– Kun selvisin sodasta ja tulin siviiliin, huomasin, että ihmiset valittivat kaikennäköisistä pienistä asioista. Sanoisin, että menisi pariksi kolmeksi kuukaudeksi rintamalle, niin elämänasenne olisi toisenlainen. Kun on ollut sodassa, osaa antaa arvoa elämälle.
Näin kertoo satavuotias helsinkiläinen Kalevi Aula.
Hän on sotaveteraani, joka taisteli jatkosodassa ja Lapin sodassa yhteensä kolmella rintamalla.
– Oli se pitkä aika sellaiselle pojanklopille. Oli ihme, että selvisin siitä.
Sotaveteraaneja on Suomessa vuosi vuodelta vähemmän.
Rintamalisää saaneita sotaveteraaneja oli marraskuussa noin 1 500, kertoo veteraaneja edustava Tammenlehvän Perinneliitto.
Vuodessa määrä on vähentynyt sadoilla.
Tässä jutussa Kalevi Aula kertoo muistojaan sodista sekä sen, mitä hän toivoisi ihmisten ymmärtävän elämästä.
Kova paikka äidille
Kalevi Aula oli sotaan lähtiessään 18-vuotias. Äiti ei kyennyt saattelemaan ainoaa lastaan Salon juna-asemalle.
Isä tuli pojan mukaan asemalle. Hän ei pystynyt sanomaan muuta kuin ”hei vaan.”
Oli maaliskuu vuonna 1943. Aula oli lähdössä jatkosotaan.
Kalevi Aula meni ensin junalla Kontiolahteen ja sieltä 250 kilometriä kuorma-autolla Venäjän puolelle. Talojen pihoilla oli kylttejä, joissa luki: ”Varokaa tarkka-ampujia.”
Pakkasta oli 42 astetta.
– Täytyi tarkkaan ajatella, kun meni riu'ulle. Siellä ei ollut varaa istua kuin muutama minuutti. Oli niin kylmää.
Aula muistaa ensimmäisen yönsä jatkosodassa. Hän asui pahviteltassa ja ympärillä oli kuivia honkia.
Vanhemmat sotilaat sanoivat, että ei tarvitse pelätä, koska ne ovat omia, jotka ampuvat rintaman yli.
Eniten sodassa pelotti se, kun hävittäjä ampui luodin. Silloin kuului ääni ”viuh, viuh, viuh”.
Aulalla oli kuitenkin hyvä rytmitaju. Jo muutaman yön jälkeen hän osasi kuunnella, oliko vihellys lyhyt vai pitkä ja milloin piti äänen perusteella heittäytyä maahan.
Eläimet valittivat metsässä
Aula muistaa sodasta myös miinat. Hän pelkäsi niiden räjähtävän eikä uskaltanut mennä edes pissalle tien sivuun ojan yli.
Aula muistaa myös eläimet, jotka valittivat ääneen metsässä. Niitä ei ollut varaa mennä auttamaan. Eläimet astuivat miinoihin.
Aula kertoo miehestä, joka oli palanut mustaksi, mutta hengitti vielä.
– Hän oli aivan kauhean näköinen. Ei se kauaa elänyt.
Aulaa auttoi jaksamaan usko Jumalaan.
Sodassa Aula ei voinut keskittyä muuhun kuin siihen, että selviää elossa. Hän kertoo, että tuli immuuniksi kaikelle kamalalle, mitä joutui näkemään.
Hän muistaa ruumiit, jotka ladottiin päällekkäin kuin halot.
– Jos siinä olisi ruvennut ajattelemaan enemmän, niin eihän järki olisi kestänyt.
Aula menetti sodassa paljon kavereita. Se oli kuitenkin tuttua jo ajalta ennen sotaa.
Hän sairasti lapsuudessaan vakavasti ja menetti monta ystäväänsä keuhkotaudille.
Aula kantoi parhaan ystävänsä arkkua jo kymmenvuotiaana.
– Ei voi sanoa, että kuolemaan tottuu, mutta siinä on niin tunteeton, ettei välitä, vaikka joku kaatuu vieressä. Jos rupeat tunteilemaan, niin se on sinun omaa menoa.
Kaikki eivät kestäneet sotaa. Aula muistaa sotilaat, jotka karkasivat rintamalta ja joutuivat sen seurauksena vankilaan.
– Olen sen verran isänmaallinen ja vastuuntuntoinen, etten olisi osannut ajatellakaan karkaamista. Jos luoti osuu, niin se osuu.
Aula oli onnekas.
Aula muistaa myös sen, kun yläpuolella lensi satoja pommikoneita. Hän makasi soramaassa Kanneljärvellä.
Toiselta puolelta vihollinen ampui suoraan panssaritykeillä. Aula muistelee, että hän makasi muiden kanssa maassa ja pelkäsi, mutta rohkeitakin sotilaita mahtui joukkoon.
– Muistan yhden oululaisen asentajan. Siellä oli kanoja. Hän haki kananmunia, paistoi ne ja söi, kun toiset pelkäsivät henkensä edestä. Elossa hänkin selvisi loppuun asti.
Kerran Aula oli yksin liikkeellä avoimella paikalla. Venäläinen hävittäjäpommittaja ampui Aulaa kohti. Hän onnistui pakenemaan maakellariin.
– Kyllä ne olivat kaikki kovia hetkiä, kun tykistö ampui. En minä ole mikään sankari, mutta selvisin kuitenkin.
Sodassa oli vähän hyviä hetkiä. Iloa tuli kotoa tulleista paketeista ja tilanteista, jolloin ei tapahtunut yhtään mitään.
Äiti ei koskaan toipunut sodasta
Aulan viimeiseksi sodaksi jäi Lapin sota vuonna 1944.
Äiti ja isä olivat onnellisia, kun he saivat ainoan poikansa terveenä takaisin kotiin.
Äiti ei kuitenkaan koskaan toipunut sodasta. Hän kuoli 48-vuotiaana.
Aulan perhe menetti kotinsa pommituksissa. Aulan lapsuudenkoti oli Salon sähkötehtaan vieressä.
Tehtaalla valmistettiin sotaan materiaalia, ja tästä syystä tehdas oli erityisesti pommituksen kohteena.
Kalevi Aula kertoo, että selvisi sodasta aika hyvin. Traumoja ei jäänyt.
Sodasta paluu oli rankkaa lähinnä yhteiskunnan asenteiden vuoksi. Sodassa olleita pidettiin hänen mukaansa lähes rikollisina 70-luvulle asti. Suomi oli Aulan mukaan hyvin Venäjä-myönteinen ja kommunismi vaikutti ajatteluun.
Nyt Aula ei halua muuta kuin rauhaa. Hän mainitsee Ukrainan sodan. Suomen liittymistä Natoon hän pitää tärkeänä asiana.
– Vaikka olen ollut sodassa, en ole mikään sotahullu. Olen rauhan mies, mutta kaikki eivät ajattele samalla tavalla.
Kalevi Aula kertoo, mitä sota opetti hänelle elämästä:
Suomen itsenäisyydellä on Aulalle suuri merkitys.
– Moni ei tajua sen arvoa. Suomessa asiat ovat mielestäni hyvin. Meillä on myös hyvä presidenttipari ja maailman parhaimpia armeijoita. Olen kiitollinen, että olen Suomen kansalainen.