William Shakespeare kirjoitti jo 400 vuotta sitten brittien ajatuksista omasta saarestaan:
”Tämä kuninkaiden valtaistuin, toinen Eden, puoliparatiisi, tämä linnoitus, luonnon rakentama. Tämä onnellisten rodun asuinpaikka, pienoismaailma, jalokivi, upotettu hopeiseen mereen, joka linnan muurien tai vallihaudan tavoin torjuu kurjempien maiden kateuden. Tämä siunattu puutarha, tämä valtakunta, tämä Englanti.”
Shakespeare: Richard II (Matti Rossin käännöstä mukaillen)
Iso-Britannia on saari. Sitä ei kyennyt valtaamaan sen enempää Napoleon kuin Hitler. Brittien Eurooppa-suhdetta on aina määrittänyt ajatus siitä, että he ovat erillään, eivät osa mannerta.
Brittien politiikassa Euroopan yhdentyminen sinänsä on aina ollut hyvä asia – kunhan se ei koske heitä itseään.
Britannian pääministeri Winston Churchill puhui toisen maailmansodan jälkeen useasti Euroopan yhdentymisestä ja jopa Euroopan Yhdysvalloista. Churchill teki kuitenkin selväksi, ettei hän ajatellut Britannian itse liittyvän tällaiseen yhteisöön.
Kun Länsi-Euroopan yhdentyminen toden teolla alkoi 1950-luvulla, Iso-Britannia päätti jättäytyä yhteisön ulkopuolelle.
Talous edellä Eurooppaan 1973
Ison-Britannian ja Euroopan välinen suhde on alusta asti ollut järkiavioliitto. Britit pyrkivät kauppiaskansana laskemaan, ovatko jäsenyyden edut suuremmat kuin sen haitat. Ideologiset julistukset Euroopasta ja rauhanprojektista kiinnostavat vähemmän.
1960-luvulla edut alkoivat näyttää houkuttelevilta, kun britit huomasivat jäävänsä jälkeen muun Länsi-Euroopan talouskehityksestä.
Iso-Britannia haki EU:ta edeltäneen Euroopan talousyhteisön (EEC) jäseneksi 1960-luvulla peräti kaksi kertaa, kerran konservatiivien ja kerran työväenpuolueen johdolla. Molemmilla kerroilla Ranskan presidentti Charles de Gaulle torppasi liittymisen.
Jäsenyys onnistui vasta de Gaullen kauden jälkeen, vuonna 1973. Konservatiivi pääministeri Edward Heath ei nähnyt tarpeelliseksi järjestää asiasta kansanäänestystä. Parlamentissakaan asia ei ollut aivan läpihuutojuttu. Molemmissa pääpuolueissa, konservatiiveissa ja työväenpuolueessa oli kovaa vastusta.
Suhtautuminen Eurooppaan onkin jakanut Iso-Britannian pääpuolueita koko ajan. Rintamalinjat eivät kulje puolueiden välillä, vaan niiden sisällä.
– Britit eivät halua integroitua! Integroituminen voi olla hyvä tai huono asia, mutta sillä ei ole väliä. Jokainen kansakunta on sellainen kuin on, Enoch Powell, vaikutusvaltainen konservatiivikansanedustaja jyrisi vuonna 1973.
Alkuun euroskeptisyyttä oli kuitenkin vahvemmin työväenpuolueen puolella. Puolueen vasemmistosiipi ja vahvat ammattiliitot karsastivat kapitalistiselta kuulostavaa yhteismarkkinaa.
Ensimmäinen kansanäänestys 1975
Jo 1970-luvun puolivälissä Isossa-Britanniassa nähtiin poliittinen operaation, joka muistutti nykyisen brexit-kriisin alkua.
Kun työväenpuolue vuonna 1974 nousi takaisin valtaan, sen pääministeri Harold Wilson yritti vastata oman puolueensa vasemmistosiiven EEC-vastustukseen ennen näkemättömällä tempulla. Wilson neuvotteli ECC:n jäsenyysehdot uusiksi ja järjesti sitten jäsenyydestä kansanäänestyksen.
Vuoden 1975 kansanäänestys oli ensimmäinen koko maan historiassa.
Äänestyksen alla myös konservatiivien uusi puheenjohtaja, Margaret Thatcher kampanjoi näyttävästi yhteisön jäsenyyden puolesta.
Useimmille tavallisille briteille EEC vaikutti tuolloin lähinnä etäiseltä pankkiirien ja eliitin projektilta. Moni syytti EEC:tä hintojen noususta, mutta vielä tuossa vaiheessa Eurooppa ei herättänyt kovin suuria tunteita.
Kun pääpuolueiden johto ja tärkeimmät sanomalehdet olivat jäsenyyden puolella, kansanäänestyksen tulos oli varsin selvä: 67 prosenttia äänestäjistä kannatti Euroopan talousyhteisön jäsenyyttä.
Rautarouva nousee näyttämölle 1979
Konservatiivien Margaret Thatcherin pääministerikaudesta tuli kamppailu brittien ja yhteisön välillä, vaikka hän oli kansanäänestyksessä tukenut yhteisön jäsenyyttä.
Britit vihasivat erityisesti EEC:n maatalouspolitiikkaa, tuet kun kanavoituivat enemmän Ranskaan.
Vuonna 1979 valtaan noussut rautarouvana tunnettu Thatcher vaati aluksi Iso-Britannian maksuosuuksien alentamista. Yhteisön kokouksissa hän paukutti käsilaukkuaan pöytään ja vaati ”I want my money back! – Haluan rahani takaisin!”
Vuonna 1984 muut jäsenmaat vihdoin taipuivat maksamaan Iso-Britannialle ylimääräistä maksupalautusta. Se oli kuitenkin vasta alkua Thatcherin ja yhteisön välisessä kamppailussa.
Thatcher kannatti kyllä EEC:n sisämarkkinoiden luomista, jotka hän näki oman talousmallinsa mukaisena. Mutta kun yhteisö 1980-luvun puolivälissä lähti vyörymään vauhdilla kohti tiiviimpää poliittista unionia, Thatcher hermostui täysin.
Tšingis-kaani Bruggessa 1988 – Thatcher määrittelee euroskeptikkojen linjan
Vuonna 1988 Belgian Bruggessa Thatcher piti kuuluisan Eurooppa-linjapuheensa. Puheesta tuli todellinen vedenjakaja brittien eurohistoriassa. Aluksi Thatcher vitsaili siitä, että hänet oli kutsuttu puhumaan Bruggen College of Europe – yliopistoon, todelliseen eurouskovaisten linnoitukseen.
– Olette kutsuneet minut puhumaan Britanniasta ja Euroopasta. Minun on onniteltava teitä rohkeudesta. Tämä saattaa tuntua siltä, kuin olisitte kutsuneet Tšingis-kaanin puhumaan rauhallisesta rinnakkaiselosta.
Puheen varsinainen sisältö jäi historiaan. Euroskeptikot eivät yhtäkkiä olleetkaan vain puolueiden änkyräsiipeä. Vaikutusvaltainen pääministeri antoi eurokriittisyydelle uuden perustellun pohjan:
– Kansallisuuden tukahduttaminen ja vallan keskittäminen eurooppalaiselle jättiyhtymälle olisi äärimmäisen vahingollista. Emme supistaneet valtion roolia Britanniassa vain nähdäksemme sen uudelleen pystytyksen Euroopan tasolla, eurooppalaisen supervaltion toteuttamassa ylivaltaansa Brysselistä käsin, Thatcher jyrisi.
Rautarouva sai vastaansa toisen jääräpään, komission puheenjohtajan, ranskalaisen sosialistin Jacques Delorsin.
Delors oli varsinainen ”herra Eurooppa”, visionääri, joka halusi luoda todellisen Euroopan unionin. Kun hän vuonna 1990 oli puhunut europarlamentista yhteisön demokraattisena elimenä, ja komissiosta sen toimeenpaneva elimenä, Thatcher pauhasi Britannian parlamentissa kiihkeästi:
- EI, EI, EI!
Boris – nuori kirjeenvaihtaja tekee Brysselin haukkumisesta taidetta
Samaan aikaan ärhäkkä brittilehdistö käynnisti loputtoman Brysselin haukkumisen. Lehdistöllä on ollut keskeinen rooli siinä, että iso osa brittiyleisöstä kääntyi voimakkaan EU-vastaisiksi.
Kirjoittelun todellinen uranuurtaja oli The Daily Telegraphin nuori kirjeenvaihtaja – nimeltään Boris Johnson. Johnson keksi, että tylsistä Eurooppa-raporteista sai myyviä liioittelemalla, paisuttelemalla tai suorastaan keksimällä juttuja EU-byrokraateista.
Vuosia myöhemmin sama Boris Johnson nousi Britannian politiikan huipulle.
Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin brittien euroskeptisyys saavutti nykyiset mittasuhteet. Margaret Thatcherin oma euroskeptisyys johti lopulta hänen kaatumiseensa. Konservatiiveissa ja Thatcherin hallituksessa oli useita paljon euromyönteisempiä poliitikkoja ja he alkoivat avoimesti haastaa pääministeriä.
Thatcherin seuraajaksi 1990 noussut John Major ajautui omalla pääministerikaudellaan valtavaan kriisiin, joka muistutti välillä kaaottisuudessaan nykyistä brexit-sirkusta.
Kamppailu Maastrichtin sopimuksesta ajaa 1990-luvun alussa Britannian kriisiin
Syy kaaokseen oli varsinaisen Euroopan unionin perustanut Maastrichtin sopimus. Majorin hallitus allekirjoitti sen, mutta ajautui sitten vaikeuksiin oman puolueensa kanssa.
Britit jättäytyivät sopimuksen rahaliittoa ja sosiaalipolitiikkaa koskevien osien ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan tyydyttänyt konservatiivipuolueen euroskeptikkoja. Major kamppaili omiensa kanssa yli vuoden, ennen kuin sai kapinalliset ruotuun ja sopimuksen ratifioitua Iso-Britannian parlamentissa.
Maastrichtin sopimuksen hyväksyminen ei kuitenkaan yhtenäistänyt konservatiiveja, päinvastoin. Puolueen kentällä euroskeptisyys vain kasvoi, ja Majorin omassa hallituksessa oli kolme hyvin eurokriittistä ministeriä. Samana päivänä, jolloin Maastrichtin sopimus vihdoin ratifioitiin, Major puhui vahingossa tv-mikrofoniin, jonka luuli olevan kiinni:
– Puolue kaipaa takaisin kultaiseen aikaan, jota ei ole koskaan edes ollut olemassa. Mistä luulette, että suurin osa myrkystä tulee? Entisiltä ministereiltä, jotka aiheuttava kaikenlaisia ongelmia. En tarvitse kolmea sellaista paskiaista (bastard) lisää.
Osa kiihkeimmistä eurokriitikoista alkoi itse ylpeänä käyttää itsestään kutsumanimeä bastard.
Uudistunut työväenpuolue siirtyy lähemmäs Eurooppaa – muttei kovin lähelle
Seurasi pitkä työväenpuolueen valtakausi. Uusi pääministeri Tony Blair uudisti työväenpuoluetta kovalla kädellä, vieden sitä myös hieman EU-myönteisempään suuntaan.
Mutta pääkysymyksissä, kuten rahaunioniin liittymisessä, myös niin sanottu uusi työväenpuolue, new labour, edusti kriittistä linjaa.
Kun konservatiivit pääsivät takaisin valtaan vuonna 2010, pääministeri David Cameron huomasi olevansa ahtaalla myös uuden, Britannian EU-eroa vaatineen UKIP:n eli Iso-Britannian itsenäisyyspuolueen paineessa.
Cameron päätti turvautua samaan taktiikkaan kuin työväenpuolueen Harold Wilson 40 vuotta aiemmin. Operaatio käynnisti nykyisen brexit-prosessin, vaikka se ei suinkaan ollut Cameronin päämäärä.
Toinen kansanäänestys päättyy aivan toisin kuin oli tarkoitus
Cameron halusi neuvotella Iso-Britannian EU-jäsenyysehdot uusiksi ja järjestää jäsenyydestä sitten kansanäänestyksen. Ideana oli hiljentää euroskeptikot.
Toisin kuin Harold Wilsonin operaatio 1970-luvulla, Cameronin operaatio meni täysin pieleen.
Brexit-kansanäänestyksessä Cameron kampanjoi voimakkaasti EU-jäsenyyden puolesta. Mutta vastaansa hän sai pitkäaikaisen ystävänsä, vahvan vastapelurin oman puolueen sisältä.
Lontoon pormestariksi aiemmin noussut entinen lehtimies, Boris Johnson pohti pitkään, tukisiko kansanäänestyskampanjassa EU-jäsenyyttä vai siitä eroamista, brexitiä.
Johnson oli toki ollut vuosia euroskeptikko. Mutta hän ei oikeastaan uskonut, että brexit voisi mennä läpi. Cameronin jokin aika sitten julkaistujen muistelmien mukaan Johnson pohti lähinnä sitä, kumpaan kampanjaan osallistuminen auttaisi hänen omaa poliittista uraansa.
Kun Boris Johnson lopulta päätti lähteä kampanjoimaan brexitin puolesta, hän pisti koko populistisen osaamisensa peliin. Johnsonin paras ase, ja syy miksi hän on vuosia ollut valtavan suosittu, on hänen kykynsä hauskuuttaa piikeillään yleisöä.
– Miksi me maksamme joka vuosi 10 miljardia puntaa Brysseliin? Osa siitä käytetään tukemaan espanjalaista härkätaistelua, Johnson paukutteli.
Kansanäänestyksen lopputulos, eron kannattajien voitto, oli pääministeri Cameronille ja suurelle osaa Eurooppaa shokki. Historian valossa sen ei olisi pitänyt olla niin suuri yllätys.
Brexit ei ollutkaan helppo
Brexitin, EU-eron käytännön toteuttaminen onkin sitten ollut ihan toinen tarina.
Siinä mielessä se on muistuttanut vuosia jatkunutta kiistaa, että sen enempää konservatiivit kuin työväenpuolue ei ole pystynyt muodostamaan asiasta yhtenäistä kantaa.
Boris Johnsonin nousu pääministeriksi on jakanut Iso-Britanniaa vielä enemmän.
Samalla brexit-kiista on ajanut maailman vanhimman parlamentaarisen demokratian ennennäkemättömään perustuslailliseen kriisiin.
Siitä toipuminen voi kestää kauan, kävi brexitin kanssa miten tahansa.