Tapasin László Kopácsyn kadulla viime joulukuussa Unkarin yleisradioyhtiön MTVA:n toimitalon edustalla Budapestin laitamilla. Meneillään oli mielenosoitus Unkarin hallitusta vastaan, ja kuusikymppisellä Kopácsylla oli kädessään EU:n tähtilippu.
– Euroopan unioni on ainoa mahdollisuus taata pohja lastenlastemme tulevaisuudelle. Nationalismi ei johda mihinkään, Kopácsy sanoi minulle.
Mielenosoituksen vilskeessä ei ollut aikaa syvähaastattelulle. Mutta Kopácsylle EU on merkinnyt lupausta turvasta Unkarin kansallismielistä hallitusta vastaan.
Hän osoitti mieltään sen puolesta, että unioni ryhtyisi rankaisutoimiin Unkarin hallitusta kohtaan. Hallitus on kaventanut sananvapautta, ottanut maan oikeuslaitosta ohjaukseensa ja pistänyt ahtaalle esimerkiksi yliopistoja.
Kopácsylle EU ei ole ollut ongelma vaan ratkaisu.
Euroopan unioni on ainoa mahdollisuus taata pohja lastenlastemme tulevaisuudelle. Nationalismi ei johda mihinkään.
unkarilainen László Kopácsy
Valtaosa tänään sunnuntaina eurovaaleissa uurnille käyvistä eurooppalaisista on suunnilleen samaa mieltä. EU on varsin suosittu. Viimeisimmässä Eurobarometri-kyselyssä 43 prosenttia vastasi pitävänsä unionia myönteisenä asiana, vain 20 prosenttia kielteisenä.
Silti hyvin harva lähtee Kopácsyn tavoin kadulle EU-lippu kädessään, vaikka kaksi kolmesta vastaajasta mielsi itsensä EU-kansalaisiksi.
László Kopáscy ei voisi heiluttaa tähtilippua Budapestissa, jos unionissa ei olisi ryhdytty tietoisesti rakentamaan ajatusta unionin kansalaisuudesta.
Sinikeltainen lippu nostettiin ensi kerran salkoon 1986 Brysselissä, komission päärakennuksen Berlaymontin edustalla. Seremonian aluksi belgialainen laulaja Sandra Kim esitti laulunsa J’aime la vie (Rakastan elämää), jolla hän oli voittanut euroviisut Norjassa muutamaa viikkoa aiemmin.
– Rakastan horisonttia, rakastan rakastan elämää – vaikka se onkin hullua, Kim lauloi.
Lipun kohotessa salkoon kuoro esitti Oodin ilolle. Seremoniaa seurasi joukko virkamiehiä. Ohikulkijat katselivat hämmentyneinä vierestä.
Osana tätä samaa horisontissa siintävää eurooppalaista identiteettiä jäsenmaiden johtajat olivat päättäneet vuonna 1975, että Euroopan parlamentin jäsenet valittaisiin jatkossa suoralla kansanvaalilla. Siihen asti edustajat oli koottu kansallisista parlamenteista.
Mistä tämä epäsuhta yleisen tyytyväisyyden ja matalan äänestysprosentin välillä johtuu?
Logiikka oli suunnilleen sellainen, että jos kansallinen parlamentti saa oikeutuksensa kansallisista vaaleista, niin eurooppalaisen parlamentin on saatava oikeutuksensa eurooppalaisista vaaleista.
Ensimmäiset eurovaalit pidettiin 1979. Silloisten yhdeksän jäsenmaan kansalaisista 62 prosenttia kävi äänestämässä. Sen jälkeen prosentti on laskenut tasaisesti joka kerta. Vuonna 2014 se oli enää 42,6.
Mistä tämä epäsuhta yleisen tyytyväisyyden ja matalan äänestysprosentin välillä johtuu?
Unionilla on takanaan loistokas historia. Rauhanprojektin idea oli sitoa Saksan talous niin tiiviisti muuhun Eurooppaan, että uuden suursodan syttyminen olisi mahdotonta. Se onnistui.
Hiilen ja teräksen ympärille luotu yhteisö on muuttunut Euroopan unioniksi, jossa jäsenmaat luovuttavat vapaaehtoisesti päätösvaltaa itseltään yhteiseen päätöksentekoon.
Neuvostoliiton kainalosta EU:n jäseneksi ponnisti myös Suomi.
Vastaavaa rakennelmaa ei ole nähty missään. Valtaosassa jäsenmaista käy yhteinen valuutta euro.
Unionissa on yli 500 miljoonaa kansalaista, joilla on oikeus liikkua vapaasti, asettua asumaan mihin EU-maahan haluavat ja vaikkapa äänestää eurovaaleissa asuinmaassaan.
Kansalaisuuden ilmentymä on viininpunainen passi, jonka kansilehdellä lukee Euroopan unioni.
Britannian EU-eron toistaiseksi konkreettisin seuraus liittyykin uusiin Britannian passeihin, joista on jo ehditty poistaa viittaus EU:hun, vaikka maa ei ole onnistunut vielä eroamaan unionista. Jos ero saadaan joskus voimaan, passin väri on tarkoitus vaihtaa siniseen.
Unionin menestystarina on vetänyt vuosien varrella mukaan 22 uutta jäsenmaata. László Kopácsyn ikäluokka joutui katselemaan menoa pitkään sivusta, Neuvostoliiton aiheuttamasta paitsiosta.
Kunnes vapaus koitti, ja Unkari naapureineen suuntasi unionin jäseneksi. Unkarin jäsenyysneuvotteluja ajoi tuolloin ponnekkaasti nuori pääministeri Viktor Orbán, joka sittemmin kääntyi EU:ta vastaan.
Neuvostoliiton kainalosta EU:n jäseneksi ponnisti myös Suomi. Kun itänaapurin aiheuttama pidäke oli 1990-luvun taitteessa poistunut, suomalaispoliitikot lähtivät viemään maata länteen.
EU:sta haettiin paitsi taloudellista etua myös turvaa arvaamatonta Venäjää vastaan. Suomalainen näkökulma EU:n rauhanprojektiin oli pragmaattinen: Unionin jäsenenä maa on paremmassa turvassa kuin sen ulkopuolella.
Jäsenyyden avainhenkilöitä oli jatkosodassa kaukopartiomiehenä palvellut presidentti Mauno Koivisto. Myöhemmin Suomea vei EU:n ytimiin vuonna 1941 syntynyt pääministeri Paavo Lipponen.
Suomalainen näkökulma EU:n rauhanprojektiin oli pragmaattinen: Unionin jäsenenä maa on paremmassa turvassa kuin sen ulkopuolella.
Historia osoitti Suomen johtopäätöksen oikeaksi viimeistään Georgian ja Ukrainan konfliktien aikaan: EU:n jäsenyys lisää turvallisuutta, vaikka unioni ei olekaan sotilasliitto.
Keski- ja länsieurooppalainen näkökulma rauhanprojektiin on ollut toinen. Valtaosa maista on jäseniä sotilasliitto Natossa, joka puolustaa jäsenmaita Venäjää vastaan. EU puolustaa jäseniään toisiltaan.
Unionin menestyksen huippukohta nähtiin 2012, kun EU sai Nobelin rauhanpalkinnon. Perustelujen mukaan EU oli edistänyt rauhaa, sovintoa, demokratiaa ja ihmisoikeuksia Euroopassa kuuden vuosikymmenen ajan.
EU:n alueella ei ole sodittu sen perustamisen jälkeen. Jäsenmaat on sidottu rauhanomaiseen yhteistyöhön keskinäisriippuvuuden avulla.
Rauhanpalkintoa säilytetään lasikaapissa EU:n neuvoston Justus Lipsius -rakennuksen aulassa. Se toimii kuin muistutuksena neuvoston kokouksiin kiiruhtaville jäsenmaiden virkamiehille.
Toukokuisena keskiviikkoiltana muutaman korttelin päässä Justuksesta valot on himmennetty,dramaattinen viulumusiikki alkaa soida nauhalta. Euroopan parlamentin täysistuntosaliin on rakennettu lava, jolla kuusi eurooppalaista poliitikkoa seisoo tummansinisten puhujapönttöjen takana.
Taustalle on heijastettu EU:n sinikeltainen tähtilippu. Tässä ympäristössä se on kotonaan.
Poliitikot ovat eurooppalaisten puolueiden kärkiehdokkaita eli tarjolla unionin johtotehtäviin seuraavalle viisivuotiskaudelle. Kaikki ovat syntyneet EU:n perustamisen jälkeen. Aikakaudella, joka on unionin alueella ollut syvän rauhan aikaa.
Karujen muistojen haalistuminen heikentää myös liimaa, joka pitää unionin jäsenmaita yhdessä.
Nuorin heistä, vihreiden Ska Keller, on syntynyt vuonna 1981 Gubenin kaupungissa silloisessa Itä-Saksassa, joka lakkautettiin valtiona Kellerin ollessa yhdeksänvuotias.
Joukon vanhin, vasemmiston Nico Cué, syntyi vuonna 1956 Espanjassa mutta muutti pikkulapsena perheensä kanssa Belgiaan, koska kenraali Francisco Francon hallinto vainosi hänen isäänsä.
Konservatiivien Jan Zahradil syntyi Prahassa viisi vuotta ennen kuin Neuvostoliiton panssarivaunut vyöryivät kaupunkiin.
Energisimmän esityksen tarjoaa sosiaalidemokraattien Frans Timmermans, 58. Hänen kotikaupungissaan Maastrichtissa ei ole sodittu, sorrettu, saati lakkautettu valtioita sitten toisen maailmansodan.
– Euroopan tulevaisuus on teidän käsissänne. Te päätätte Euroopan kohtalosta seuraaviksi viideksi vuodeksi, Timmermans aloittaa paatoksella.
Hän pudottelee aloitteita tottuneeseen tapaan: kerosiinivero, äänestysikärajan alentaminen, yritysverotuksen yhtenäistäminen. Pieniä askeleita kohti yhä tiiviimpää unionia, kuten EU:n yhteisesti sovittu päämäärä kuuluu.
Yhtä eurooppalaista kansaa ei ole, eikä ole yleiseurooppalaisia vaalejakaan.
Lavalla olevalla kuusikolla ei ole muistoja toisesta maailmansodasta. Rauhasta ei lavalla enää puhuta.
Nykypoliitikkojen kosketuspinta unionille alkusysäyksen antaneeseen sotaan pienenee jatkuvasti. Sen sukupolven poliitikot, joiden isät tai äidit olivat sodassa mukana, alkavat olla jo eläkeiässä.
Ei sotaa. Hyvä. Mutta karujen muistojen haalistuminen heikentää myös liimaa, joka pitää unionin jäsenmaita yhdessä.
Samalla kun rauhanprojekti on alkanut näyttää yhä valmiimmalta, yhdentymistä on perusteltu muilla hyveillä. Yksi tärkeä peruste on ollut demokraattisuus: Kun unionille on annettu toimivaltaa, sen käytölle on pitänyt hankkia kansalta lupa.
Tällaisella logiikalla Euroopan parlamentille annettiin rutkasti lisää valtaa, kun EU:n sääntöjä viimeksi rukattiin. Europarlamentaarikot päästettiin vaikuttamaan miltei kaikkeen lainsäädäntöön suoraan kansalta saadun valtakirjan turvin.
Mutta yhtä eurooppalaista kansaa ei ole, eikä ole yleiseurooppalaisia vaalejakaan. Eurovaalit ovat tarkalleen ottaen 28 kansalliset vaalit, jotka järjestetään samaan aikaan.
Jokaisessa maassa on omat ehdokkaansa, omat puheenaiheensa ja oma vaalijärjestelmänsä.
Parlamentin paikat on jyvitetty suosien pienempiä jäsenmaita. Yksi maltalainen meppi edustaa 72 000 kansalaista, yksi ranskalainen yli 900 000:ta.
Täysistuntosalin hämyssä väittelevät kärkiehdokkaat ovat vaatimaton yritys muuttaa asetelmaa yleiseurooppalaisempaan suuntaan. Väittelyyn on valittu isoja eurooppalaisia aiheita kuten maahanmuutto, ilmastonmuutos ja nuorisotyöttömyys.
Ajatuksena kai on, että jos sosialistien Timmermans vakuuttaa väittelyssä, kansalainen vaikkapa Suomessa päätyisi äänestämään sosiaalidemokraatteja.
Katsomosta käsin ajatus tuntuu kaukaa haetulta. Ilmassa on utopian tuoksua.
Hyhmäiseltä järjestely tuntuu myös jäsenmaiden johtajista. Kyselyiden kärjessä oleva Euroopan keskustaoikeistolainen EPP on asettanut kärkiehdokkaakseen baijerilaisen Manfred Weberin, jolla ei ole kokemusta ministerin tai edes komissaarin tehtävästä.
Ilmassa on utopian tuoksua.
Siksi on epätodennäköistä, että jäsenmaat valitsisivat Weberiä unionin vaikutusvaltaisimpaan tehtävään komission puheenjohtajaksi.
Nimityksestä onkin edessä jäsenmaiden ja Euroopan parlamentin välinen kädenvääntö. Kummatkin haluavat pitää kiinni valtaoikeuksistaan. Kyseessä on jälleen pieni näytös vuosikymmeniä jatkuneessa tasapainoilussa siitä, mitä EU oikeastaan on.
Tässä pelissä Euroopan parlamentin valttikortti on se, että sillä on mandaatti suoraan kansalta. Jos EU-johtajat eivät olisi vuonna 1975 päättäneet suorasta kansanvaalista, unioni näyttäisi enemmän jäsenmaiden kerholta ja vähemmän kansalaisten luomukselta.
Euroopan parlamentti on paikka, jossa politiikka pyrkii aidosti Euroopan tasolle.
Näiden eurovaalien ristiriitaisimpia piirteitä on se, että Euroopan tason politiikkaa pyrkivät tekemään myös sellaiset puolueet, joiden mielestä politiikan pitäisi pysyä jäsenmaiden rajojen sisällä. Kansallismieliset puolueet hakevat tiivistä kansainvälistä yhteistyötä.
Tapasin viime viikon lauantaina Milanossa kolmekymppisen Peter Guidin. Hänkin osoitti mieltään, mutta vastakkaiselta kannalta kuin Budapestin EU-lipun heiluttaja Kopáscy.
Juristiksi opiskeleva Guidi kannattaa Italian oikeistopopulistista, EU-vastaista Lega-puoluetta ja sen johtajaa ja Italian sisäministeriä Matteo Salvinia.
– Olen samaa mieltä ajatuksesta, että EU:n pitäisi olla kansakuntien liitto, kuten Salvini sen määrittelee, Guidi sanoi.
Hän marssi tuhansien Legan kannattajien kanssa Milanon Duomo-aukiolle, jolle pystytetyllä lavalla Salvinin eurooppalaiset liittolaiset pitivät vuorollaan puheita.
Tämän lavan taustalla ei ole tähtilippua vaan lakana, jossa lukee: ”Italia ensin”. Kymmenkunta puoluejohtajaa eri maista aikovat perustaa Euroopan parlamenttiin uuden kansallismielisten ryhmän eurovaalien jälkeen.
Ihmisille on vaikea kaupata sellaista, mitä heillä jo on.
Paikalla ollut perussuomalaisten edustaja Laura Huhtasaari sanoi lyhyessä englanninkielisessä puheessaan, että on aika ”palauttaa Eurooppa kansalle, jolle se kuuluu”. Oletin hänen tarkoittavan kansoja monikossa.
Kansallismielisten retoriikassa palauttaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että 1950-luvulla alkanut yhdentyminen halutaan pysäyttää ja laittaa peruutusvaihde silmään: siirtää yhteisesti tehtäviä päätöksiä takaisin jäsenmaiden yksin tehtäviksi.
Tämä integraation purkaminen tuskin suistaisi Eurooppaa takaisin 1900-luvun sotien tielle. Mutta se, että sellaiselle on tilausta etenkin EU:n perustajamaissa, kertoo siitä, että unionin alkuperäinen kaunis idea on vanhentunut.
Ihmisille on vaikea kaupata sellaista, mitä heillä jo on.
Heillä on jo rauha.