Kaveri sanoi saaneensa tarpeeksi Venäjästä, eikä halua enää käydä siellä. Venäjä salamurhaa kriitikkojaan, miehittää naapurivaltoja, pitää huijausvaaleja, sortaa homoja, häiriköi YK:n turvaneuvostossa. Eli: venäläiset ovat hirveitä, Venäjälle ei huvita enää mennä.
Samaa kuulee Yhdysvalloista. Trumpin USA on vapauden irvikuva ja markkinataloudestakin vain kääntöpuoli. Trumpin ilmastopolitiikka tuhoaa maapallon, siirtolaispolitiikka rakentaa vauvoille vankiloita. Kuka tällaisesta maasta voi pitää? Amerikkalaiset, tyhmiä ihmisiä!
Venäjän ja Yhdysvaltojen arvostelu kiihtyy, kun presidentit Putin ja Trump kohtaavat Helsingissä. Suurvaltojen johtajia katsoessa voi kysyä, ovatko he maailman kuva vuonna 2018. Tai ainakin Yhdysvaltojen ja Venäjän kuva.
Ruma, itsekäs, piittaamaton, kärsimätön, moukkamainen, julma.
Voi kuitenkin ajatella myös näin: Trump ei ole kuva amerikkalaisista, eikä Putin kuva venäläisistä. He eivät ole kuva maailman tilasta tai edes Venäjästä ja Yhdysvalloista. On reilua erottaa kansa heidän johtajistaan.
Johtajilla on valta. Presidentit ovat paljon suurempia kuin heidän ääriviivansa. Mutta kun katsomme suurvaltojen johtajia ja heidän hulluuttaan, pitäisi jaksaa ajatella, että Trump on tuollainen, eikä että amerikkalaiset ovat tuollaisia. Putin voi olla kuva suurvaltapolitiikasta, vallanhimosta, tsaarin perinnöstä, pullistelusta, häikäilemättömyydestä. Mutta Venäjä hän ei ole, eikä venäläiset.
Jos sekoitamme kansan ja johtajat, käy niin, että ensin venäläiset saavat kärsiä Putinin politiikasta ja vielä sen päälle siitä, että muu maailma pitää heitä pikkuputineina. Putin valitsi itse itsensä presidentiksi. Noin neljäsosa aikuisista amerikkalaisista äänesti Trumpia. Hän on populistisen politiikan, valemedian, ajan ja toki myös demokratian kuva. Mutta hän ei ole yhtä kuin ”amerikkalaiset”. Trumpin äänestäjään voi suhtautua joko ääliönä – tai ihmisenä, joiden valintoja todella tekisi mieli ymmärtää.
Sen sijaan, että inhoaa Amerikkaa tai kokee saaneensa tarpeekseen Venäjästä, nyt on erinomainen aika laajentaa kuvaa herroista kohti kansalaisten kirjoa. Yhdysvalloissa asuu yli 320 miljoonaa ihmistä, Venäjällä yli 140 miljoonaa.
Yle Areenassa pyörii kesän ajan hieno dokumentti The New York Timesin toimituksesta Trumpin kaudella. Liz Garbusin ohjaama neliosainen sarja Vuosi The New York Timesin toimituksessa (alkuperäiseltä nimeltään The Fourth Estate) seuraa erityisesti tutkivaa työtä tekeviä toimittajia. Herkullisimpia hetkiä dokumentissa ovat tilanteet, joissa toimittajat seuraavat taas yhtä Trumpin puhetta toimituksen telkkareista. Heidät katseensa käyvät kerta kerralta… niin, vaikea sanoa millaisiksi. Ilmeet ovat epäuskoisia, järkyttyneitä, väsyneitä, kauhistuneita, lopulta luhistuneita. Tämäkö on meidän Amerikkamme, he tuntuvat sanovan. En kestä tätä idiotismia, sivistyksen alasajoa, mitä tässä maassa tapahtuu, tuhannennen kerran: aivan uskomatonta, fucking unbelievable.
Dokkari muistuttaa myös valtavista mielenosoituksista, joita Trumpia vastaan on pidetty pitkin Yhdysvaltoja. Kuvissa kansa nousee johtajaansa vastaan. Not my president, kylteissä lukee. Katsomosta tekee mieli huutaa mielenosoittajille, että älkää lannistuko, olemme teidän puolellamme, Trumpit ja Putinit tapahtuvat meille kaikille, tämä ei ole teidän syytänne, emme vihaa amerikkalaisia, venäläisiä, kiinalaisia, intialaisia, turkkilaisia tai unkarilaisia, vaikka heidän johtajansa olisivat millaisia.
Kysymys kuuluu: Millaisia olisivat Putinin vastaiset mielenosoitukset Venäjällä, jos niitä voisi järjestää ilman pelkoa?
Demokratioissa sanotaan, että kansa saa arvoisensa johtajat. Itsehän valitsivat pellensä! Tämä ei ole kovin kattava analyysi, sillä demokratia on altis populismille ja vaalienkin kautta saatamme saada johtajia, joiden kanssa suuri osa äänestäjistä ei jaa mitään arvoja. Eivät ”amerikkalaiset” ajatelleet muutamia vuosia sitten, että Trump olisi mahdollinen. Se oli. Voisiko Suomessa käydä samoin? Miksi ei voisi?
Demokratioissa sanotaan usein myös niin, että on tärkeä oikeus saada olla osallistumatta politiikkaan ja olla äänestämättä vaaleissa. Onkohan tässäkään ajatuksessa pelkkää järkeä?
Äänestyspakko ei kuulostaa ratkaisulta oikein mihinkään, mutta ajattelen yhä useammin, että meillä kaikilla on velvollisuus seurata yhteiskunnan tapahtumia, kiinnostua maapallon kohtalosta, yrittää pysyä kärryillä siitä, mitä oman napamme ympärillä tapahtuu. Tässä Venäjän vieressä asuessa Venäjä-analyysiksi ei pitäisi riittää: se on kauhea maa. Voisi sanoa vaikka: en tunne venäläisiä.
Reetta Räty
Kirjoittaja kasvoi Neuvostoliiton rajalla, kuuli mummon ja papan puhuvan nuoruutensa Sortavalasta ja kävi 90-luvulla high schoolia Yhdysvalloissa.