Näin itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa pohdiskelen kulttuurien välisiä eroja ja erilaisia tapoja kasvattaa. Osallistuimme marraskuussa koko perhe sukulaistyttöni upeaan vina-konserttiin Lontoossa. Perinteeseen kuuluu, että oppilaan saavutettua opinnoissa tietyn tason, opettaja valmistaa hänet suureen debyyttikonserttiin.
Konsertti oli upea elämys: neljäsataa kutsuvierasta oli pukeutunut perinteisiin juhla-asuihin, ja upeaa soittoa sekä erilaisia juhlallisia seremonioita kesti yli neljä tuntia. Tilaisuus päättyi vasta melkein puoliltaöin, mutta myös lapsiperheet jäivät loppuun saakka.
Lapsilta odotetaan minun kulttuurissani jo pienestä saakka mukautumista aikuisten maailmaan.
Suomessa puhutaan usein, että tehdään asiat ”lasten ehdoilla”. Tällainen ajattelu on kuitenkin verrattain uutta myös Suomessa, vaikka se nykyään onkin valtavirtaa. Ei 1930-1950-lukujen Suomessa tehty lasten ehdoilla yhtään mitään. Elämää elettiin, ja siinä lapset menivät sivussa. Näin nytkin toimii maailman väestöstä varmasti reilusti yli 90 prosenttia.
Konsertissa tajusin: tamilikulttuurissa – tai Aasiassa ylipäätään – koko ajatusta lasten ehdoilla toimimisesta ei tunneta. Sen sijaan lapsilta odotetaan minun kulttuurissani jo pienestä saakka mukautumista aikuisten maailmaan. Sri Lankassa pitkätkin seremoniat ja juhlat kuuluvat elämään, ja lapsia opetetaan arvostamaan ja kunnioittamaan niitä viemällä heitä mukaan jo alusta asti.
Kotona puhuimme vaimoni 13- ja 11-vuotiaiden lasten kanssa konsertista. Kiittelin lapsia siitä, miten hienosti he jaksoivat, vaikka aikaerokin heitä väsytti. Lapset kertoivat, etteivät kehdanneet valittaa, kun näkivät paikan päällä paljon pienempiäkin lapsia kauniisti käyttäytyen. Heihin tekikin konsertissa vaikutuksen moni asia, mutta kuulemma erityisesti se, miten paikan päällä olleet lapset olivat käyttäytyneet.
Mietin, onko sittenkään kyse yksiselitteisesti kulttuurieroista: nimittäin entisaikoina lapsilta on kyllä odotettu kuuliaisuutta ja kurinalaisuutta myös Suomessa. Vaimoni isovanhemmat ovat tottuneet teitittelemään omia vanhempiaan ja paiskimaan ahkerasti kotitöitä lapsesta asti – eli ihan kuin Sri Lankassa tänäkin päivänä toimitaan.
Missä vaiheessa kasvatuksesta on unohtunut, että oikeuksien lisäksi meillä jokaisella on myös velvollisuuksia?
Suomessakin lastenkasvatus on muuttunut viihtymistä, mielekkyyttä ja yksilöiden subjektiivisia oikeuksia korostavaksi vasta elintason kasvamisen myötä. Missä vaiheessa kasvatuksesta on unohtunut, että oikeuksien lisäksi meillä jokaisella on myös velvollisuuksia?
Ensimmäiset lasten ehdoilla kasvatetut sukupolvet ovat nyt työelämässä – ja joillakin on suuria sopeutumisvaikeuksia. Hiljattain Helsingin Sanomissa psykologian lisensiaatti Pekka Järvinen kertoi huolestuttavasta ilmiöstä: työelämän vaatimukset tuntuvat nuorista kohtuuttomilta, koska joillakin nuorilla on täysin epärealistiset ja ylimitoitetut odotukset työelämästä. Järvinen arveli, että yksi syy ilmiöön on varmaankin korkea elintaso, joka on tuonut mukanaan sen, että ihmiset pystyvät keskittymään arjessaan yhä enemmän viihtymiseen ja asioihin, jotka heitä itseään kiinnostavat.
Toiseksi mahdolliseksi syyksi ilmiöön Järvinen nosti kasvatuksen. Lasten ehdoilla kasvatetut eivät ole joutuneet ponnistelemaan saavuttaakseen asioita. He eivät ole myöskään tottuneet vastoinkäymisiin – jotkut eivät edes siihen, että joskus on tylsää.
Lapsi, joka on saanut päättää perheessään lähes kaikesta ja neuvotella joka asiasta aina kotiintuloajoista nukkumaanmenoon, ei kovin helposti sopeudu työelämän vaatimuksiin.
Valtakunnan virallinen lastenpsykiatri Jari Sinkkonen puhuu samasta aiheesta Kodin Kuvalehdessä. Sinkkonen kiinnittää erityisesti huomiota nuorison tapaan puhua ”motivaatiosta”. Tätä Sinkkonen ihmettelee: jotkut asiat nyt vain ovat tylsiä, mutta ne pitää kuitenkin hoitaa, eikä siihen mitään motivaatiota tarvita. Tämän opettaminen on Sinkkosen mukaan meidän vanhempien tehtävä.
Ei tarvitse olla psykologi ymmärtääkseen, että lapsi, joka on saanut päättää perheessään lähes kaikesta ja neuvotella joka asiasta aina kotiintuloajoista nukkumaanmenoon, ei kovin helposti sopeudu työelämän vaatimuksiin.
Ihmisen aivot kehittyvät evoluutiossa hitaasti: paljon hitaammin kuin vaikkapa teknologia. Olisiko syytä pohtia, kannattaisiko kasvatusmenetelmiäkin uudistettaessa vähän hidastaa tahtia?
Suomessakin on kasvatettu lapsia vuosisadat vanhempien ehdoilla, ja vaikka molemmissa suuntauksissa on ylilyöntinsä, väittäisin että nyrkkisääntönä se tapa vaikuttaisi kyllä järkevämmältä. Jos lapsi ei kotonaan opi kunnioittamaan auktoriteettia eli vanhempiaan, tai häneltä ei edellytetä kotitöitä – edes oman huoneen siivoamista – miten hän voi osata toimia aikuisten maailmassa, jossa ihan jokaisen on tehtävä myös tylsiä töitä ja kunnioitettava auktoriteetteja, kuten lakia?
Lapsen oikeuksien päivää vietettiin juuri. Se on hieno ja tärkeä päivä muistuttamaan meitä siitä, että jokaisella lapsella on oikeus kasvaa turvallisessa ympäristössä, käydä koulua sekä saada huolenpitoa ja rakkautta. Ikävä kyllä monilta lapsilta nämä puuttuvat, niin valitettavasti myös omasta lapsuudestani. Lapsilla ei ole velvollisuuksia, aikuisilla on. Meidän vanhempien velvollisuus on opettaa tämä lapsillemme, koska muussa tapauksessa teemme heille karhunpalveluksen.
Rajkumar Sabanadesan
Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjä, muutosjohtamisen konsultti ja entinen turvapaikanhakija.
Korjaus 10.12.2019 klo 8.14 Jari Sinkkosen titteli korjattu lastenpsykologista lastenpsykiatriksi.