Kuusikymmentävuotiaan Kulttuuritalon pääsisäänkäynti on Alvar Aaltoa tyylipuhtaimmillaan. Sen kupeessa on lähes huomaamaton metalliovi, josta kukaan ei kulje vahingossa. Ei kulkenut vuosikausiin edes tarkoituksella.
Oven takaa löytyvät kapeat, jyrkät kierreportaat ja portaiden päästä tila, joka keskellä hiljaista arkiaamupäivää muistuttaa kerhohuonetta. Tai muistuttaisi, jos kerhohuoneiden normaalivarusteluun kuuluisi baaritiski.
Kulttuuritalon kultaisina vuosina täällä pidettiin rock-klubia ja discoiltiin. Myöhemmin puisella lattialla hikoili balettioppilaita ja lopulta paikka päätyi varastoksi.
Kovin mielekästä käyttöä sille ei satunnaisia kokouksia lukuun ottamatta löytynyt vielä sittenkään, kun Kulttuuritalon jättiremontti viisi vuotta sitten valmistui.
Nyt tilaa isännöi monitaiteellinen Alakulttuuritalo-klubi. Sen taustajoukkoihin kuuluva DJ Dallasina tunnettu Juha Pitkänen vähän kiemurtelee titteliä kysyttäessä. Promoottori tai tuottaja tuntuvat liian juhlallisilta. Lopulta hän päätyy ehdottomaan sanaa “puuhaaja”.
Se tuntuu sopivalta, sillä se, mitä täällä tehdään, tehdään enimmäkseen rakkaudesta lajiin.
– Meitä on neljä pääpuuhaajaa ja paljon jengiä taustalla jeesaamassa. Mukana on muusikoita ja muita taidealojen ihmisiä. Kaikenlaista hippiä, Pitkänen nauraa.
Puuhaajaksi juuri tänne, Kulttuuritalon kellariin, kulttuurituottamista opiskellut Pitkänen päätyi samasta syystä kuin monet kaltaisensa Kulttuuritalon vauhdikkaimpina 1960-luvun vuosina.
Pitkänen oli kavereineen järjestellyt kaikenlaista omintakeista kulttuuririentoa, toteuttanut esimerkiksi maitokärryillä liikkuvan discon.
Vähitellen syntyi tarve paikalle, jossa voisi pysyvämmin toteuttaa juttuja keikoista DJ-vetoisiin klubeihin ja taidenäyttelyistä stand up -iltoihin.
Samoihin aikoihin jähmeässä maineessa olevalla Kulttuuritalolla oli tilaus tekijöille, jotka täyttäisivät tyhjää tilaa jollain sopivan rosoisella.
Kutsu tuli, ja siihen vastattiin, Pitkänen muistelee.
– Me järjestettiin Kyyn Eleet -bändin keikka lokakuussa 2016 ja siitä asti ollaan täällä enemmän ja vähemmän puuhailtu.
Alkuaikojen Kulttuuritalo helli lukemattomia kulttuuriryhmiä, radikaaleja taidekokeiluja ja tarjosi leveät seinät undergroundille.
Menneen kaiut ovat kantautuneet myös Pitkäsen korviin, vaikka miehellä itsellään ei ollut mitään suhdetta paikkaan ennen kuin asettui kavereineen taloksi.
Pitkästä ei ollut edes olemassa siihen aikaan, kun kulttuuriradikaalit temmelsivät Sturenkadun punatiilipyhätössä.
– Me on menty vaan omalla meiningillä eteenpäin, eikä tietoisesti olla tehty Kulttuuritalosta jotain. Ei me olla täällä pyöritty silloin, kun tämä oli edellisen kerran eloisa talo. Matkan varrella on saatu hyvää palautetta ihmisiltä, jotka tietävät talon historiasta enemmän. Meidän touhussa on kuulemma samaa fiilistä, jota on aikanaan ollut.
Tilan tarpeesta omille jutuille tavallaan syntyi aikanaan koko Kulttuuritalo.
Väärän värinen, mutta välttämätön
Alvar Aallon suunnitteleman Kulttuuritalon rakentaminen 1950-luvun lopulla oli Suomen kommunistisen puolueen ja kansandemokraattisten järjestöjen suurponnistus.
Helsinkiläiset tulivat työmaalle, kun päivä verstaalla päättyi, muualta Suomesta saavuttiin rakennuksille viikonloppuisin. Oma talo järjestöille, harrastuksille ja tapahtumille vaati ilmaista työtä, koska julkista tukea ei hankkeelle herunut.
Kun talo valmistui, sama talkoohenki jatkui. Sen turvin järjestettiin kuvataideopetusta ja lastentapahtumia, pidettiin shakkikerhoa, harjoiteltiin lauluryhmissä ja kutsuttiin arvovaltaisia vieraita esiintymään isolle lavalle.
Talouden kannalta alku oli kuitenkin takkuinen. Rakennustöistä syntyneet velat läähättivät niskaan, ja niistä selviäminen otti koville poliittisten jakolinjojen takia.
Kulttuuritalo rakennettiin, koska Helsingissä ei ollut asiallisesti ottaen ensimmäistäkään kunnollista konserttisalia. Se, että konserttisali lopulta syntyi tiilenvärisenä mutta kirkkaanpunaisena, oli sen ajan Suomessa suoranainen kulttuuriskandaali.
Vastalaidan edustajilla ei ollut haluja asioida Sirppiliiteriksi sättimässään paikassa. Leimautumisen pelossa myös monet nimekkäät taiteilijat kieltäytyivät esiintymästä talossa. Rahaa oli saatava jostain.
Korkeaa kulttuuriprofiilia ja ylevää kansansivistyspyrintöä puolustaneet jäivät pakon sanelemina vähemmistöön: viihde ja kepeys otettiin ohjelmistoon. Niillä saatiin velat maksettua.
Kulttuuritalolla alettiin järjestää vapaaehtoisvoimin tansseja jopa useita kertoja viikossa. Kävijöitä oli parhaimmillaan tuhansia.
Kun tarjolla oli toimintaa, joka johti lukemattomien uusien pariskuntien syntymiseen, alkoi jää sulaa. Yhä harvempi viis veisasi siitä, kuka tapahtuman järjesti; sinne mentiin, missä tapahtui.
Nuoren lemmen merkitystä Kulttuuritalon historiassa kuvaa se, että tanssit ovat se tapahtuma menneestä, jota eniten kaivataan takaisin.
Kuusikymmenvuotisjuhlan kunniaksi huutoon vastataan, lupaa toiminnanjohtaja Minna Nyman. Helsinki-päivänä kesäkuussa Aalto-salissa tanssitaan taas.
– Olen kuullut kymmenittäin tarinoita siitä, miten elämänkumppani on löytynyt Kultsan tanssilattialta. Tansseja pyydetään jatkuvasti ja niitä kaipaa etenkin varttunut väki.
Tanssit avasivat portit Kulttuuritalon kukoistuksen vuosille. Poliittinen boikotti hölleni ja talo sai ensimmäisen merkittävän laitavasemmiston ulkopuolisen vuokralaisen Radion sinfoniaorkesterista.
Kulttuuritalon lavalle nousivat ajan kuumimmat tähdet, kuten Jimi Hendrix, Led Zeppelin ja Queen. Suomalaisen uuden polven suosituimmat artistit esiintyivät, oli messuja ja kokouksia, ja taloon rakennetussa studiossa levyttivät sen ajan supertähdet Kirkasta Hectoriin.
Loiston aika jäi lyhyeksi. Kilpailu koveni, tuli muita tapahtumataloja ja uusia rientoja.
Jotenkin silti Kulttuuritalo aina selvisi, myös siitä 1990-luvun alun konkurssista, jonka seurauksena rakennus lopulta ajelehti Senaattikiinteistöjen syliin.
Jopa nihkeinä 1980-luvun vuosina isolle lavalle nousi tähtiä Bon Jovista Duran Duraniin. Siihen aikaan Metallicallekin riitti hyvin alle 1500-paikkainen sali.
Ammattinyrkkeilyä ja hienoja illallisia
Arkkitehtinsä mukaan nimetyssä Aalto-salissa on keskiviikkoaamuna käynnissä hikinen urakka. Alakatsomon kauniisti kaartuvia penkkirivejä raivataan varastoon neljän istuimen paloissa. Niiden paikalle nousee nyrkkeilykehä.
Näyttämölle rakennetaan katsomoa vip-vieraille. Sieltä on hyvä näkymä rinkiin, jossa Eva Wahlström kohtaa perjantai-illan ammattiottelussa kovimman haastajansa Melissa St.Vilin.
On ihan mahdollista, että 60 vuotta sitten talkoilleet duunarit eivät ihan tätä kuvitelleet, mutta Kulttuuritalon toiminnanjohtajan Minna Nymanin mielestä tapahtuma istuu hyvin talon historiaan.
Onhan täällä aikanaan painittukin seuroissa työpäivän päätteeksi.
Ja sitä tehdään, mitä tilataan; yllättävän usein urheilutapahtumia. Jo pitkään on esimerkiksi järjestetty vapaaotteluiltoja, joita voi seurata illallispöydästä. Talo toimii bisneslogiikalla, vaikka sillä, mitä viivan alle jää, on poikkeuksellisia reunaehtoja.
Suojellussa rakennuksessa ei voi tehdä mitä tahansa vallattomuuksia. Jos katosta palaa lamppu, on se korvattava juuri oikeanvärisellä valolla.
– En kuitenkaan muista yhtään kertaa, että tapahtuma olisi jäänyt järjestämättä sen takia, että suojelu rajoittaa. Jos talo on sopivan kokoinen asiakkaalle, niin aina on keksitty keinot. On ylpeyden aihe, että Kulttuuritalo on myös arkkitehtuurikohde, Nyman summaa.
Tyhjä tila tulee kalliiksi
Kun Nyman tuli taloon runsaat viisi vuotta sitten, oli kalenterissa sata tyhjää päivää, koska RSO oli muuttanut uuteen Musiikkitaloon. Ja tyhjä tila maksaa.
Käyttökulut ovat melkoiset, vaikka 2013 valmistuneessa remontissa energiatehokkuudelle tehtiin, mitä tehdä voitiin.
Nyt tasetta rasittaa toimistosiipi, joka on ollut tyhjillään sen jälkeen, kun Museovirasto lähti siitä viime vuonna. Uusia tulijoita ei ole jonoksi asti. 1950-luvun koppikonttoreista ei saa poistaa edes ovia.
Kursailulle ei siis ole sijaa.
– Joku on joskus kysynyt, millaiselle tapahtumalle sanoisin ei. Olen vastannut, että sellaiselle, joka menee laittomuuden puolelle.
Nymanin mukaan Kulttuuritalolla menee tällä hetkellä “ihan hyvin”. Aalto-salin kysyjille myydään ei-oota pitkälle syksyyn, muu on työn alla ja edelleen osin vajaakäytössä.
Kokouksia ja yritystilaisuuksia myydään viikko viikolta kiivaammin. Niistä revitään koko ajan isompi osuus leivästä, vaikka prosenteista ja taseesta Nyman vaikenee.
– Ei tässä poliittinen historia enää paina, mutta talon imago on niin vahvasti tapahtumakeskeinen, että vieläkin ihmiset yllättyvät siitä, että meillä on niin monta eri kokoista tilaa joissa voi järjestää kokouksia. Muutos on hidasta työtä.
Ja mielessä on pidettävä, että pitkän historian takia talon pitää pysyä pystyssä myös seuraavat 60 vuotta. Ainakin.
"Ihmisten talo pitää saada ihmisten käyttöön"
Lounasaikaan Kulttuuritalon ravintolaan virtaa lähiyritysten työntekijöiden kantaporukkaa. Tänään listalla on lasagnea, mutta suosituin on pinaattilättypäivä.
Se, miten ruoka maittaa, voi olla Kulttuuritalon kohtalonkysymys.
Talon ravintolaa ja catering-palvelua viime vuodet pyörittänyt turkulaisfirma Sunborn Catering otti maaliskuun alussa hoitaakseen kaikki Kulttuuritalon toiminnot.
Liiketoimintamalli on Suomen oloissa poikkeuksellinen. Tapahtumajärjestäjille muutos näkyy ensimmäiseksi siinä, että asiat hoituvat jatkossa yhdeltä luukulta.
Tärkein tavoite on kuitenkin voitto kilpailussa, jota tapahtumatalot käyvät yleisöstä.
Yhä harvemmalle riittää pelkkä konsertti. Suuri osa kuluttajista kaipaa kokonaisvaltaista elämystä, kuten ravintolaillallista musiikin lomassa tai pöytään tarjottua kuohujuomaa ottelun aikana.
Toiminnanjohtaja Nyman vakuuttaa olevansa muutoksesta innoissaan.
– Muutos on nyt akuutisti päällä, eikä vielä voi tarkkaan tietää, mitä se tarkoittaa. Varmasti kehitetään uusia tuotteita ja mietitään, mitä tiloilla tehdään. On ihanaa, kun saa oppia uutta.
Ennen pestiään Kulttuuritalossa Nyman oli Lahden Sibeliustalon ohjelmapäällikkö. Tässä työssä kädet ovat ihan eri tavalla vapaina.
– Se oli ihana työ, mutta jotenkin siihen jo annettuna liittyi tietty korkeakulttuurin odotus. Kulttuuritalo puolestaan on ihmisten tarpeisiin tehty talo, ja kaikki mitä ihmiset tekevät, on kulttuuria.
Musiikin saralla Kulttuuritalo on tarjonnut puitteet kaikenlaiselle omana aikanaan kyseenalaistetulle räimeelle lähtien punkista ja päätyen norjalaiseen kirkonpolttoheviin.
Vastaavaa runsauden kirjoa Nyman haluaa vaalia kaikille rakennetussa talossa vastakin. Sen vuoksi hän on erityisen onnellinen kumppanuudesta Alakulttuuritalon kanssa.
– Meillä ei ole vastaavaa yhteistyötä minkään muun toimijan kanssa. Heidän kauttaan me saamme ihan uudenlaista yleisöä, sellaista asiakaskuntaa, jota muuten olisi vaikea houkutella.
Maailmankuvat eivät ole niin kaukana toisistaan kuin äkkiä näyttäisi.
Alakulttuuritalo levittäytyy kadulle asti
Liiketoiminnan lakien kanssa kamppailevan yläkerran ja alakerran anarkistishenkisen menon yhtälö voisi olla hankala, mutta ei ole.
Juha Pitkäsen mukaan Alakulttuuritalo tulee erinomaisesti juttuun Kulttuuritalon kanssa, ja saa kaiken tarvitsemansa tuen. Ja se, mitä Nyman sanoo uudesta yleisöstä, pitää täysin paikkansa.
Suuri osa siitä väestä, jonka Alakulttuuritalo tapahtumiinsa vetää, on ikäluokkaa, jolle Kulttuuritalo tai sen historia eivät tarkoita juuri mitään.
Puuhaaja Juha Pitkäsen mukaan monet klubin vakiasiakkaista eivät ole koskaan ennen jalallaan astuneet rakennukseen. Yleisön löytämisen eteen on tehty ihan itse töitä.
– Ei tänne kukaan sattumalta piipahda. Meillä käy porukkaa, joka tietää, että meininki on hyvä riippumatta siitä, mitä on ohjelmassa. Toisaalta on myös paljon vaihtuvuutta, koska ohjelmaa on laidasta laitaan. Tähän mennessä luultavasti aika moni tiedostava ihminen on perillä siitä, mitä me täällä tehdään. Alakulttuuritaloa on nimenä saatu aika hyvin esille.
Kellarissa tehdään sitä, mitä parhaaksi nähdään, varsin vapaana historian painosta. Ohjelmistopolitiikkaa ohjaa se, että politiikkaa ei ole. Niitä esiintyjiä pyydetään, jotka itseä kiinnostavat, kuvailee Juha Pitkänen.
– Emme ole mitenkään rajanneet genrejä tai mitään muutakaan. Viime uudenvuodenjuhlissa täällä soitti Pariisin Kevät. Se on yksi Suomen suurimpia poprock-bändejä, mutta siinäkin on jokin alakulttuurin vivahde.
Vaikka klubin pääpaikka on kellarin kerhohuone, yhä useammin tapahtumat rönsyilevät klubitilasta koko talon kokoisiksi ja välillä jopa toisiin kaupunginosiin.
Viime kesänä Alakulttuuritalo näkyi esimerkiksi itähelsinkiläisen Herttoniemen kaupunginosan korttelikekkereissä, muistelee puuhaaja Juha Pitkänen.
– Alakulttuuritalo syntyi, kun ensimmäiselle tapahtumalle piti keksiä joku nimi. Se viittaa sekä alakulttuuriin että tilaan, jossa me toimitaan, mutta ei toisaalta kahlitse meitä paikkaan.
Viime vuonna Rakkauden kesäjuhlat levittäytyivät Kulttuuritalon pihamaalle ja takana ovat jo useammat bakkanaalit, joissa käytössä on ollut koko Kulttuuritalo.
– Helpommalla varmaan pääsisi, jos noudattaisi perinteistä konserttitoiminnan mallia: väki sisään, väki ulos. Me tykätään siitä, että meidän tapahtumat ovat sellaisia minifestivaaleja
Lauantaina on seuraavan suuren tapahtuman vuoro.
Saimaa-yhtye soittaa järkälemäisen Urheilu-Suomi –levynsä kokonaisuudessaan. Lisäksi isossa salissa esiintyy Maria Gasolina, alakerran klubitilassa raikaa elektroninen tanssimusiikki, ja aulaan rakennetulle lavalle nousee useita kokoonpanoja. Lisäksi levyjä pyörittää helsinkiläislegenda DJ Bunuel, jonka 40-vuotistaiteilijajuhla veti syksyllä Kulttuuritalon täyteen.
Ihan pelkkää mannaa ei urbaanin klubin pyörittäminen tappiin asti suojelluissa tiloissa ole.
Kerhohuoneen naamioiminen dekadentiksi yön menomestaksi vaatii näissä oloissa hieman tavallista enemmän mielikuvitusta. Valkoisia pintoja ei saa maalata, eikä mitään kiinteitä rakenteita pystyttää.
Sen kanssa eletään. Rajat ruokkivat luovuutta.
– Valkoiseen kattoon voi esimerkiksi heijastaa videoita. Se ei välttämättä onnistu jossain muualla. Koko ajan pitää tietysti varoa, että ei esimerkiksi vahingossa poraa discopallolle reikää kattoon.