Silmät puristuvat umpeen ja kasvot taittuvat irvistykseen. Ensin tulee itku, sitten lyhyt susimainen ujellus. Kädet nytkähtävät koukkuun kuin vieterilelussa, ja tuoli narskahtaa siirtyessään kun mies säpsähtää. Puhe tulee ahtaasti, änkyttäen.
Ei, tämä mies ei ole eläkkeellä. Jo siitä kysyminen saa aikaan reaktion, joka näyttää rajulta, mutta laimenee tällä kertaa parissa minuutissa. Työkyvytön hän sen sijaan on, nykyisellä lausunnolla kesäkuun loppuun asti. Menossa on kymmenes vuosi.
Yleensä hänet nähdään ihan toisenlaisena: kulkemassa kadulla oranssissa takissa ja pirteässä pipossa, hymyilevänä ja moikkailevana. Mustia vaatteita ja kengänkärkien tuijottelijoita on hänen mielestään ihan tarpeeksi.
Tai lavalla esiintyvänä taiteilijana: laulamassa, soittamassa, lausumassa, näyttelemässä. Pyrkimässä ihon alle, liikuttamaan. Keke Lammassaarelle tärkeää ei ole taiteenlaji, vaan tarina: hän on ennen kaikkea tarinankertoja. Omasta tarinastaan, omista haasteistaan hän ammentaa annettavaa.
– Se on iso osa minuuttani ja sitä mitä olen taiteilijana.
Diagnoosi
Kymmenen vuotta sitten sama mies makasi sikiöasennossa kouristellen ravintolan lattialla. Ei humalan takia, vaan koska ei voinut muutakaan. Se ei ollut viimeinen kerta, eikä ensimmäinen.
Masennus ja traumaattinen neuroosi. Psykofyysisiä oireita, jotka ylivirittävät autonomisen hermoston: myokloniaa eli lihasnykimistä ja dystoniaa eli lihasten tahdosta riippumatonta liikehdintää.
Pelästys, säikähdys, säpsähdys johtaa jopa tunteja kestävään kouristeluun. Kuin paniikki- ja epilepsiakohtausten sekoitus, kuvaa mies itse.
Ihmisen yksi suurimpia kipuja on hylätyksi tuleminen
Keke Lammassaari
Kerran Rovaniemen markkinoilla Keke ymmärsi, miltä hänen reaktionsa näyttää toisen silmin. Siihen tarvittiin poron ja koiran kohtaaminen. Pieni villakoira haukahti, poro säikähti ja kääntyi. Ymmärsi kyllä, ettei puudelista ole vaaraa, mutta valppaus jäi pitkäksi aikaa.
Lammassari tarkkaili, kuinka poro pitkään tutki ympäristöään aistit ylivirittyineinä, reagoi ääniin. Lopulta se yhtäkkiä konkreettisesti ravisteli valppauden päältään ja jatkoi tavallisesti.
Hyväksyntä
Kekellä pahinta vaihetta kesti kahdeksan kuukautta. Tuon ajan hän eli yhtäjaksoisessa ylivirittyneisyyden tilassa, kuin kohtaus päällä, kuten silloin tilaa kutsui. Hänen mielestään ihmiseltä on kadonnut yhteys itseensä, se yhteys, jonka avulla tilan voisi ravistella päältään niin kuin poro teki.
Enää Lammassaari ei puhu kohtauksista. Muutama vuosi sitten hän muutti ajatteluaan: hyväksyi ylivirittyneisuusherkkyyden osaksi itseään, ei sairaukseksi tai kohtauksiksi. Kohtaus lensi sanana käytöstä, vaikka tilanteena elämään yhä kuuluukin.
Keke on oppinut tunnistamaan todella hienovireisiä nyansseja omassa voinnissaan ja välttämään asioita, jotka voivat laukaista – no, kohtauksen. Lääkitystä hänellä ei ole.
Työkyky
Myoklonialla ja dystonialla Lammassaari etsi aikanaan oirehtimiselleen netistä selitystä ja itselleen kohtalotovereita. Hakusanat antoivat tuloksia vain Parkinsonin taudista ja epilepsiasta, ja autonomisen hermoston ylivireystilasta samalla lailla kärsiviä mies onkin löytänyt niukasti.
Ei oikeastaan ollenkaan.
Työkyvyttömyyspaperit Lammassaari sai vuonna 2008. Sen jälkeen hän on tehnyt enemmän ja useammanlaista kuin moni: kirjoittanut sadoittain tekstejä, voittanut runokilpailun ja katusoiton suomenmestaruuden, levyttänyt, ollut Etno-EMMA-ehdokkaana, lausunut, laulanut, soittanut, säveltänyt, sovittanut, ohjannut, käsikirjoittanut, näytellyt, saanut palkinnon vapaaehtoistyöstään, perustanut runofestivaalin Kokkolaan.
– Suhteessa perinteiseen työkykymääritelmään en ole “teidän työkykyinen”, sanoo Lammassaari.
– On ihmisiä, joiden psyyke ei kestä yhden totuuden yhteiskuntaa.
Pelko
Säpsähdys kestää yleensä sekunteja, korkeintaan minuutteja. Joissakin tapauksissa kohtaukset voivat muuttua pitkäkestoisiksi ja muuttaa persoonallisuutta, luki Lammassaari jostain ja pelästyi.
Säikähdyksestä kaikki yleensä alkaakin. Niinpä elämä on nyt valintoja: Keke sulkee pois tilanteita, jotka laukaisevat ylivireyden. Aggressiivisesti käyttäytyvät ihmiset ovat yksi riskitekijä. Sitäkin suurempi on kuitenkin pelko.
– Ihmisen yksi suurimpia kipuja on hylätyksi tuleminen.
Lammassaarella on vammaispalvelulain nojalla avustaja, joka esimerkiksi käy läpi hänen postinsa. Postissahan voisi olla jotain, missä sen saaja on luokiteltu, punnittu ja tullut hylätyksi, kuten hakemus.
Kaikki lähtee omasta vaikeasta kokemuksesta. Siitä Lammassaari ei puhu. Kasvot vääristyvät taas ja silmät alkavat räpsyä, mutta mies kasaa itsensä.
Sävel
Jo pienenä Kekellä oli sekä sana että sävel. Hän muistaa lapsena saamansa C-kasettisoittimen, jolla pystyi äänittämään.
– Halusin oppia puhumaan. Minulla oli mielikuva hyvästä puheesta ja artikulaatiosta, vaikka en silloin tiennyt tuota sanaakaan.
Keke kirjoitti, puhui, äänitti ja kuunteli.
– Olen lähes 35 vuotta opetellut puhumaan hyvin.
Sävel löytyi ensimmäisenä mummolan pianosta. Nuotteja Lammassaari opetteli lukemaan itse.
Minulla on tarve tulla nähdyksi ja todistetuksi. Tietysti ristiriita on raju suhteessa haasteisiin joita minulla on esiintymisareenan ulkopuolella
Keke Lammassaari
Armeijassa Keke haki palvelukseen soittokuntaan, sillä välivuosina urheilu oli painanut vanhaa harrastusta varjoihin. Hän onnistui piilottamaan yllättyneisyytensä siitä, että oli olemassa sellaistakin kuin rumpunuotteja. Ja pääsi sisään.
Armeijan soittokunnassa mies pääsi käyttämään taitojaan kaikissa papan kotoa löytyneissä soittimissa: pianon lisäksi soivat rummut, kitara ja basso. Hän opetteli myös fonin. Treeniä kertyi 6–10 tuntia päivässä, samalla oppia tuli kiertue-elämästä.
Kappaleitakin on syntynyt pitkään. Vanhin ohjelmistossa yhä mukana kulkeva on teinivuosilta.
Sana
Myös sana on kasvanut miehen mukana. Viimeistään työvuosinaan ravintoloissa ja baareissa hän sanoo kuulleensa kaikki tarinat ja erilaiset tavat kertoa ne. Eroottisen runon kilpailun Kiiman voittorunoaan vuodelta 2012 Lammassaari pitää metaforana baaritiskillä tapahtuvasta kohtaamisesta.
Diagnoosien jälkeen selvemmäksi on käynyt se, että voidakseen kirjoittaa kauneutta joutuu pyörittämään rumuuden päässä olevan myllyn läpi. Usein monestikin. Ahdistus tai tuska ei koskaan tule ulos asti, teksteihin. Niin kuin hän yhdessä runossa kirjoittaa: Läpi pääni kirjoitan runoja, joiden annan unohtua.
Keke havainnollistaa tilannetta: masentunut ei näe kaunista kevätmaisemaa. Hän näkee siitä ehkä osan tai ei mitään, jos vankka luukku peittää näkymän. Lammassaari ei kirjoita tuosta sokeuden hetkestä, vaan kirjoittaa runoiksi hetket, jolloin näkee maiseman.
– Jotta se on runona olemassa niitä hetkiä varten, kun sitä ei näe.
Muutos
Ilman diagnoosiaan Lammassaari ei ehkä olisi taiteilija lainkaan. Tai johti siihen myös onnettomuus, joka vakuutti ravintolatyöstä nauttivan miehen suunnanmuutoksen tarpeesta. Oikeastaan pakosta.
Ennen onnettomuutta Lammassaari oli ehtinyt valua etelään päin synnyinkaupungistaan Rovaniemeltä.
Ravintola-alaa opiskellut mies ehti olla Oulun seudulla ravintolapäällikkönä, -toimenjohtajana, vuoropäällikkönä, baarimestarina ja pyörittää omaa ravintolaa, kunnes tapasi naisen, jonka teatterialan opinnot vetivät Lammassaarenkin Kokkolaan. Nyt Kokkola on Rovaniemen jälkeen jo miehen toiseksi pitkäaikaisin koti.
Onnettomuus
Onnettomuus sattui vuonna 2006. Keke ajoi omaa autoaan, jonka perässä oli traileri ja sillä kaverin auto, takaluukussaan purettu moottori. Auto oli haettu Lahdesta ja alkamassa oli kaverusten paluumatka pohjoiseen. Oli räntäsateinen maanantaiaamu pääsiäisviikolla.
Telkkävuori-nimisen mäen laelta matka jatkui alas nelostien ruuhkassa, pitkä autoletka perässä. Vastaan nousi rekka, myös jono perässään.
Yhtäkkiä peräkärry alkoi työntää yhdistelmää ja auto heittelehtiä sivulta toiselle. Keke tajusi, että hänen pitäisi painaa kaasua, jotta saisi yhdistelmän hallintaan. Sen sijaan hän katsoi kaveria ja sanoi: nyt pelottaa.
Korjausliikkeitä tehdessään mies tuijotti rekan keulaa ja mietti, kumpaan suuntaan kohtalo arpoo hänen autoaan rekan kohdalla heittää. Arpoi rekasta poispäin.
Suojakaiteiden takia Lammassaari ei voinut ajaa tieltä ulos, mutta näki, että vasemmalla puolella kaide loppuu aiemmin kuin omalla. Auto osui oman puolen kaiteeseen ja heitti taas kohti toista kaistaa. Silloin Keke ei enää yrittänytkään kääntää, vaan sujahti rekan perässä tulleen henkilöauton ja sitä seuranneen pakun välistä.
Auto kävi kahdella renkaalla, pyörähti 180 astetta ja tupsahti nokalleen.
Keke sammutti auton, tärisi ja ajatteli: minä teen levyn.
Että jatkossa hän tekee asioita, joita oikeasti haluaa: kirjoittaa ja tekee musiikkia.
Kuntoutus
Ravintolatyön paras puoli, baarimikon työ, olisikin ollut hankalaa: oikean käden kyynärpäähän tuli onnettomuudessa repeämä, jota piti kuntouttaa melkein yhdeksän kuukautta. Kädellä ei voinut puristaa ja tehdä kiertoliikettä yhtä aikaa.
– Baarimikolle se oli vähän hankala ominaisuus, että tarvitsee toisen avaamaan pullot.
Siitä seurasi Lammassaaren elämän ensimmäinen ja kerralla pitkä sairasloma. Se antoi myös uuden perspektiivin: elämää ei voinutkaan suorittaa. Arvot muuttuivat silmänräpäyksessä, mutta prosessi oli kuitenkin pitkä.
– Alistuin siihen, että no minä soittelen kitaraani. Oli aikaa löytää musiikki uudelleen.
Syntyi kappale Telkkävuori, vuonna 2011 ilmestyneen levyn avausraita. Ja sen jälkeen monta muuta.
Ravintoloista Lammassaari pitää yhä. Viihtyisistä baariympäristöistä ihmisineen, joissa toimivat tutut lainalaisuudet ja joissa on sisäänkirjoitettuna kaikki tarinat.
Lavalla
Parasta esiintymisessä on Lammassaaren mielestä se hetki, kun tapahtuu jotain, mikä menee niin ihon alle, että yleisö liikuttuu. Että yleisöltä tulee itku.
Aikanaan hän kadehti niitä, jotka saavat yleisön villiintymään ja riehaantumaan. Hänen yleisönsä oli useimmiten hiljaa ja itki.
– Oivalsin, että kevyttä viihdettä on oikeastaan aika helppoa tehdä. Nyt opettajana väitän, että puolessa tunnissa pystyy koulimaan melkein kenestä vain sellaisen esiintyjän, sanoo Lammassaari.
Hän haluaa koskettaa ja liikuttaa.
– Minulla on halu saada ihminen pysähtymään ja kyseenalaistamaan puristamista siihen, mitä “täytyy olla”.
Suomessa haetaan yhtä totuutta, yhtä olemisen tapaa, sanoo Lammassaari. Hän kannustaa kuitenkin mielessään esimerkiksi ihmistä, joka saa elantonsa vaikka vloggaamalla siitä, miten syö joka päivä erikoisia ruokia.
– Hänelle sanon, että tuo on just hyvä, syö vain lisää!
Ristiriita
Lammassaari haluaa luoda taiteella tilanteita, jossa yleisössä oleva voi hyväksyä itsensä ja ympärillä olevat ihmiset edes hetken ajan.
Sillä hänelle hyväksyminen on tärkeää. Tai vielä enemmän: hän elää hyväksytyksi tai hylätyksi tulemisen ristitulessa. Altistaa itsensä hylkäykselle jokaisessa esityksessään, vaikka ei kestä edes ajatusta saati puhetta hylkäämisestä. Ei ainakaan ilman fyysistä kohtausta. Tekemällä hän sekä uhmaa että terapoi itseään.
– Minulla on tarve tulla nähdyksi ja todistetuksi. Tietysti ristiriita on raju suhteessa haasteisiin joita minulla on esiintymisareenan ulkopuolella.
Jotta ristiriidat eivät loppuisi, kevyen viihteen helppoudesta puhuva Lammassaari alkoi syksyllä ottaa haltuun myös stand upia. Hän uskoo itsestään löytyvän komiikan rytmin, mutta laji itsessään on myös armoton ja paljas.
Ei tekosyitä
Helmikuisella viikolla Keke Lammassaari on harjoitellut Talviharmonikka-tapahtuman monologia ja treenannut uuden bändin kanssa, nyt basistina. On mukana viimeistä kertaa esitettävässä Täällä Pohjantähden alla -näytöksessä Ykspihlajan Työväen Näyttämöllä.
Hän suunnittelee ensi kesän Runo ja Rakkaus -festivaalia ja tekee sen apurahahakemusta. Työstää ensi kesäksi tilattua sävellystä ja paria tilaussanoitusta. Harjoittelee itse. Rakentaa ääni-improvisaatiota susi- ja lintuhahmojen pohjalle. Hahmottelee päätösosaa kulkuri-aiheiseen trilogiaansa.
Hän on onnellinen siitä, ettei joudu lokeroimaan tai lokeroitumaan.
– Tehkää kaikkea erilaista, ne löytävät yhteisen uoman. Minun on tietysti helppoa puhua, koska olen siihen päässyt, sanoo Keke.
Samalla Lammassaari myös opiskelee. Keväällä hänestä tulee musiikkipedagogi. Hiljalleen hän alkaa uskoa, että osaa.
– Ei enää tekosyitä. On hyvä fiilis osaamisesta.
Se tarkoittaa myös omien kokemusten kääntämistä esitykseksi: mies suunnittelee konserttia, jossa erilaisiin musiikkityyleihin yhdistyy hänestä kohtausten aikana kumpuava epäinhimillinen äänimaisema, transsiääni.
Takaisin
Lammassaari aikookin jatkaa sen tekemistä, mitä on vuosikausia harjoitellut. Ylpeydellä.
Samaa tunnetta hän harjoitteli silloinkin, kun vastaanotti Keski-Pohjanmaan Kulttuuriliiton historian ensimmäisen Keskipohjalainen kulttuuriteko -tunnustuksen, vapaaehtoistyöstä. Sitä hän pystyi tekemään myös vaikeimpina aikoina.
Niin kuin silloin kun meni Invalidiliiton kuntoutustapahtumaan vetämään karaokea. Käveli joukon keskelle ja nosti ilahtuneena esiin listan, johon oli kirjoitettu kappaleita ja etunimiä. Kysyi, kuka laulaa ensimmäisen kappaleen. Ei kukaan. Entä toisen? Ei kukaan. Kuka nämä sitten laulaa? – Sinä, kuului vastaus.
– Ja minä lauloin heille karaokea kaksi tuntia. Se oli hieno kokemus.
Ja se, kun keikan jälkeen kehitysvammaiset kuulijat halusivat näyttää Kekelle huoneensa. Hän kävi jokaisessa.
– Sellainen saa tajuamaan, että työ on arvokasta muillekin kuin itselle.
Vapaaehtoistyö ja esiintyminen kaikkiaan on Lammassaarelle keino antaa takaisin saamaansa hyvää: ilmaisun kautta. Ilmaisu on hyväksytyksi tulemisen upeimpia kokemuksia.
– Se on parasta, mitä olen saanut, kun mieli romahti.