Historian lehdet havisevat taas. Runsaan 700 kilometrin päässä Helsingistä etelään kerääntyvät pitkään kärsineet Valko-Venäjän kansalaiset yhteen. He vaativat 26 vuotta maata itsevaltaisesti hallinnutta, kylmän sodan ajan fossiilia Aljaksandr Lukašenkaa luopumaan vallasta.
Lukašenka on vastannut mielenosoittajien vaatimuksiin syyttämällä kaikkia mahdollisia tahoja paitsi peilissä näkyvää miestä. Hän on poseerannut maastopuvussa kalashnikov kädessään, rähjännyt lähtevänsä presidentinpalatsista vain jalat edellä, ja määrännyt turvajoukkonsa vangitsemaan omia kansalaisiaan.
Kuka tahansa terveellä järjellä ja toimivalla sydämellä varustettu ihminen osoittaisi näissä olosuhteissa myötätuntoa kansalle ja asettuisi poikkiteloin diktaattorin kanssa, mutta muutamien viimeaikaisten lausuntojen perusteella diktaattorillakin on ystäviä.
Jokereiden päävalmentaja Lauri Marjamäen kommentti ”jääkiekon ulkopuolisten asioiden” miettimisestä kielii joukkueensa omistajaportaan ja KHL-liigan tahoilta vyöryvästä paineesta uuden kauden kynnyksellä. Juhani Tamminen puolestaan tyhjensi pajatson vanhan lätkäjätkän tyylillä kertoessaan ”Veli Lukashenkan” olevan kova kiekkomies ja tarvitsevan tukea.
Valmentajat joutuvat asemansakin puolesta olemaan lausunnoissaan diplomaattisia, mutta selvää on, että Valko-Venäjän hyväksyminen kansainväliseen jääkiekkoperheeseen ”business as usual” -mentaliteetilla sotii urheilua seuraavan enemmistön oikeustajua vastaan. Siitä tuoreimpana osoituksena Jokereiden kannattajayhdistyksen vaatimus jättää seuralta Minskin ottelu pelaamatta solidaarisuuden osoituksena valkovenäläisfaneille.
Joudumme myöntämään naiiviutemme
Uuden vuosituhannen edetessä olemme täällä hyvinvoivassa, leikkisässä lännessä joutuneet myöntämään oman naiiviutemme.
Olemme katselleet Putinin Venäjää, Xi’n Kiinaa tai Erdoganin Turkkia ylimielisesti hymistellen. Kyllä ne pojanviikarit tuosta maallistuvat ja rauhoittuvat, kunhan vähän vielä odottelemme. Toisin kävi. Lännen vaietessa pikkuhitlerit ympäri maailmaa ovat vahvistaneet asemiaan ja lahjoneet riveistämme opportunisteja kylvämään eripuraa omiin yhteisöihimme. Sitä niität, mitä kylvät.
Samassa liemessä lilluvat läntiset urheiluyhteisöt. FIFA ja Kansainvälinen olympiakomitea ovat kääntäneet kasvonsa ihmisoikeusloukkauksilta, vainolta, aseidenkalistelulta ja ympäristötuhoilta vastineeksi shamppanjavirroista, kaviaarivuorista ja kuuden tähden hotelleista. Suuri yleisö vääntelehtii tuskissaan, kun talviolympialaiset viedään subtrooppiseen Sotshiin ja jalkapalloa potkitaan Qatarissa, missä päivälämpötilat nousevat lasten juhannussaunan lukemiin.
Jos läntinen urheiluyhteisö tieten tahtoen välttelee politiikan puhumista, se menettää ainutkertaisen mahdollisuuden toimia muutoksen airueena, ja tekee loikan puolen vuosisadan takaisiin aikoihin, jolloin urheilijaa pidettiin vähäjärkisenä korstona, jonka ainoa tehtävä on totella, kun valmentaja ärjäisee.
Kylmän sodan aikaan urheilu oli olennainen osa suurvaltojen pehmeää vallankäyttöä. Kun Kiina käynnisti pari vuosikymmentä sitten oman suurvaltahankkeensa, se asetti välittömästi urheilijoilleen vähimmäistavoitteet seuraavien vuosien urheilumenestykselle.
Olisiko nyt U-käännöksen paikka?
Esimerkiksi Katalonian kaltaisilla alueilla urheiluseurat ovat symboli ja separatistisen liikehdinnän väline. Ja yksittäiset urheilijat Muhammad Alista Tommie Smithiin ja John Carlosiin ovat käyttäneet urheilumenestyksensä tuomaa asemaa lähettääkseen viestin.
Voiko kukaan tämän jälkeen – vetämättä aasinhattua päähänsä – väittää, että urheiluvaikuttajien pitäisi keskittyä kolistelemaan lätkämailoja tai mumisemaan fläppitaulun äärellä jotain tsempistä?
Olisiko nyt U-käännöksen paikka? Olisiko meidän täällä lännessä viimein aika linjata, että konetuliaseilla omia kansalaisiaan uhkailevia, vähemmistöjään vankilaan telkeävillä ja naapurimaiden rajaviivoja siirtelevillä napoleoneilla ei ole asiaa vapaan maailman urheilukisoihin siitä huolimatta, että urheilujärjestöjen tase kärsisi? Arvokisojen myöntämisen kriteerinä voisi hyvinkin olla kestävään kehitykseen, koulutukseen ja ekologisiin arvoihin sitoutuminen verirahoilla rakennettujen jättistadionhankkeiden sijaan.
Niin paljon kuin urheilupäättäjät, elinkeinoelämän vaikuttajat ja poliitikot rakastavatkin viitata urheiluun omana saarekkeenaan muun yhteiskunnan yläpuolella, ei mikään voisi olla kauempana totuudesta. ”Turpa kiinni ja pomputa sitä palloa” -kommentoijat eivät ole lukeneet historiaa.
Kylmän sodan jälkeisen maailman kauaskantoisimpiin onnistumisiin on lukeutunut nuorten opettaminen maailmankansalaisiksi. Tämä on suoraa perua olympialiikkeen historiasta, joka syntyi toisen maailmansodan loputtua uudelleen päämääränään kansojen ystävyys. Suunnantarkistusta tätä päämäärää kohti tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.
Toinen vaihtoehto on, että olympialiike kuopataan samaan hautaan kuin omiensa luoteihin kaatuneet tai vielä vanhuudenhöperönä kuolinvuoteellaan ydinasesalkkujensa nappeja hipelöivät diktaattorit.
Meidän on rohkaistava urheilutähtiämme
Kansainvälistynyt kylmän sodan jälkeinen maailma on synnyttänyt älykkäimmän, valveutuneimman ja solidaarisimman urheilijasukupolven koskaan. Sukupolven, joka on nähnyt, mitä demokratia, tasa-arvo, koulutus ja kauaskantoinen politiikka tekevät maailmalle.
Vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä teemme täällä lännessä itsellemme vain hallaa, jos vaadimme urheilijoiden keskittyvän vain yleisön viihdyttämiseen. Yleisö ihailee pelaajia paitsi siksi, mitä he ovat, myös siksi, mitä he edustavat. Katsokaa vaikka NBA:han, missä maailman huippukoripalloilijat boikotoivat omia pudotuspelejään vastalauseena amerikkalaiselle poliisiväkivallalle.
Hyssyttelyn sijaan meidän on rohkaistava urheilutähtiämme nostamaan meteliä maailman epäkohdista, kieltäytymään diktaattorien järjestämistä kisoista, ja vaatimaan urheiluyhteisöltä aktiivisempaa osallistumista yhteiskunnan rakentamisessa.
Syy tähän on selvä. Me olemme vedenjakajalla. Mikäli hiljennämme urheilijamme nyt, diktaattorit voittavat. Urheilu lakkaisi olemasta kansakuntia koossa pitävä voima. Urheilu muuttuisi höyrypäiden keskinäisen nokittelun estradiksi.
Se olisi urheilun loppu.
Henrik Dettmann on miesten koripallomaajoukkueen päävalmentaja ja Radio Suomessa maanantaisin kuultavan Urheiluhullut-ohjelman vakiovieras. Kuuntele Urheiluhullut podcastina Yle Areenasta.
Lue myös:
Kansainvälinen jääkiekkoliitto seisoo Latvian ja Valko-Venäjän MM-hankkeen takana