Leudot ja lämpöisät talvet houkuttelevat Suomeen eläimiä, joita ei täällä aikaisemmin ole ollut.
Tulokkaiden joukossa ovat sakaalin ohella muun muassa tunneliruohomyyrä, idänmetsähiiri ja kivinäätä. Häviäjien elintila kaventuu. Pohjoiseen kulkeutuu enemmän petoeläimiä, jonka ruokalistalle naali voi joutua. Myös suojavärin vaihtava metsäjänis on pulassa.
Sakaali, ketterä saalistaja
Suomeen kulkeutuu uusia nisäkäslajeja Etelä-Euroopasta joko Ruotsin tai Viron ja Venäjän kautta.
Suomalaisille sakaalit ovat olleet tuttuja lähinnä luontodokumenteista Afrikan savanneilta. Nyt ne pesivät kuitenkin jo Virossa.
Sakaaliin voi törmätä Suomen metsissä lähitulevaisuudessa, toteaa Luken metsäeläintieteen tutkimusprofessori Heikki Henttonen.
– Ensimmäiset sakaalit nähdään jo alle kymmenen vuoden sisään. Ihmettelisin, jos ei.
Sakaalit ovat matkanneet Viroon muun muassa Kreikan, Albanian ja Serbian kautta. Siellä ne ovat majailleet jo viitisen vuotta. Riittävä kasvukausi ja ruoka ovat varmistaneet sakaalille pesintärauhan.
Sakaalit laajentavat nopeasti reviiriään. Suomeen ketterä saalistaja pyrkii Karjalan Kannaksen kautta tai kiertäen Laatokan pohjoispuolelta.
Niille maistuvat matkaevääksi erilaisten matojen ohella niin käärmeet, linnut kuin sammakot.
Sen on kuitenkin syytä suojata selustansa jolkottaessaan Suomen rajojen yli. Metsässämme uutta tulokasta odottavat sudet ja ketut. Ne nappaavat sakaalin mielellään päivälliseksi. Tuskinpa ilveskään jättää kokeilematta, miltä sakaalin liha maistuu.
Ja puusta tuijottaa pesukarhu...
Sakaaliakin harvinaisemmalta ja oudommalta kuulostava pesukarhu on jo Ruotsissa. Eläin on kulkeutunut sinne Saksasta, jonne sitä on tarkoituksellisesti istutettu 1930-luvulta lähtien. Henttonen toivoo, ettei tämä varsinainen riesa pääsisi Suomeen.
– Pesukarhu on amerikkalainen tuontilaji, ja sen vuoksi lajin sopeutumista Suomeen on vaikeaa arvata. Tullessaan se olisi varsinainen riesa, sillä se kiipeilee puihin ja tuhoaa lintujen pesät.
Pesukarhu on todellinen mestarikiipeilijä. Kodikseen se valitsee mielellään puun onkalon. Ravinto löytyy helposti lintujen pesistä, ja yrittäessään napata herkullista aamiaista edes pieni tipahtaminen ei tunnu missään.
Pesukarhun kävely voi näyttää kompelöltä, mutta riittävän uhkan kohdatessa siltä löytyy vauhtia. Pesukarhu voi pinkoa jopa 25 kilometria tunnissa.
Villisika, metsän pahis?
Lämpötilan noustessa lumipeite ohenee ja luminen kausi lyhenee erityisesti Pohjois-Suomessa. Tästä hyötyvät pienpedot, kuten ketut ja supikoirat. Ne leviävät pohjoisemmaksi ja niiden kannat runsastuvat.
Vähäisestä lumipeitteestä hyötyvät myös hirvet, metsäkauris ja villikani.
Leudompi talvi on saanut Suomeen jo villisian. Ne viihtyvät metsissä, joissa on tiheä puusto ja vettä lähettyvillä.
Villisika tonkii kärsällänsä maasta marjoja ja versoja. Herkän hajuaistin avulla se löytää syötäväkseen juurien ja mukuloiden ohella pikkujyrsijöitä.
Ihmisten antama lisäruokinta on saanut ne entisestään runsastumaan. Henttonen ei näe tätä hyvänä.
– Villisika ei ole toivottu laji. Se levittää afrikkalaista sikaruttoa, joka on tuhoisa tauti sikataloudelle.
Keväiden aikaistuminen vaikuttaa joidenkin vesilintujen pesintäaikatauluun. Leudot talvet ja sulat vesistöt voivat jopa mahdollistaa vesilintujen talvehtimisen Suomessa.
Jänis päätyy pedon suuhun
Suojaväritys on haitaksi, jos meillä on lumettomat talvet. Esimerkiksi metsäjänis jää talvella pedon suuhun helpommin, koska vitivalkoinen turkki näkyy helposti lumettomassa maastossa.
Metsäjänis ei voi muuttaa turkkinsa väriä lumen määrän mukaan, vaan se vaihtuu automaattisesti päivän pituuden mukaan. Metsäjänis joutuukin siirtymään pohjoisemmaksi, jolloin lumeen on helpompi piiloutua.
Sen sijaan rusakko ei vaihda turkin väriä, joten siellä on valtava kilpailuetu metsäjänikseen nähden.
Lumettomina talvina ketun ruuaksi joutuvat helpommin myös valkean suojavärin vaihtavat riekko ja kärppä.
Ei lunta, ei poikasia
Lumi ja jää on monelle eläimelle elinehto pesimisen onnistumiseksi.
Lumettomuus vaikeuttaa saimaannorpan, hallin ja itämerennorppan lisääntymistä. Ne tarvitsevat ahtojäitä, jotta voivat synnyttää. Jos niitä ei ole, niin pesintä ei onnistu. Silloin kuutit voivat kuolla.
Myös metsäkanalintujen poikaset ovat herkkiä sääolovaihtelulle. Jos lumenpinta kovettuu leutojen jaksojen ja pakkasjaksojen vaihdellessa, metsäkanalinnut eivät voi enää hyödyntää lumikieppiä suojautuessaan pakkaselta ja pedoilta.
Ahmojenkin on vaikeaa rakentaa pesää, jos lunta ei ole.
Rauhoitetulla napaketulla eli naalilla elinpiiri kapenee entisestään. Niiden pelastamiseksi eivät todennäköisesti riitä tarhaus ja vapautus.
– Norjalaiset ovat kasvattaneet naalia ulkotarhoissa. Heidän isoilla tuntureillaan vapautus luontoon on onnistunutkin. Suomessa ongelmana ovat matalat tunturit, joissa on naalin vihollisia kettuja joka paikassa. Jos meillä ei luonnossa pärjää villinä elänyt naali, niin voi epäillä, pärjääkö tarhassakaan kasvanut napakettu.
Jurtta ei ehkäise sakaaleja
Emme voi lopettaa toimia, jotka lämmittävät maailmaa. Jossain on asuttava. Jurtta ei ole monelle suomalaiselle realistinen vaihtoehto.
Emme voi myöskään kävellä joka paikkaan. Maaseudulla matka töihin voi olla kymmeniä kilometrejä ja matka harrastuksiin useita kilometrejä. Lähdepä sitten päästöttömällä koiravaljakolla tai hevosilla lähikauppaan.
Ilmastonmuutos on haastava asia, ja se tarkoittaa monesta tutusta asiasta luopumista. Harva meistä on kuitenkaan valmis tekemään suuria uhrauksia.
Vaikka ajatus sakaaleista ja pesukarhuista Suomen luonnossa tuntuu nyt oudolta, niin tulevaisuudessa ne ovat osa arkeamme – halusimmepa tai emme. Jos pelkäämme jo nyt karhuja ja susia, niin miten meidän käy, kun petoeläin sakaali tulee.
Keskustelu on päättynyt