4 500–5 000 vuotta sitten yhdellä jos toisella kivikautisella asuinpaikalla Etelä-Suomessa epäilemättä ällistyttiin saviastioista, jotka olivat peräisin jostakin muualta.
Vanhat kampakeraamiset astiat olivat paksuseinäisiä ja ämpärin kokoisia, eivätkä ne pysyneet pystyssä kuin maahan painettuina. Tulokkaan nuorakeraamiset tuomiset näyttivät aivan erilaisilta.
Ne olivat paljon pienempiä ja ohutseinäisempiä, niissä oli kaula, ja pohja oli tasainen. Koristeetkin olivat uutta muotia, tehty nuoralla painamalla, eivät enää kamman piikkien jäljiltä näyttäviä painaumia.
– Ne olivat oikeasti aika korkeaa teknologiaa. Ei onnistuisi minulta. Kampakeraamisen pytyn voisin yrittää saada aikaiseksi, nauraa arkeologi Elisabeth Holmqvist-Sipilä.
Hämeeseen syntyi keramiikkatehdas
Holmqvist-Sipilä työskentelee Helsingin yliopiston arkeologian laboratoriossa. Hänen johtamassaan tutkimuksessa selvitettiin saviastioiden sirpaleista, miten nuorakeraaminen kulttuuri levisi Suomen lisäksi Ruotsissa ja Virossa.
– Halusimme tutkia, olivatko astiat vain tuontitavaraa vai tuliko meille taitavia keraamikkoja, jotka ryhtyivät harjoittamaan muualla oppimaansa teknologiaa uudessa ympäristössä.
Tulihan heitä. Hämeeseen, Hauhon Perkiöön, syntyi suoranainen nuorakeramiikkatehdas.
– Sieltä löytyi jo vuosikymmeniä sitten aivan poikkeuksellisen suuri keramiikka-aineisto, noin 30 000 sirpaletta, mutta niitä ei ole aiemmin tutkittu yksityiskohtaisesti.
Yleensä nuorakeraamisesta kohteesta Suomesta löytyy ehkä muutamia paloja tai muutamia kymmeniä paloja, Elisabeth Holmqvist-Sipilä kertoo.
– Tuntuu, että siellä on ollut kivikauden mittapuulla suorastaan teollinen valmistuskeskus. Jostakin syystä; emme tiedä miksi. Olisiko saviaines ollut erityisen soveliasta? Vai keskittyikö sinne paljon keramiikan valmistajia?
Taito siirtyi naiselta naiselle
Astiantekijöistä itsestään ei ole jäänyt jälkiä, sillä eloperäinen aines maatuu Suomen happamassa maaperässä nopeasti. Luita ei löydy kertomaan mahdollisista eroista ihmisten perimässä.
Silti tutkijat ovat valmiita sanomaan, että nuorakeramiikkataiturit olivat todennäköisesti naisia.
– Etnografisissa tutkimuksissa on todettu, että tämäntyyppisissä yhteisöissä keramiikka-astioiden valmistaminen oli nimenomaan naisten aktiviteetti. Se on sellainen käsityötaito, joka ajatellaan perinteisissä yhteisöissä naisten työksi ja taidoksi, joka opitaan toiselta. Ehkä äidit opettivat tyttäriään.
Lisäksi nuorakeraamiselta ajalta esimerkiksi Saksasta on löytynyt keramiikka-astioita nimenomaan naisten haudoista.
Holmqvist-Sipilä myöntää, etteivät arkeologit voi varmasti tietää hautojen astioiden valmistajiksi naisia. Silti hän sanoo, että juuri naisilla näyttää olleen yhteys keramiikkaan.
Ellei toisin todisteta?
– Nimenomaan.
Yhä pienemmät näytteet, yhä tarkempaa tietoa
Arkeologisten tutkimusmenetelmien kehittymisen ansiosta yhä pienemmät näytteet antavat yhä enemmän ja yhä tarkempaa tietoa.
Holmqvist-Sipilä ei pidä mahdottomana, että jonakin päivänä hautojen maa-ainekseen jääneistä pienenpienistä orgaanisen aineksen hippusista pystytään tekemään DNA-tutkimuksia.
– Arkeologia kehittyy niin valtavasti, että 20 vuoden päästä voi olla jo aivan eri mahdollisuudet. Tuntuu, että kaikessa luonnontieteellisessä arkeologiassa näytekoot pienenevät vuosikymmen vuosikymmeneltä.
Geokemia vei astioiden syntysijoille
Holmqvist-Sipilän johtamassa tutkimuksessa analysoitiin 24 arkeologisesta kohteesta Suomesta, Virosta ja Ruotsista löytyneitä astioita kahdella geokemian menetelmällä.
– Käytimme elektronimikroskoopin mikroanalysaattoria, jolla pystyimme analysoimaan savimassasta sekä astian itsensä saven että siinä olleiden murskahippujen kemiallisen koostumuksen.
Tuloksia vertaamalla tutkijat pääsivät myös sen jäljille, missä edellisen sukupolven astiat oli tehty, sillä murskahiput ovat peräisin vanhoista, rikkoontuneista astioista.
– Teimme myös yhteistyötä Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen materiaalifyysikkojen kanssa. He analysoivat samat näytteet hiukkasherätteisellä röntgen-emissio-menetelmällä, jolla saatiin selville todella tarkkoja pieniä alkuainepitoisuuksia, Holmqvist-Sipilä kertoo.
Astian raakasavilähde selviää vain tällaisista miljoonasosapitoisuuksista.
Muisto kotoa?
Särkyneen astian murskaaminen uuden astian raaka-aineeksi oli käytännöllistä. Rikkoontunut astia oli käden ulottuvilla, kun saveen tarvittiin sekoiteainesta.
– Ei tarvinnut lähteä hakemaan hiekkaa, saattoi murskata sitä keramiikkaa. Ja koska se oli savea, astiaan tuli poltettaessa todennäköisesti vähemmän halkeamia, koska lämpölaajenemisominaisuudet ovat samat. Murska myös tekee astian seinämistä kestävämpiä, Holmqvist-Sipilä sanoo.
Mutta oliko astiamurskan käyttö vain käytännöllistä, vai oliko siihen muitakin syitä? Ehkä muualta tullut astiantekijä halusi säilyttää viimeisen konkreettisen muiston menneisyydestään?
Onhan siinä jollakin tavoin arjen symboliikkaa, sanoo Elisabeth Holmqvist-Sipilä.
– Ehkä joku nainen on tuonut mukanaan uudelle asuinalueelle astian, jonka hän oli tehnyt äitinsä kanssa kotiseudullaan. Kun astia meni rikki, niin ainakin itse ajattelisin, että toki haluaisin säilyttää siitä jotakin. Sillä tavalla menneisyys jatkoi jollakin tavalla elämäänsä siinä arjen esineessä, Holmqvist-Sipilä spekuloi.
Kauppaa ristiin rastiin
Astioiden materiaalin analyysit todistivat, että kivikauden ihmisillä oli paljon yhteyksiä ja vaihtokaupan verkostot ulottuivat ristiin rastiin yli Itämeren. Suomessa, Virossa ja Ruotsissa oli ainakin viisi aluetta, joilla valmistettiin nuorakeramiikkaa.
Hämeessä tehtyjä astioita kulkeutui ensin Suomen rannikolle ja sieltä Viroon.
– Suomeen tuli keramiikkaa Virosta ja Ruotsista. Ajan myötä sitä liikehdintää oli moneen eri suuntaan, Holmqvist-Sipilä kertoo.
Näihin tuloksiin sisältyi yllätys ruotsalaisille arkeologeille. Näyttää nimittäin siltä, että itäiset vaikutteet olivat tuohon aikaan hyvin muodikkaita.
– Meillä oli aika vahva löydös siitä, että keramiikkaa siirtyi nimenomaan Virosta Etelä-Ruotsiin. Se on täysin vastoin sitä, mitä ruotsalaiset arkeologit ovat usein halunneet ajatella: että nuorakeraaminen kulttuuri olisi tullut Etelä-Skandinaviasta Ruotsiin. Kyllä nyt vaikuttaa siltä, että se tuli sen sijaan täältä idän suunnalta, Suomesta ja Virosta Ruotsiin.
Tuotiinko Suomeen viljaa?
Tutkimus siis todistaa, että astioita vietiin hyvinkin kauas paikoista, joissa ne oli tehty. Mutta olivatko ne tyhjiä?
– Niin… olivatko ne astiat oikeasti se primääri tuote tässä vaihdannassa? Vai kuljetettiinko niissä jotakin, esimerkiksi maataloustuotteita, vaikka viljaa? Nuorakeraamisen kulttuurin aikana Ruotsissa ja Virossa oli jo maanviljelystä. Suomesta siitä ei ole löytynyt varmoja todisteita.
Nuorakeraamista kulttuurivaihetta kutsutaan Suomessa myös vasarakirveskulttuuriksi. Varmasti myös vasarakirveitä vaihdettiin, mutta laajoja verkostoja pitkin ei kulkenut vain aikansa arvotavara, Holmqvist-Sipilä sanoo.
– Eivät ne kauppatavarat tällaisessa pitkän matkan tai alueiden välisessä kaupassa välttämättä olleet eksoottisia, vaan ne saattoivat olla esimerkiksi jokapäiväisessä käytössä olleita astioita. Arkeologitkin usein hämmästelevät sitä, miten arkisia asioita vaihdettiin.
Juuret ulottunevat syvemmälle itään
Elisabeth Holmqvist-Sipilän haave on, että materiaalitutkimusta voitaisiin jatkaa.
Tähänastisten tulosten perusteella nuorakeraamisen kulttuurin juuret vievät myös Suomesta ja Virosta itään, nykyisen Venäjän alueelle.
– Menisimme ehkä vielä syvemmälle nuorakeramiikan mahdollisille syntysijoille, pidemmälle Baltiaan tai Venäjälle, jotta voisimme verrata tuloksiamme sieltä löytyneisiin astioihin. Löysimme nimittäin joitakin tunnistamattomia geokemiallisia ryhmiä, ja jäimme miettimään, ovatko ne peräisin jostakin, mistä meillä ei ollut vertailuaineistoa.
Tutkimus on julkaistu Journal of Archaeological Science -lehdessä.