”Suomalaiselokuva sai tukia yli 500 000 euroa – Vain 88 katsojaa”
Näin Iltalehti uutisoi eilen keskiviikkona. Kyseinen elokuva on Hannaleena Haurun ja Katja Gauriloffin ohjaama Parvet, joka sai laajan teatteriensi-iltansa viikko sitten perjantaina.
Isot flopit ovat median vinkkelistä tietenkin mehukkaita uutisia. Koska melkein kaikki kotimaiset elokuvat ovat osin julkisrahoitteisia, on epäonnistumisista helppo vetää johtopäätös, että taas on meidän yhteisiä varojamme tuhlattu.
Jutussa vieläpä väitettiin aluksi, että Parvien 730 000 euron budjetti olisi suuri. Tosiasiassa se on puolet suomalaisen elokuvan keskibudjetista.
Samanlaista kohkausta käytiin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, kun JP Valkeapään He ovat paenneet voitti Jusseja ja floppasi teattereissa. Elokuvasäätiö oli tukenut nuorisokuvausta peräti 750 000 eurolla.
Bisnesmielessä nämä ovat toki isoja summia elokuvista, joiden katsojamäärät jäävät teatterikierroksella jopa alle tuhanteen, kuten Parvien kohdalla tullee käymään.
Mutta kun Elokuvasäätiön tuissa ei ole kyse bisneksestä.
Tuotantotuki ei ole sijoitus
”Elokuvahanketta arvioidaan sisällöllisenä, ilmaisullisena ja tuotannollisena kokonaisuutena”, säätiön hakuilmoituksessa sanotaan. ”Lisäksi arvioinnissa otetaan huomioon tuenhakijan taiteelliset, ammatilliset ja taloudelliset edellytykset hankkeen toteuttamiseksi.”
Kyse on nimenomaan tuesta, ei sijoituksesta. Elokuvasäätiö ei saa laittamiaan rahoja takaisin osinkona lipputuloista tai festivaaleilla jaetuista palkinnoista.
Elokuvasäätiön tuella mahdollistetaan, että Suomessa voidaan tehdä kaikenlaista elokuvataidetta. Tämän vuoden elokuvista tukea ovat saaneet muun muassa dokumentti Kurkien äiti (110 000) sekä populaarit komediat Mielensäpahoittajan rakkaustarina (500 000) ja Hevimpi reissu (800 000).
Luvuista näkee, ettei Parvien saama tukisumma ole poikkeuksellisen suuri. Tuottaja Emilia Haukkakin huomautti Iltalehdelle, että elokuvaa tuettiin muita Elokuvayhtiö Aamun elokuvia vähemmän.
Kotimainen elokuva hyötyy siitä, että täällä tehdään isoa ja pientä, yleistä ja erityistä, hyvää ja huonoa.
Flopeista uutisointi ja tukisummilla mässäily tekevät hallaa kulttuurialalle, joka riippuu jo valmiiksi löysässä hirressä. Elokuvasäätiöltä leikataan puoli miljoonaa euroa, ja keskustelufoorumeilla sekä lehtien kommenttipalstoilla janotaan lisää.
Parvien ja heovatpaenneiden ympärillä käyty keskustelu kytkeytyy siihen perusprobleemaan, jonka kanssa taideala on kulttuurileikkausten yhteydessä paininut: miten perustella se, että taiteella on oma itseisarvonsa? Miten perustella rahan laittaminen teokseen, jonka näkemisestä suomalaiset eivät halua maksaa 15 euron lipun hintaa?
Yksi keino on tietenkin muistuttaa, ettei kyse ole vain itseisarvosta. Elokuvasäätiö väittää, että suomalaiseen elokuvaan laitetut eurot palautuvat valtiolle lähes välittömästi kokonaisuudessaan, parhaimmillaan kaksinkertaisesti. Elokuviin kun palkataan työntekijöitä ja ostetaan tarvikkeita, joista sitten maksetaan veroa.
Floppielokuvien verohyötyjä ei box office -listoilla kuitenkaan tilastoida, ja kommenttipalstoilla moni tuntuu ajattelevan, että elokuvantekijät voisivat etsiä muita hommia. No, moni niin jo tekeekin.
Tekeminen yhtä tärkeää kuin lopputulos
Parvien kohdalla lisäkierteen tuo se, että elokuvan tekoprosessi on ollut monella mittarilla yhtä tärkeä kuin lopputulos.
Elokuva on tehty yhteisöllisesti elokuvantekijöistä, esitystaiteilijoista, asiantuntijoista ja muista koostetun työryhmän voimin. 70-henkinen tiimi koottiin avoimen haun kautta. Ohjaaja Hauru halusi tehdä pitkän fiktioelokuvan, jonka teemana on suomalainen kansallisidentiteetti osana koloniaalisuutta.
Yksi yhteisöllisyyden pointti oli, että näyttelijät pystyisivät vaikuttamaan syvällisemmin siihen, millaisia representaatioita heidän hahmonsa tarjoaisivat. Ennen elokuvan valmistumista Parvista järjestettiin performansseja, joissa esiyleisö pääsi näkemään kohtauksia valkokankaalla sekä live-esiintyjien esittämänä. Esiyleisö laskettiin osaksi työryhmää ja vaikutti lopputulokseen.
Parvien tekotapa on ollut Suomessa monella tapaa uudenlainen, ja uutta Hauru on luonut urallaan aiemminkin. Katsotaan nyt vaikka Venetsian elokuvajuhlilla esitettyä metafiktiivistä Fucking with Nobodya (2020), joka pokkasi kuusi Jussi-ehdokkuutta, tai vallatonta nuortenelokuvaa Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (2017).
Tai Katja Gauriloffin palkittua Je’vidaa (2023), joka on ensimmäinen koltansaamenkielinen elokuva. Se kiertää yhä maailmaa, vaikka kotimaassa katsojaluvut jäivät alle 20 000:een.
Hauru ja Gauriloff nostavat marginaaliin jääneitä ihmisryhmiä suomalaisen elokuvan keskiöön. He kyseenalaistavat elokuvien normatiivista ihmiskuvaa ja inspiroivat todennäköisesti muita. Heidän elokuvansa ovat kehuttuja ja palkittuja.
Lisäksi heidän roolinsa kotimaisen elokuvan kansainvälistymisessä on olennainen, vaikka kaurismäet ja kuosmaset saavatkin isoimmat otsikot.
Sanoisin, että syitä tukiin riittää, vaikka katsojat valitsivatkin teatterissa nyt ennemmin Smile 2:n tai Niko-animaation.
Yleisradio on tukenut Parvet-elokuvaa ennakko-ostolla.
Muokattu 25.10.2024 klo 12.14: Korostettu, että arvio siitä, miten suomalaiseen elokuvaan laitetut eurot palautuvat valtiolle, perustuu elokuvasäätiön omaan raporttiin.
Muokattu 25.10. klo 15.15: Lisätty tieto, että Yleisradio on tukenut elokuvaa ennakko-ostolla.