Viron kansallismuseo Tartossa on brutalistinen pytinki, joka on rakennettu entiselle sotilaslentokentälle. Sen sisällä on maailman suurin suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuurikokoelma.
Vaikka kokoelmiin on säilötty mennyttä aikaa, jopa tuhansien vuosien takaa, ajattelen, että museot ovat ikkunoita tulevaisuuksiin. Olen pohtinut, mitä harvinaisiin kasveihin rinnastettavissa olevat pienehköt kansat merkitsevät suuren maailman ryteikössä. Aika paljon.
Pienissä valtioissa voi testailla kaikenlaista ikään kuin koelaboratorioissa. Jonain päivänä hengentuotokset saattavat levitä suurempiin keskuksiin. Äitiyspakkaus, kännykkä, mottitalkoot, astiankuivauskaappi, torijuhlat, kalsarikännit, ämpärien jonottaminen.
Äitiyspakkaus, kännykkä, mottitalkoot, astiankuivauskaappi, torijuhlat, kalsarikännit, ämpärien jonottaminen.
Suomalaisilla voisi olla ekologiseen jälleenrakennukseen ideoita, joita suuret valtiot eivät ehdi kokeilemaan. Jotta voidaan rakentaa kestävää tulevaisuutta, on löydettävä tapa keskustella kestävästi.
Voimmeko olla ylpeitä nykyisestä keskustelutavastamme? Jos emme, kannattaisiko ryhtyä töihin? Repiä rukkaset naulasta, tarpoa sinne, missä ei ole aiemmin ollut, kuunnella ihmisiä, joita ei ole koskaan kuunnellut. Puheella rakennamme todellisuutta ja tulevaisuutta.
Ajattelen, että välillä tapa, jolla puhumme toisillemme on kuin rasavillin lapsen sotkuisesta kouluvihosta. Yritämme selviytyä monimutkaisessa maailmassa apinan aivoilla ja metsästäjä-keräilijän mielenlaadulla. Se aiheuttaa väistämättä hankauksia ja tulehdustiloja. Vaikka tämä metsäkansa onnistui loihtimaan modernin tietoliikenteen, ei kukaan oikein opettanut internetin pelisääntöjä.
Minusta tulehdustila on päässyt kroonistumaan. Siihen kannattaa etsiä pikaisesti rohtoja.
Vaikka tämä metsäkansa onnistui loihtimaan modernin tietoliikenteen, ei kukaan oikein opettanut internetin pelisääntöjä.
Tämän suon laidalle pesiytyneen pikkiriikkisen kansan on palattava takaisin metsän siimeksessä loimuavan nuotiotulen äärelle. Kansan, joka osaa olla turvat tukossa, luulisi osaavan olla myös korvat höröllä.
Ihminen, joka osaa säilöä marjoja, sieniä ja juureksia talven varalle, kerätä polttopuut kuivaan pinoon, tyhjentää räystäät lehdistä ja herranjestas, sopia taloyhtiön kokouksissa lumikolan säilytyspaikan, osaa myös halutessaan ravistella vanhentuneita ajatuksiaan ja päivittää yhteisiä tavoitteita vastaamaan tämän ajan järisyttävän isoihin ongelmiin.
Koulutusjärjestelmämmekin on jämähtänyt 1800-luvulle. Laitamme lapset kouluun ja toivomme, että joku opettaisi heille ihmisiksi elämisen taitoja. Miten se on mahdollista, kun aikuisten maailma näyttää kovin rikkinäiseltä ja riitaisalta?
Vihan pyramidilla tarkoitetaan porras portaalta etenevää vihaa, joka alkaa arjen välinpitämättömyydellä. Pyramidin huipulla on äärimmäisyyttä: konflikteja, vainoja, sotaa, kansanmurhaa. Tällä hetkellä joka kuudes lapsi elää konfliktin keskellä. Konfliktit, sodat tai kansanmurhat eivät ole syntyneet sattumalta, vaan edenneet vähitellen.
Syyt niiden taustalla vaihtelevat ja ovat, no, vaikeita ja monimutkaisia, mutta se ei ole tekosyy sille, etteikö meidän pitäisi tehdä kaikkemme niiden lopettamiseksi.
”Pelkkä ymmärtäminen ei tietenkään vielä lopeta kauheuksia, mutta sen vastakohta, passiivisuus, auttaa niitä jatkumaan”, kirjoittaa brittiläinen filosofi ja historioitsija Jonathan Glover Ihmisyys-kirjassa.
Raahaamme esivanhempiemme geeniperimää, sukumme tai kansakuntamme historiaa. Kenties vihaa, surua, katkeruutta, joka usein leimahtaa väärin käsiteltynä.
Ongelmia ei voi lakaista maton alle. Kun jotain yritetään savustaa ulos, yhteiskunnassa jää kytemään pinnan alle. Suomi ei ole tässä poikkeus.
Olin parikymppisenä töissä yliopistollisessa sairaalassa. Kärräsin potilaita tutkimushuoneiden ja osastojen välissä. Kuuntelin heidän huoliaan. Saatoin joskus olla viimeinen, jolle ihminen puhui, ennen kuin hänen elämänsä sammui.
Museoilla ja sairaaloilla on jotain yhteistä. Molemmissa kansakunnat syntyvät ja kuolevat. Ne ovat maailmankaikkeuksia, joihin tiivistyy se, mitä me ihmisinä olemme.
Museon ja sairaalan käytävillä olen oppinut, että joskus käänteentekevät havahtumiset tapahtuvat vasta silloin, kun on liian myöhäistä – katastrofin iskiessä tai kuolinvuoteella.
Museoilla ja sairaaloilla on jotain yhteistä.
Uskon, että tärkeimmät asiat elämässä ovat näkymättömiä, vaikkapa luottamus, anteeksianto, huumori ja rakkaus. Mikään niistä ei näe päivänvaloa, jos ei osaa keskustella ja ennen kaikkea kuunnella.
Joskus ongelmat voivat olla niin suuria, ettei niihin yksi pieni elämä riitä. Aina kannattaa yrittää. Luulisi siinä olevan tarpeeksi hommaa työtä ja hikeä rakastavalle kansakunnalle.
Johannes Roviomaa
Kirjoittaja on toimittaja ja Arktisen keskuksen vieraileva tutkija.