Syyskuussa 1964 inarilaisessa Kaamasen kylässä pamahti.
Valtava jysäys paikallistettiin läheiselle Kyöpperivaaralle, jossa tiedettiin olevan saksalaisten Lapin sodassa jälkeensä jättämiä ammuksia. Syytä räjähdykselle ja korkealle savupilvelle ei kuitenkaan koskaan saatu selville.
Tapahtumasta ei kirjoitettu lehdissä, eikä siitä ole kuvamateriaalia. Niin syntyi legenda Kyöpperin pamauksesta, jonka tarinan tekijät kertovat nyt Ylelle.
Oli syyskuinen iltapäivä Kaamasen kylässä kuusikymmentä vuotta sitten. Koulun asuntolassa riitti vilskettä. Oppilaita oli kymmeniä ja iso osa heistä asui asuntolassa viikot.
Asuntolan poikasilla oli tekemisen puute, johon asuntolanhoitaja keksi mielestään hyvän ratkaisun. Pojat passitettiin retkelle läheiseen metsään ja mukaan annettiin vähän evästä sekä saikkapannu. Puolukat olivat parhaimmillaan ja siihen aikaan koululaisilla oli velvollisuus tuoda marjoja kouluun.
Joukko 7–10-vuotiaita poikia lähti innolla retkelle. Luvassa olisi seikkailu, jonka pääosassa eivät kuitenkaan olleet puolukat.
Pojilla oli pieni aavistus siitä, mitä tuleman pitää. Isot pojat olivat kertoneet ihmeellisistä kiväärin panoksista, jotka paukkuivat kivasti nuotiossa.
Viaton saikankeitto sai valtavat mittasuhteet
Porukan vanhin, sillon jo kymmenvuotias Kauko Ljetoff kertoo tilaisuuden tehneen pikkupojista varkaan.
Viaton saikankeitto metsässä tuli saamaan sellaiset mittasuhteet, että Ljetoff ihmettelee vieläkin, ettei kenellekään käynyt kuinkaan.
– Teimme nuotion Kyöpperivaaran päälle ja haimme vettä läheisestä Kyöpperijärvestä. Tarkoitus oli keitellä saikat (teet) ja nauttia mukavasta hetkestä kavereiden kanssa luonnossa. Toisin kävi. Ihmetellä täytyy, että selvittiin, Ljetoff sanoo kuusikymmentä vuotta myöhemmin.
Jostakin nuoren Ljetoffin päähän muljahti, että lähistöllä on varmasti saksalaisten jättämiä panoksia. Panoksia etsittiin ja ne heitettiin nuotioon. Ne rätisivät ja hylsyt lensivät ilmaan.
Pojat väijyvivät puiden takana. Kohta he alkoivat etsiä lisää pauketta rovioon.
– Menimme katselemaan, mitä vielä löytyisi. Löytyi täysiä konekiväärin panosvöitä ja tykinkuulia. Ne olivat viisi-kuusikymmentä senttiä pitkiä, semmoisia pötkylöitä. Niitä oli siinä muutama. Juuri jaksoimme pyöritellä ne nuotioon, Ljetoff kertoo.
Kaamasen seutu oli tunnettu saksalaisten jättämistä lukuisista panoskätköistä, joita ei kuitenkaan ollut sen kummemmin ehditty peittää joukkojen perääntymisvaiheessa Lapin sodassa.
Poikien koulun lähellä oleva Kyöpperinvaara oli yksi niistä paikoista, joissa panoksia tiedettiin olevan. Siellä oli ollut saksalaisten tähystyspaikka ja ammusvarasto sodan aikana.
Silloin selän takana kajahti
Niin pojat pyörittelivät kuulia nuotioon ja laittoivat puita päälle. Huipulle aseteltiin vielä saikkapannu.
Ajatus oli, että kun kuulia lämmittää vähän, jotain varmasti tapahtuu.
Mitään ei kuitenkaan heti tapahtunut.
– Semmoinen kiven mukura siinä oli kolmen-neljän metrin päässä ja sen takana me kurkimme. Kun ei tapahtunut mitään, hain pitkän kepin ja pyöritin sillä kuulia uuteen järjestykseen. Vieläkään ei tapahtunut mitään, Ljetoff muistelee.
Pojat kyyhöttelivät kiven takana noin vartin, kunnes heitä alkoi kyllästyttää. Alkoi tuntua, että piti varmaan asuntolaankin palata.
Se koko tykinkuulasatsi lensi taivaan tuuliin.
Kauko Ljetoff
He lähtivät kiven takaa juoksun kanssa alas Kyöpperivaaran jyrkkää rinnettä. Matkalla oli vanha saksalaisten palanut ammusvarasto, josta pojat keräsivät vielä luoteja ritsaan panokseksi.
Silloin selän takana kajahti.
– Se koko tykinkuulasatsi lensi taivaan tuuliin. Ehkä kolmesataa metriä korkea valtava savurengas kohosi taivaalle ja kekäleitä lensi ympäri vaaraa.
Siinä vaiheessa pojat olivat jo jyrkässä alarinteessä noin sata metriä nuotiosta matkalla kohti koulua. Se pelasti pojat, eikä paineaalto iskenyt heihin.
Joku suojelus oli mukana, Ljetoff sanoo.
– Varmaan ei ollut kuin kymmenestä sekunnista kiinni, että kerkesimme juosta sivuun siitä pamauksesta. Jotenkin vain tuntuu, että meidän lähtö oli määrätty vähän myöhemmäksi.
Savupilvi näkyi kymmenen kilometrin päähän
Paukku kuultiin Inarin kylällä saakka ja savupilvi näkyi Toivoniemeen, kymmenen kilometrin päähän. Aikalaiset pohtivat, olisivatko sodanaikaiset saksalaisten jättämät suuret määrät ammuksia räjähtäneet itsekseen vai oliko joku mennyt miinaan.
Räjähdyksen jälkeen ensimmäisenä tuli mieleen, kävikö kenellekään mitään. Kun huomattiin, että kaikki olivat hengissä, tulikin jo huoli metsän palamisesta.
Pojat palasivat räjähdyspaikalle.
Siellä heitä odotti noin parikymmentä metriä halkaisijaltaan oleva kraateri.
– Pikkuisella saikkapannulla yksi haki vettä Kyöpperijärvestä ja loput talloivat ensin nuotiokappaleita ja sitten palopesäkkeitä sadan metrin päästä sammuksiiin, ettei pala koko Kyöpperivaara, Veskoniemi kertoo.
Kuin ihmeen kaupalla pojat saivat palopesäkkeet sammumaan ja oli aika hiukan huoahtaa. Silloin mieleen tuli kammottava ajatus siitä, miten olisi voinut käydä.
Järkytys oli kova.
– Oli aivan älytön tuuri, ettei meille käynyt kuinkaan. Selvisimme naarmuitta.
Veskoniemen mukaan kiinnijäämisen pelko oli kauhea ja hän muistaa, ettei sen jälkeen kenelläkään heistä tehnyt mieli paukutella enempää.
Myöhemmin Veskoniemi työskenteli Puolustusvoimissa ja hänelle myönnettiin raivaajan paperit. Hänellä oli lupa raivata sota-ajan räjähteitä. Vasta silloin hän koski niihin seuraavan kerran.
– No tulipa kuitenkin aloitettua sekin touhu jo seitsemänvuotiaana, naurahtaa Veskoniemi.
Retkestä ei hiiskuttu kuuteenkymmeneen vuoteen
Pojat palasivat asuntolaan hiiskumatta sanaakaan retkestä. Yhteisellä sopimuksella suut ovat pysyneet asiasta supussa tähän päivään saakka, kunnes Veskoniemi ajatteli paljastaa salaisuuden.
Asia oli tullut esille Meidän Kaamanen -lehdessä olleen hyysikän räjähdyksestä kertoneen jutun yhteydessä.
Veskoniemen mielestä tämäkin pamaus ansaitsi tulla julki.
– Me kuitenkin porukalla sovimme ja vannoimme heti, että tästä ei sitten hiiskuta sanaakaan, eikä ole hiiskuttu. Nyt kuusikymmentä vuotta myöhemmin tämän uskaltaa jo tunnustaa, kun rikos on vanhentunut.
Uteliaisuus Kyöpperin pamausta kohtaan oli jonkin aikaa kovaa. Kyläkaupalla asiaa päiviteltiin isoon ääneen. Olipa osa kyläläisistä säikähtänyt sodan alkaneen uudestaan. Pelättiin venäläisten tulevan, sodasta oli vain parisenkymmentä vuotta.
Asia jäi kuitenkin sikseen, kun kukaan ei ollut kadonnut kylästä, eikä kenelläkään näkynyt ulkoisia vammoja. Koulullakaan kukaan ei kysellyt räjähdyksen perään. Pojat elivät jännityksessä aikansa, kunnes koko Kyöpperin pamaus unohtui.