TURKANA Sydämeen sattui.
Näin vanha Lopuricho Lokwamekwi kuvailee, miltä tuntui, kun hänen eläimensä kuolivat.
Hän tuli hölkötellen yli kuivan tasangon, kun näki savimajansa lähettyvillä olevan vieraita.
Lokwamekwi on elänyt koko elämänsä Turkanajärven kupeessa Luoteis-Keniassa. Ikäänsä hän ei osaa sanoa, koska täällä ei lasketa vuosia vaan kuivuusjaksoja.
Kuivaa Turkanassa on aina ollut, hän sanoo. Hänen nimensäkin tarkoittaa kuivunutta kasvistoa. Mutta nyt rankat kuivuudet tulevat paljon useammin kuin ennen.
Sen vuoksi koko turkanalaisten vuosituhansia vanha paimentolaiskulttuuri on uhattuna.
– Eläimet ovat meidän kulttuurimme lähde. Ilman niitä voimme yhtä hyvin kuolla, hän sanoo.
Kenian pääkaupunki Nairobi on Turkanasta katsoen toisessa todellisuudessa. Siellä ovat pilvenpiirtäjät, teknologiahubit, tööttäävät minibussit ja läpi yön jatkuvat kosteat bileet.
Täällä eletään keskellä vanhojen mielikuvien Afrikkaa. On savimajoja, nälkää, ja paljaita jalkoja.
Turkanassa vallitsee kuivuus, kuuma tuuli ja suuri hiljaisuus, jota rikkoo vain järven aaltojen läike.
Aluetta kutsutaan ihmiskunnan kehdoksi, koska ihminen on todistetusti asunut täällä jo puolitoista miljoonaa vuotta sitten. Lähes kokonainen Homo erectuksen luuranko löydettiin Turkanajärven rannalta vuonna 1984. Esi-ihminen ristittiin Turkanan pojaksi.
Nykyajan ihmisen asuminen täällä käy kuitenkin yhä tukalammaksi – ja se on nykyajan ihmisen syytä.
Turkanalaiset kuuluvat niihin kymmeniin miljooniin ihmisiin, jotka ilmastonmuutos uhkaa ajaa pois kotiseudultaan tulevien vuosien aikana.
Osaltaan tämä johtuu siitä, että Turkana on monella tapaa erittäin haavoittuvainen alue. Yli 90 prosenttia asukkaista elää äärimmäisessä köyhyydessä ja on täysin riippuvaista karjasta ja sateista.
Sateet taas tulevat yhä harvemmin ja ovat vaikeasti ennakoitavissa.
Tilastotietoa Turkanan säästä on niukalti, mutta se tiedetään, että keskilämpötila nousi vuoden 2006 ja 2009 välillä melkein asteen. Samana aikana sateet vähenivät, ja vuonna 2009 satoi vain 20 prosenttia vuoden 2006 määrästä.
Vuonna 2017 koettiin kuitenkin pahin kuivuus vuosikymmeniin. Satojatuhansia eläimiä kuoli.
– Meillä oli ennenkin pahoja kuivuusjaksoja noin joka kymmenes vuosi. Sitten joka viides, sitten joka toinen, sanoo Ikal Angelei, kansalaisjärjestö Friends of Lake Turkanan perustaja ja johtaja.
Hänen mukaansa Turkanan sää kääntyi päälaelleen pahan kuivuuden jälkeen.
Tämän keväänä satoi niin rankasti, että kuivuudesta eloonjääneet eläimet huuhtoutuivat pois tulvien mukana.
Jotkut kutsuvat tätä ilmastonvaihteluiksi.
– Mutta se on todellisuutta meille. Turkanalaiset eivät enää pysty suunnittelemaan liikkumista laidunmaalta toiselle. Tai ylipäätään mukautumaan sään muutoksiin, Angelei sanoo.
Tämä on tyypillinen tarina nykyaikana: ilmastonmuutos iskee kovimmin niihin, jotka ovat vähiten siitä vastuussa.
Kenia kuuluu maailman pienimpiin saastuttajiin, jos katsotaan päästöjä per henkilö. Turkanalaiset taas ovat Kenian pienimpiä saastuttajia – metaania nousee ilmakehään lähinnä laihojen lehmien päästöistä ja hiilidioksidia puuhiilestä, jota käytetään ruoanlaitossa.
William Ewoi Lokamar paimentaa paahtavassa kuumuudessa viittäkymmentä vuohtaan. Akaasiapuiden kuivat oksat kahisevat tuulessa.
Suurin osa Lokamarin vuohista kuoli viime vuonna. Nyt hän saa lisätienestiä paimentamalla myös rikkaiden ihmisten eläimiä.
Vuohet napostelevat pienenpieniä vihreitä ituja, joita kasvaa kuivan maan piikikkäissä puskissa.
– Vuohet tietävät kyllä, että täällä ei ole tarpeeksi ruokaa. Ne elävät ilmaston mukana ja tuntevat sen, ja me tulkitsemme ilmastoa niiden kautta, Lokamar sanoo.
Joskus hän kävelee vuohien kanssa päiväkausia etsimässä vettä tai parempaa laidunmaata.
Pahimman kuivuuden aikana paimentolaiset saattoivat lähteä huhujen perään. Jos jossain oli kuulemma satanut vähän, kaikki lähtivät sinne. Yleensä perillä odotti pelkkää pettymystä ja lisää kuivuutta.
Kun aurinko korventaa, Lokamar istuu puun alla samanlaisella tiimalasin muotoisella pikkujakkaralla kuin kaikki paimentolaiset. Hän pyörittää pientä pussukkaa sormiensa välissä. Siellä on purutupakkaa. Muuta hänellä ei ole mukana päivän aikana, ei ruokaa eikä vettä.
Vuohet, lehmät ja kamelit ovat paimentolaisille kuin raha pankissa. Ne ovat ruokaa, niillä maksetaan myötäjäisiä ja niillä kerätään kunnioitusta yhteisössä. Kun eläimet kuolevat, on kuin talous romahtaisi ja finanssikriisi iskisi. Nyt se iskee yhä useammin.
– Niin kauan kuin on eläimiä pärjäämme. Mutta ilman niitä emme ole mitään. Me vain riudumme, Lokamar sanoo.
Flamingolauma lentää kohti Turkanajärven keskussaarta, Central Islandia.
Eurooppalaiset antoivat turkoosinvihreälle järvelle nimen Jademeri. Paikalliset tuntevat tämän maailman suurimman aavikkojärven yksinkertaisesti vetenä tai runsaan kalan järvenä.
Ja vedelle turkanalaiset ovat tulleet, kun kaikki muu on pettänyt.
Nytkin rannalla kuuluu monotoninen pum-pum-pum-ääni, kun uusia kalastusveneitä rakennetaan.
Ylösalaisin olevan veneen päällä istuu Mike Ekorobe.
Kun hänen kaikki eläimensä kuolivat kuivuuden vuoksi pari vuotta sitten, hän siirtyi paimentolaisesta kalastajaksi. Hän kuitenkin kaipaa vanhaa elämäänsä.
– Tuntui kamalalta. Se mistä elin, tuhoutui. Yritin löytää muita tapoja elättää itseni, ja päädyin tänne, hän sanoo.
Ekoroben kaltaisia on monia. Sen näkee jo sandaaleista, rannalla olevat kalastajat kertovat. Katso, hänellä on paimenen sandaalit, ja hänellä. Entisillä paimentolaisilla on jalassaan vanhoista autonrenkaista tehtyjä mustia sandaaleja, kalastajilla on muovisia tossuja.
Rannassa sijaitsevasta Kalokolin pikkukaupungista on lähdössä järvelle joukko kalastajia, vaikka aurinko paistaa vielä korkealla taivaalla.
Kalastajat lähtevät kauas ja ovat poissa vuorokausia.
Turkanajärvi on pitkä ja kapea; pohjoispää livahtaa juuri ja juuri Etiopian rajan yli. Vastarannalla on toinen kenialainen maakunta, Marsabit, ja siellä toisia heimoja.
Pitkälle matkaavat kalastajat kilpailevat kaloista muiden heimojen kanssa, ja konflikteja syntyy yhä useammin, koska kalaa on yhä vähemmän.
Kalastajat kalastavat myös luonnonsuojelualueella. Se on kiellettyä, mutta vaihtoehtoja ei heidän mukaansa ole. Moni on saanut kalastuksesta vankilatuomion.
Ranta oli ennen paljon korkeammalla, Kalokolin kalastajat kertovat. Heidän kotipaikkansa oli alkujaan järven rannalla, nyt se on monen sadan metrin päässä rannasta.
Vedenpinnan korkeus on aina vaihdellut, mutta nyt Turkanajärveä uhkaa ihminen.
Etiopia rakentaa viittä patoa Omo-jokeen, josta tulee jopa 90 prosenttia Turkanajärven vedestä. Sen lisäksi joen rannoille on suunnitteilla valtavia keinokasteluprojekteja.
– Etiopiassa kasvatetaan puuvillaa ja sokeriruokoa, jotka molemmat tarvitsevat paljon vettä. Kun lannoitteet huuhtoutuvat järveen, järvi saattaa saastua käyttökelvottomaksi, Friends of Lake Turkana -järjestön Ikal Angelei sanoo.
Suuret pato- ja keinokasteluprojektit Etiopian puolella yhdistettynä ilmaston lämpenemiseen jakavat ennen pitkää järven kahteen pienempään osaan, ennustavat tutkijat.
Turkanajärvellä ei ole laskujokea, vaan vesi haihtuu kuumuudessa ilmaan. Kun ilmasto lämpenee ja vedentulo samalla tyrehtyy, järvestä uhkaa tulla paljon entistä suolaisempi. Se tarkoittaa, että monet kalalajit eivät tulevaisuudessa pärjää siellä.
Kilpailu hupenevista resursseista voi leimahtaa väkivallaksi.
Aseita Turkanassa on runsaasti, poliiseja vähemmän.
Vettä ja laidunmaata on niellyt myös juuri se, minkä piti tuoda toivoa ja kehitystä.
Vuonna 2012 Turkanasta löytyi öljyä.
Sen piti olla siunaus.
Monet jättivät eläimensä ja juoksivat öljy-yhtiöiden luo työn perässä. Mutta työpaikkoja ei ollut paljon.
– Meillä on vahva tunne siitä, että emme ole hyötyneet öljystä mitenkään. Vaikka se voi tuoda vaurautta, pitää muistaa, millä hinnalla se tulee. Öljyntuotanto nielee valtavia määriä vettä, jota täällä ei ole, sanoo Ikal Angelei.
Ja öljy saattaa loppua muutaman vuosikymmenen jälkeen, ellei fossiilisia polttoaineita kielletä ennen sitä.
– Nyt öljyntuotanto on ajanut ihmisiä pois laidunmailtaan, Angelei sanoo.
Taapero nukkuu puun alla joitakin kymmeniä kilometrejä järven rannalta. Hänen äitinsä auttaa toista naista sitomaan kaulaan näyttävän kaulakorun. Se on naiseuden symboli turkanalaisten keskuudessa.
Ihmiset ovat kokoontuneet brittiläisen öljy-yhtiö Tullow Oilin vesipumpun ympärille. Se on ainoa merkki öljyrikkauksista, jonka nämä ihmiset ovat nähneet. Pumppu tuo laihaa lohtua keskelle aavikkomaisia olosuhteita. Veden pumppaaminen on työlästä, eikä vesi maistu maalle ja juurille, kuten tuttu jokivesi.
Esta Edukon on nähnyt jo niin monta kuivuutta, että hän ei osaa niitä laskea. Mutta hän syntyi juuri sen yhden, pahan kuivuuden jälkeen. Muut nyökkäävät, he tietävät mistä hän puhuu.
– Nyt on vaikeaa jakaa vettä ihmisten ja eläinten välillä. Täällä meillä ei ole aikaa sekä antaa eläinten juoda, että itse kantaa vettä kotiin, sanoo Edukon.
Pumppaaminen jatkuu koko päivän. Välillä päästetään vettä vuohille juotavaksi. Sitten pumpataan taas.
Esta Edukonilla on kuitenkin nyt uusi työ. Hän keittää puuroa koululaisille. Sellaista työtä ei ennen tarvittu, koska kouluja ei juuri ole ollut. Edelleen kahdeksan kymmenestä ei osaa lukea tai kirjoittaa.
Sekin on muuttumassa.
Kuivuudet ovat tuoneet kiinnostavan ilmiön. Yhä useampi laittaa lapsensa kouluun, koska pelkää, että lapset eivät voi enää elää paimentolaiselämää.
Nyt noin puolet Turkanan lapsista käy koulua, mikä on kuitenkin reilusti alle valtakunnallisen keskiarvon. Koko Keniassa vastaava osuus on 92 prosenttia.
– Emme näe paimentolaiselämässä mitään tulevaisuutta. Eläimet kuolevat, joten viemme nyt lapset kouluun. Ainakin kokeilemme sitä. Jotkut jäävät kotiin hoitamaan eläimiä, joita meillä vielä on. Odotamme vain, että nekin kuolevat, Edukon sanoo.
Ehkä sateet vielä palaavat ennalleen, hän pohtii. Sitä odotellessa koulu on hyvä vaihtoehto.
Friends of Lake Turkanan Ikal Angelei sanoo, että koulutuksen muutos tulee nyt liian nopeasti ja voimakkaasti. Se ei tule yhteisön sisältä. Tämä on johtanut siihen, että koulu nähdään paimentolaisuuden vastakohtana. Joko olet paimen tai käyt koulua.
Paimen William Ewoi Lokamar ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Hän ei tiedä, mitä tehdä, jos myös loput 50 vuohta kuolee.
– En voi erottaa itseäni paimentolaisuudesta. Olen osa sitä ja se on osa minua, hän sanoo.
Suuret muutokset saattavat parhaassa tapauksessa johtaa siihen, että Turkana kouluttautuu ja kehittyy nopeammin. Mutta paimentolaiskulttuurin kuolema jättää jälkeensä käsinkosketeltavan surun turkanalaisissa.
Turkanalaiset eivät juurikaan ilmaise tunteitaan, mutta yhden asian he toistavat useasti. Sydämeen sattuu.