Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
– Minua lyötiin niin monta kertaa, etten pysynyt laskuissa.
– Vesipallossa lapsia rangaistaan pitämällä heitä veden pinnan alla, jotta he eivät saisi henkeä. Se on kuin armeija.
– Valmentaja löi minua leukaan, ja suuni täyttyi verestä. --- 90 prosenttia joukkuekavereistani koki fyysistä väkivaltaa. Siitä tuli joukkueessamme tietynlainen vitsi. “Sinua ei ole vielä hakattu, milloin on vuorosi?”
– Valmentaja potki pelaajia ja heitti heitä pallolla lähietäisyydeltä. Kun pelaajilla oli kypärä päässä, valmentaja löi heitä mailalla päähän rangaistuksena kentällä tehdyistä virheistä.
Heinäkuussa 2020 julkaistu raportti järkytti urheilumaailmaa. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin tekemässä, laajaa kansainvälistä huomiota saaneessa raportissa sadat japanilaisurheilijat kertoivat lapsena ja nuorena urheilun parissa kokemastaan väkivallasta. Nykyiset ja entiset urheilijat yli 50 lajista jakoivat kokemuksiaan henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja taibatsusta, tunnetusta rangaistuskulttuurista.
Väkivalta on johtanut fyysisiin ja henkisiin vammoihin, elinikäisiin traumoihin ja pahimmissa tapauksissa itsemurhiin. 17-vuotias lentopalloilija Tsubasa Araya riisti henkensä vuonna 2018. Nuori urheilija jätti jälkeensä lapun, jossa luki “lentopallo on raskainta”. Arayan lähipiirin mukaan lentopalloilija oli joutunut valmentajansa silmätikuksi ja jatkuvien haukkujen kohteeksi.
15-vuotias pöytätennispelaaja Ibarakin prefektuurista teki itsemurhan vuonna 2019. Jäähyväisviestissään hän kertoi saaneensa valmentajaltaan jatkuvasti tappouhkauksia.
Vastaavia tapauksia on kymmenen viime vuoden ajalta useita. Human Rights Watchin Japanin-toimiston johtajan Kanae Doin mukaan lasten ja nuorten urheilussa kokema väkivalta on Japanissa edelleen yleinen ongelma.
– Yksilönä ja äitinä olen järkyttynyt. Urheilun pitäisi tuoda iloa ja kasvattaa lapsia. On kuitenkin liikaa nuoria, jotka kärsivät, Doi sanoo Yle Urheilulle.
19-vuotias jalkapalloilija Rinsei Itō on samaa mieltä. Tokiolainen Itō kuuluu harvoihin urheilijoihin, jotka ovat puhuneet avoimesti valmennuskulttuurin muuttamisen puolesta. Jalkapallomaalivahti sanoo kokeneensa lukioaikana henkistä väkivaltaa kuten nimittelyä ja haukkumista. Myös rankaisukulttuuri tuli tutuksi.
Rehottava rangaistuskulttuuri
Taibatsulla on pitkät perinteet Japanin urheilumaailmassa. Käytännössä taibatsu tarkoittaa rangaistusta, jonka tarkoituksena on aiheuttaa toiselle fyysistä kipua.
Kanae Doin mukaan vuonna 2020 julkaistu raportti osoitti väkivallan rehottavan Japanin lapsiurheilussa, oli kyse kouluista, liitoista tai kilpaurheilusta. Human Rights Watchin haastattelemat urheilijat kertoivat lyönneistä kasvoihin, potkimisesta, hakkaamisesta eri välineillä kuten mailoilla ja bambukepeillä, kuristamisesta, veden alle painamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Taibatsu voi alkaa jo alakoulussa, kun koulun urheilujoukkueen valmentaja tai joku muu auktoriteetti käyttää valtaansa.
– Yksi suurimmista ongelmista on voimakas hierarkia ihmissuhteissa. Urheilujoukkueessa valmentajalla on kaikki valta. Jos emme kuuntele, mitä valmentaja sanoo, hän voi turvautua fyysiseen tai henkiseen väkivaltaan, Rinsei Itō sanoo.
Aika ajoin julkisuuteen, kuten YouTube-kanavalle, on vuodettu puhelimella kuvattuja videoita, joissa valmentaja lyö toistuvasti alaikäistä suojattiaan muun joukkueen katsellessa hiljaa vierestä.
Julkaistut videot ovat olleet omanlaisiaan avunhuutoja, sillä harva uskaltaa puhua aiheesta julkisesti. HRW:n kyselyyn osallistuneista sadoista urheilijoista vain muutamat uskalsivat esiintyä omalla nimellään ja kasvoillaan.
– Urheilu-uraa tavoittelevien nuorten on vaikeaa sanoa valmentajalle vastaan, koska he ovat uhranneet unelmansa eteen jo paljon. Moni kokee, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin sietää väkivaltaa, Kanae Doi sanoo.
Lapsiväkivalta on kielletty Japanissa lailla, mutta urheilussa monet pitävät sitä tarpeellisena menestyksen saavuttamiseksi. Kovaotteisilla valmentajilla on Doin mukaan suuri kannattajakunta. Sosiaalinen paine on niin voimakas, että moni kokee helpommaksi vaieta ongelmista.
– Haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset, esimerkiksi lapset, ovat japanilaisessa järjestelmässä usein heikoilla. Urheilijan odotetaan olevan vahva. Yleisesti ajatellaan, että voittaakseen kultamitalin on kestettävä vaikka mitä, Doi kertoo.
Vuoden 2012 syksyllä 15 japanilaista judokaa lähestyi maan lajiliittoa kertoakseen naisten maajoukkuevalmentajan Ryuji Sonodan harjoittamasta väkivallasta. Judokoiden mukaan Sonoda läpsi, potki ja löi heitä bambukepeillä sekä pakotti urheilijoita kilpailemaan loukkaantuneina. Japanin judoliitto ei lähtenyt selvittämään asiaa ja antoi Sonodan jatkaa työssään. Vasta kun tapaus alkoi saada laajaa mediahuomiota, Tokion olympiahakuun panostaneet urheilujohtajat puuttuivat asiaan.
Alkuvuodesta 2013 Sonoda jätti kirjallisen eronpyyntönsä ja myönsi harjoituksissa tapahtuneen fyysisen väkivallan.
Muutospainetta Japanin urheilupomoille loi myös Osakan lukion koripallojoukkueen kapteenin itsemurha. 17-vuotias koripalloilija riisti henkensä vuonna 2012 jouduttuaan toistuvasti valmentajansa pahoinpitelemäksi. Valmentaja kertoi sittemmin kuulusteluissa läpsineensä pelaajaa useita kertoja kasvoille “kovettaakseen tätä”.
Edellä mainittujen tapausten jälkeen Japanin hallitus ilmoitti tavoitteekseen kitkeä väkivaltaa urheilusta. Hallitus vaati urheilujärjestöjä seuraamaan urheilijoiden kohtelua, tilastoimaan väkivaltatapauksia ja järjestämään väkivallan uhreille mahdollisuuden kertoa kokemuksistaan.
Kanae Doin mukaan toimenpiteet eivät ole olleet riittäviä. Kun Human Rights Watchin tutkijat pyysivät maan urheilujärjestöiltä ja -liitoilta tilastoja tutkinnassa olevista väkivaltatapauksista, valtaosa urheiluorganisaatioista kieltäytyi vastaamasta.
– Urheilupäättäjät eivät tilastoi lapsiurheilijoita koskevia väkivaltatapauksia. Jotkut väittävät, että tapausten määrä on laskussa, mutta ei ole mitään tapaa todistaa sitä, Doi sanoo.
– HRW:n viimevuotinen raportti ja lapsiurheilijoiden vastaukset osoittivat, etteivät Japanin päättäjät ole tehneet asialle lähellekään tarpeeksi.
Kanae Doi toivoo globaalin suurtapahtuman saavan aikaan muutakin. Hänen mukaansa olympialaiset antavat kansakunnalle ainutlaatuisen mahdollisuuden katsoa itseään kriittisesti ja kehittyä parempaan suuntaan.
HRW on suositellut, että Japanin urheiluun perustettaisiin riippumaton valvontajärjestö, johon väkivallan uhrit voisivat ottaa suoraan yhteyttä. Kun ihmisoikeusjärjestö julkaisi raporttinsa vuonna 2020, Japanin hallitus ei ottanut asiaan julkisesti kantaa. Doin mukaan päättäjät ovat kuitenkin myöntäneet lapsiurheilussa vallitsevan ongelman yksityisissä keskusteluissa ja luvanneet tehdä enemmän asian eteen.
Doi odottaa hallitukselta monien lupausten jälkeen konkreettisia toimia, mutta tärkeimmän muutoksen pitää lähteä kulttuurista.
– Taibatsu oli aikanaan niin yleistä, että oman sukupolveni oli jopa vaikea nähdä sitä ongelmana. Meidän on murrettava tämä uskomus, jotta lapsemme voisivat nauttia urheilusta. Kenenkään ei pitäisi kokea väkivaltaa, Doi sanoo.
– Urheiluympäristö on pakko panna kuntoon. Urheilijoiden pitää tietää, miten toimia, jos he kohtaavat fyysistä tai henkistä väkivaltaa. Pitkän aikavälin tavoite on, että kun oma ikäpolveni alkaa valmentaa, ympäristö on täysin erilainen, jalkapalloilija Rinsei Itō pohtii.
"Asioista ei voi pysyä hiljaa"
Matka on vielä pitkä. Kun Itō alkoi puhua julkisesti kokemuksistaan, reaktiot hänen lukiossaan olivat pääosin tyrmistyneitä.
– Ihmiset kääntyivät ensin minua vastaan. Yleisin kuulemani palaute oli “mistä hemmetistä puhut”.
– Monet pelaajat ja heidän ympärillään olevat ihmiset eivät aisti olevansa vääränlaisessa ympäristössä. Rangaistukset ja henkinen väkivalta ovat kulttuurista arkeamme.
Vastustuksesta huolimatta Itō on tutustunut samanhenkisiin ihmisiin, jotka ajavat muutosta. Yksi heistä on entinen maajoukkuelentopalloilija Naomi Masuko, joka on puhunut vuosia urheilussa tapahtuvaa väkivaltaa vastaan.
– Vahvimmat muistoni lentopallosta liittyvät saamaani ryöpytykseen. Melkein joka päivä kasvoihini jäi jälki valmentajan läimäisystä. Vuosia myöhemmin puhuin valmentajani kanssa. Hän sanoi, että hänen sukupolvellaan asiat olivat vielä huonommin, Masuko, 55, kertoi kesällä Human Rights Watchin julkaisemalla videolla.
Yhteistyöllä urheilijakollegoiden kanssa on ollut Itōlle suuri merkitys. Se antaa toivoa tulevaisuuteen. Nykyään Itō opiskelee Juntendōn yliopistossa urheilu- ja terveystieteiden tiedekunnassa. Ichikawa Soccer Club -nimisessä joukkueessa pelaava maalivahti nauttii taas jalkapallosta.
Itōn haaveena on nähdä maailmaa ja pelata joku päivä ulkomailla. Ammattilaisura ei ole kuitenkaan kaikki kaikessa.
– Haluan auttaa pelaajia, jotka ovat kohdanneet väkivaltaa. Väkivalta ja ahdistelu eivät saa olla syy unelmista luopumiseen. Jos tilanteen haluaa muuttuvan, ei voi pysyä hiljaa. Uskon, että olen se ihminen, joka voi muuttaa asioita.
Lähteet: Human Rights Watchin raportti (2020), Vice News, The Japan Times, Japan Subculture Research Center, Inside The Games