun tai hyökkää kimppuumme.
Reipas väittely vaihtuu vihaamiseen ja tavat tökeryyteen. Niin monen on saatava olla historian oikealla puolella, niin moni haluaa taistella lujasti hyvän joukoissa pahaa vastaan.
Kannattaisi miettiä mitä haluaa.
Olen kulkenut laumoissa nuorena ja sotilaana. Olen tutustunut historiaan, lukenut yliopistossa politiikkaa ja seuraillut uutisnarkkina maailmaa. Se mitä kutsun todellisuudeksi, kertoo minulle, että 1918 ja 1939 eivät olleet sattumaa, koska väkivalta on meille lajityypillistä, helppoa, osin miellyttävää.
Lauman sekoaminen tarvitsee lauetakseen vain pitkäkestoisen stressin, jonka aiheista tässä ajassa ei ole pulaa. Arkiset uutiset kertovat eksistentiaalisista uhista. Tuntemamme lintukoto häviää raakku, terveysasema, ammatti ja dieselauto kerrallaan.
Palaan muinaiseen juhannusyöhön Nallikarissa.
Kemiläinen pilvenveikko raivostui naamansoittoomme. Hän otti povestaan perhosveitsen ja alkoi huitoa. Yksi joukkomme huima potkaisi kemiläistä käteen kuin joku Chuck Norris. Bootsi vain vilahti ja veitsi lensi pusikkoon.
Aseeton kemiläinen istui nuotiolle jaanaamaan. Välissämme kulki veriviiva, mutta pystyimme silti puhumaan.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on kirjailija ja vapaa toimittaja pohjoisesta. Hän asuu Pohjois-Ruotsissa Haaparannalla, ja on kotoisin Torniosta.