Lapsena Paavo Westerbergillä oli kolme haaveammattia: yksityisetsivä, luonnonsuojelija ja divarin pitäjä.
– Tarinankertojana saan olla näitä kaikkia, Westerberg naurahtaa.
Tarinankertoja – sitä Paavo Westerberg ytimeltään on. Hänellä on aina ollut sanomisen tarve.
Isäksi tulo 16-vuotiaana piti jalat maassa
Westerbergin isä oli runoilija ja äiti historioitsija. Lapsille luettiin klassikkokirjoja, käytiin teatterissa ja elokuvissa. Pikku-Paavo purki sanottavaansa päiväkirjaan.
Näyttelijänura alkoi 7-vuotiaana, kun Westerberg poimittiin koulusta tv-elokuvaan. Tähti hänestä tuli Susikoira Roi -sarjan Tomina. Ruusun aikaa, jossa hän näytteli Illi-teiniä, seurasi viikottain toista miljoonaa televisionkatsojaa. Elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa.
Kaikki tunnistivat Westerbergin. Keskellä suursuosiota 16-vuotiaasta näyttelijästä tuli isä.
– Elämä oli simppeliä, kävin töissä ja huolehdin perheestä. Julkisuus ei eristänyt, vaikka kyllä julkisissa kulkuvälineissä liikkuminen oli haasteellista.
Iltalukion jälkeen Westerberg pääsi muutaman yrityksen jälkeen opiskelemaan himoittuun Teatterikorkeakouluun. Siellä käsikirjoittaminen ja ohjaaminen alkoivat viedä. Nyt Westerberg työskentelee näytelmäkirjailijana, käsikirjoittajana ja ohjaajana ja näyttelee enää harvakseltaan.
– Monialaisuus on ollut rikkaus, vaikka alussa syy siihen olikin käytännöllinen eli monta ruokittavaa suuta, viiden nyt jo aikuisen lapsen isä sanoo.
”Rakkauden tulisi lävistää kaiken työn tekeminen”
Jo kolmekymppisenä Paavo Westerbergiä pidettiin yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä tulkeista. Nyt konkari on nähnyt teatterialaa monesta suunnasta kohta viisi vuosikymmentä. Tekemisen ydin on sama, mutta paljon on muuttunut. Kulttuuritarjonta on pirstaleisempaa ja monimuotoisempaa.
– Sirpaleisuuden keskellä jokaisen täytyy olla oman itsensä kuraattori, mikä voi olla uuvuttavaa. Ei ole sattumaa, että on menossa nostalgiabuumi. Ihmiset kaipaavat jotakin, mihin kiinnittyä.
Westerberg on ihmisläheinen, pidetty ohjaaja. Hänelle ohjaaminen on palvelutyötä, jossa palvellaan sekä teosta, työryhmää että katsojaa.
– Taiteen tekemisessä tarvitaan rakkautta. Lähimmäisenrakkautta ja maailman kuvaamista inhimillisyyden läpi. Rakkauden tulisi lävistää se, miten työtä tehdään.
”Miksi me olemme täällä ellei siksi, että kauneudella on merkitystä? Haudan reunalla merkitsee vain annettu ja saatu rakkaus”, Westerberg pohtii.
”Taiteen tekemisessä tarvitaan rakkautta. Lähimmäisenrakkautta ja maailman kuvaamista inhimillisyyden läpi. Rakkauden tulisi lävistää se, miten työtä tehdään.”
Ohjaajalle työ on yhdessä etsimistä ja löytämistä, johon liittyy parhaimmillaan jotain metafyysistä.
– Löytäminen edellyttää, että kaikki ei ole täysin meidän hallinnassa. Saattaa tapahtua jotain, joka yllättää kaikki, tekijätkin.
Optimistikin joutuu olemaan varuillaan
Taiteilija puhuu teostensa kautta. Tässä ajassa Paavo Westerberg haluaa kuitenkin puhua myös ääneen. Hän toivoo, että taide lievittäisi yhteiskunnan vastakkainasettelua.
– Olen optimisti, mutta kun katson maailmaa, niin optimistikin joutuu olemaan varuillaan. Taiteen synnyttämä vuoropuhelu voisi johtaa kohti uutta ja parempaa maailmaa. Silti näen vain kasvavan polarisaation, vaikka monet taiteilijat puhuvat sen vaarallisuudesta, Westerberg toteaa vakavana.
Parhaimmillaan koet taidetta erimielisten ihmisten kanssa. Yhtäkkiä nauratte samalle asialle. Onhan se valtavaa.
Riittääkö taide estämään ihmisten ajautumisen liian kauas toisistaan? Westerberg ei ole enää varma, mutta haluaa silti yrittää.
– Kenen etua polarisaatio palvelee?
Taiteesta ei tarvitse olla mitään hyötyä. Paavo Westerberg kiteyttää: taide on olemassa, jotta muistaisimme että maailmassa on kauneutta, jotta myötätunto ja rohkeus lisääntyisivät ja jotta olisi tilaa eri näkökulmille.
Taide muistuttaa, ettei maailma ole yksin minua varten.
– Parhaimmillaan koet taidetta erimielisten ihmisten kanssa. Yhtäkkiä nauratte samalle asialle. Onhan se valtavaa. Kun sakset viuhuvat, on oltava kiitollinen, että voimme vielä olla yhdessä taiteen äärellä.
Taide on investointi
Taiteesta on alettu puhua talouden termein. Sanoilla on valtaa. Avustusten ja apurahojen sijaan Westerberg puhuisi taideinvestoinneista.
– Kulttuuriin käytetty euro tulee yhteiskunnalle moninkertaisena takaisin. Voi hyvällä syyllä puhua investoinneista. Koko kansakuntamme identiteetti nojaa kulttuuriin.
Toisaalta ohjaajaa harmittaa, jos hyödyt ovat ainoa tapa ymmärtää kulttuurin merkitys. Olisi rehellisempää todeta, että taide on hauskaa, jännittävää ja ihanaa.
– On maailman mahtavin asia, että voin kuunnella musiikkia, lukea kirjaa tai katsoa leffan. Kyllä me aika yksin täällä oltaisiin ilman taidetta ja kulttuuria, Westerberg sanoo vakavana.
Pohjalaisia-ooppera rinnastuu Ukrainan tapahtumiin
Ooppera ei kuulunut Westerbergin urasuunnitelmiin, mutta kun Kansallisoopperasta pyydettiin ohjaamaan Leevi Madetojan sata vuotta täyttävä Pohjalaisia-ooppera (1924), ei vastausta tarvinnut kauan miettiä. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan oli juuri alkanut, kun Westerberg luki oopperan tekstin ensimmäistä kertaa läpi.
– Se tuntui ajankohtaiselta ja tärkeältä teokselta.
Pohjalaisia-oopperassa vallesmanni pitää pohjalaiskylää kurissa ruoskan avulla ja kansa nousee mielivaltaa vastaan. Lopussa kuolevat niin tyranni kuin tyrannian vastustajakin. Vaikka Pohjalaisia on ooppera sorrosta ja väkivallasta, saa sitä katsoessa myös nauraa.
– Huumori on tarpeellinen vastinpari, jotta traagisen tarinan voi ottaa vastaan.
Oopperassa musiikki määrittää tekemiselle rajat.
– Olen vaikuttunut siitä, mihin laulajan keho pystyy. Ohjauksessa pitää muistaa, että laulajien on nähtävä kapellimestari. Uutta on sekin, että toisin kuin teatterissa, nyt kaikki työkaverit ovat minulle ennestään tuntemattomia.
Toivottavasti annamme perinnöksi paremman maailman, vaikka tällä hetkellä ei vaikuta siltä. Arvokkaan elämän hinta ei saisi olla se, että jätämme jälkipolvet pulaan.
Pohjalaisia on ollut Westerbergille innostava syväsukellus uuteen maailmaan. Tunnustelut seuraavista oopperaohjauksista ovat jo käynnistyneet. Oopperan ulkopuolelta tulevana ohjaajana Westerberg kokee olleensa täysin vapaa taiteenlajin painolastista.
– Minut haluttiin pitkän teatterikokemukseni takia tuomaan oopperaan toisenlaista näkökulmaa.
Pohjalaisissa Paavo Westerberg on kaikkein perimmäisimpien kysymysten äärellä. Mikä on arvokkaan elämän hinta ja mitä jätämme jälkeemme?
– Toivottavasti annamme perinnöksi paremman maailman, vaikka tällä hetkellä ei vaikuta siltä. Arvokkaan elämän hinta ei saisi olla se, että jätämme jälkipolvet pulaan.