Lastenlääkärien arvioiden mukaan Leo Ikhilorin ei pitänyt koskaan pystyä juoksemaan tai pitämään kynää kädessään.
Ikhilorilla on dysmeliä eli raajojen epämuodostuma. Hänen kohdallaan jalat ja kädet ovat tavallisuudesta poikkeavat.
Sittemmin hän on osoittanut lääkäreiden arviot virheellisiksi. Ikhilor on tanssinut Olympiastadionilla ja Kansallisoopperassa, esiintynyt monissa musikaaleissa ja parhaillaan hän näyttelee Kansallisteatterissa.
Ihmisten reaktioiden pelossa Ikhilor on kuitenkin oppinut piilottelemaan käsiään.
Kädet ovat usein taskussa tai sormet nyrkissä, jolloin erilaisuutta ei huomaa. Vamma on hänen kohdallaan lähinnä kosmeettinen.
”Ehkä se mua eniten tässä vituttaakin, kun ei ole muuta. Voisiko olla sitten päätyyn asti normiin sopiva, eikä olla tämmöinen pikku särö.”
25-vuotias Leo Ikhilor on nuoresta iästään huolimatta onnistunut monessa. Hän on esiintynyt musikaaleissa, musiikkivideoissa ja tv-tuotannoissa.
Tanssijana hän on esiintynyt esimerkiksi Kansallisoopperan lavalla ja Olympiastadionilla Kaija K:n keikalla. Parhaillaan hän esittää Belizen roolin Kansallisteatterin Angels in America -näytelmässä.
Helsingin Sanomien kriitikko antoi esitykselle viisi tähteä ja kuvaili Ikhilorin näyttelijän suoritusta fantastiseksi.
”Hallitulla tuuliajolla”
Ikhilor sanoo, että hän on nimenomaan sattumalta päätynyt tekemään kaikenlaista. Hän on ihminen joka tekee, ei niinkään suunnittele.
Tekemisen meininkiä oli jo lapsuudessa.
Ikhilor oli vilkas lapsi, joka viihdytti luokkatovereitaan koulussa takapulpetissa, konsertoi lähimetsikön kallioilla kuvitteelliselle yleisölle ja haaveili sirkustaiteilijuudesta katsoessaan Cirque du Soleilin esityksiä televisiosta.
Myöhemmin Ikhilor aloitti tanssiharrastuksen. Helsingin lähiössä ei ollut ihan itsestään selvää, että poika voisi tanssia, joten oli tärkeää, että hän oli katutanssiryhmässä, joka oli suunnattu vain pojille.
Tanssitunneilla käsiä ei tarvinnut peitellä, koska ryhmä ja opettaja olivat tuttuja. Suurin pelko tuolloin oli muualta tulevat reaktiot ja ihmettely, ”mitä sun käsille on käynyt”.
Ikhilor opiskeli myös musiikkia ja soitti rumpuja Pop & Jazz Konservatoriossa, päätyi musiikkiluokalle Oulunkylän yhteiskouluun, myöhemmin Kallion ilmaisutaidon lukioon ja nykyisin hän opiskelee maisteriopintoja teatteritaiteen tutkinto-ohjelmassa Nätyssä Tampereen yliopistossa.
Tahti on ollut melko hengästyttävä. Mutta Ikhilor vaan ottaa vastaan, mitä kohdalle tulee.
– Olen hallitulla tuuliajolla. Mutta olen sikäli etuoikeutettu, että vastaan on tullut paljon kivoja juttuja.
Häpeä seuraa myös lavalle
Vaikka Ikhilor on esiintynyt jo vuosikausia, edelleen lavalle astuessaan hän kokee ylimääräistä jännitystä dysmelian vuoksi. Häpeä ei ole kadonnut.
Aika usein Ikhilorin kädet ovat nyrkissä lavalla. Tekijänä hän ei halua katsojien huomion siirtyvän epäolennaiseen, eli hänen ominaisuuteensa, joka ei liity näyttämön tapahtumiin ja siihen, mitä siellä halutaan sanoa. Samaan aikaan mukana on paljastumisen pelkoa.
– Kyllä juurisyy taitaa olla häpeä ja pelko.
Vaikeat tunteet liittyvät ihmisten reaktioihin. Ikhilor ajattelee tulevansa kaapista aina tavatessaan uuden ihmisen. Ja lavalle noustessa vastassa on yhtenä iltana satoja tai jopa tuhansia uusia ihmisiä.
Ikhilor ajattelee, että teatteri on vapaata leikkiä ja hahmo voi olla mitä vaan, mutta silti ajatukset lavalla ovat välillä ristiriitaisia.
– Huomaan piilottelevani jotain. Jos paljastan itseni lavalla, ja minulla on dysmelia, niin onko silloin roolihahmollanikin se? On hetkiä, jolloin huomaan horjuvani, enkä ole ihan varma, kuka olen.
Toistuvasta paljastumisen pelosta huolimatta hänestä on tullut isoilla lavoilla esiintyvä taiteilija.
– Se on paradoksi, tiedän.
Lukuisat onnistumiset uralla eivät ole poistaneet epävarmuutta kokonaan, vaan Ikhilor yhä miettii käsiään lavalla. Neutraali olotila on se, etteivät kädet ole esillä. Myös Instagramissa Ikhilor pitää kätensä piilossa. Mitä enemmän hän on esillä, sitä enemmän hän miettii keinoja piilottaa kätensä.
– Pidänkö kädet taskussa, millaisen mikin otan, voisiko olla headset, miten pitelen juontokortteja, millaisia kuvia minusta otetaan.
Ikä on tuonut mukanaan hieman helpotusta ja rentoutta, ja epävarmuuksien kanssa oppii elämään. Ikhilorin mukaan sosiaalinen paine vähän hälvenee aikuistumisen myötä.
Hän ei kuitenkaan usko, että hän yhtäkkiä lopettaisi vain miettimästä käsiään. Ajatus on läsnä, vaikka hän kuinka toivoisi, ettei se olisi.
”Häpeä ja pelko nousevat toisten reaktioista. Reaktiot aiheuttavat välillä identiteetin horjumista.”
Vain yksin ollessaan ja hyvien tuttujen seurassa Ikhilor kokee täydellistä vapautta, eikä mieti lainkaan käsiään.
Hän on piilotellut osaa itsestään koko elämänsä.
”Lisää moninaisuutta lavoille”
Ikhlorilla on elämässä asiat oikein hyvällä mallilla ja hän tiedostaa sen. Hän sanoo olevansa etuoikeutettu ruskea vammainen.
– Vammani on kosmeettinen, minulla on töitä ja asiat kivasti. Olen enemmän tai vähemmän onnellinen. En ole etuoikeutettu valkoinen mies, mutta näillä spekseillä, mitä minulla on, olen kuitenkin etuoikeutettu.
Dysmeliasta huolimatta Ikhilor näyttäytyy lavalla vammattomana eli on yleisön silmissä vammaton. Hän on täysin toimintakykyinen ja pystyy pitkälti halutessaan piilottamaan ominaisuuden.
Silti hän haluaisi nähdä teatterilavoilla enemmän moninaisuutta. Sillä on väliä, mitä yleisö näkee, koska heidän näkemänsä jää resonoimaan myös teatterisalin ulkopuolelle.
– Odotan lämmöllä sellaisia ratkaisuja, että lavalla voitaisiin useammin nähdä vaikkapa pyörätuolia käyttäviä henkilöitä tai saattajan tarvitsevia henkilöitä. Ja toki tällaisia esityksiä on tehtykin ja osoitettu, että se on täysin mahdollista.
Ennen kaikkea Ikhilor haluaa, että taidekasvatuksessa otettaisiin huomioon kaikenlaiset ihmiset. Kaikilla tulisi olla pääsy harrastusten pariin jo varhaisessa vaiheessa ominaisuuksista huolimatta. Silloin myös ammattiin päätyisi moninaisempi joukko taiteilijoita, Ikhilor uskoo.
– Palo taiteen tekemiseen syttyy usein jo nuorena, ja sitä liekkiä pitää ruokkia silloin. Taidekasvatuksen pitää olla turvallista ja inklusiivista niin ettei ketään suljeta ulkopuolelle.
Omia henkilökohtaisia unelmia Ikhilor ei osaa nimetä. Hän jatkaa yhä hallitulla tuuliajolla ja sanoo moniin asioihin kyllä. Paljon hyvää on tullut vastaan niin.
– Tosin kun näin Perseidien meteoriparvesta yhdeksän tähdenlentoa, niin jossain puolivälissä aloin haaveilla, että olisipa mulla niitä unelmia. Että niitä voisi sitten alkaa toteuttamaan.
