MOSKOVA Aiemmin Venäjä tuntui vieraalta, jopa vastenmieliseltä. Nyt se on tunkeutunut sydämeeni.
Tajusin jotain oleellista venäläisyydestä opiskellessani Moskovassa yli 15 vuotta sitten. Olimme olleet porukalla ulkona ja tuli kotiinlähdön aika.
Olin jo suuntaamassa metrolla suorinta reittiä kotiin, kun venäläiset ehdottivat jotain ennenkuulumatonta: kotimatka taitettaisiin siten, että porukka pysyisi kasassa mahdollisimman pitkään.
Käytännössä tämä tarkoitti kiertoreittiä ja olisin mieluummin säästänyt aikaa. Venäläisille tärkeintä oli toisten saattaminen, yhdessäolon pitkittäminen vielä hetkellä.
Pidän venäläisten tavasta kommunikoida ja arvostan heidän kulttuuriaan.
Myöhemmin olen alkanut ihailla venäläisten yhteisöllisyyttä.
Hämmästelen naapurimaassa kokemaani loputonta vieraanvaraisuutta. Venäläisten kyky ilmaista tunteita ja elää hetkessä kiehtoo minua.
Venäläisyydestä on tullut minulle siinä määrin läheistä, etten pelkästään ymmärrä venäläisiä vaan matkin heidän tapojaan. Lähetän tunteikkaita syntymäpäiväonnitteluja ja pidän spontaaneja maljapuheita.
Pidän venäläisten tavasta kommunikoida ja arvostan heidän kulttuuriaan. Olen russofiili.
Sitten on virallinen Venäjä, joka ei tee venäläisyyden rakastamisesta helppoa. Ristiriita Venäjän valtion ja tavallisten venäläisten välillä kasvaa joskus piinaavaksi. Tunne on tuttu monille venäläisten kanssa toimiville suomalaisille, jotka joutuvat tasapainoilemaan näiden kahden Venäjän välillä.
Toimittajana en hyssyttele ongelmia, vaan pyrin totuudenmukaiseen ja tasapainoiseen uutisointiin.
Toisinaan minua arvostellaan russofobiseksi Venäjän vastustajaksi.
Kun uutisoin naapurimaan epäkohdista – korruptoituneesta hallinnosta, viranomaisten mielivallasta ja valtion kontrolloiman median valheista – joku arvelee minun saavan siitä kieroa nautintoa. Toisen mielestä revittelen turhaan venäläisten ongelmilla.
Todellisuudessa asia on päinvastoin.
Toimittajana en hyssyttele ongelmia, vaan pyrin totuudenmukaiseen ja tasapainoiseen uutisointiin. Kerron venäläisten kohtaamista vääryyksistä silti ennen kaikkea siksi, että toivon heille vilpittömästi valoisempia aikoja.
Venäjän tulevaisuus on tietysti yksin venäläisten omissa käsissä. Kiintymykseni naapurimaata kohtaan saa minut kuitenkin pitämään heidän puoltaan.
Entä miten venäläiset rakastavat omaa maataan?
Hieman kärjistäen virallinen käsitys isänmaanrakkaudesta on typistynyt 2000-luvulla kahteen asiaan: natsi-Saksan kukistamiseen ja presidentti Vladimir Putiniin.
Miljoonia uhreja vaatinutta voittoa suuressa isänmaallisessa sodassa – kuten toista maailmansotaa Venäjällä kutsutaan – juhlitaan yhä mahtipontisemmin. Venäläismedia kertoo jo nyt toukokuussa 75. kertaa vietettävän voitonpäivän massiivisista valmisteluista.
Isänmaallista hurmoshenkeä nostatetaan pukemalla pikkulapset neuvostoaikaisiin univormuihin ja esittelemällä sotakalustoa vuosi vuodelta näyttävämmiksi käyvissä paraateissa.
Inhimillinen suru sodassa kaatuneita kohtaan on vaihtunut valtaviksi kulkueiksi, joissa ihmiset kantavat niin edesmenneiden sukulaistensa kuin Josif Stalininkin muotokuvia. Moskovassa tätä kuolemattomaksi rykmentiksi kutsuttua kulkuetta johtaa itseoikeutetusti presidentti Putin.
Rakkautta Venäjää kohtaan mitataan myös suhtautumisella jo 20 vuotta maata johtaneeseen Vladimir Putiniin.
Putin ei voi nykyisen perustuslain mukaan jatkaa presidenttinä vuonna 2024 loppuvan kautensa jälkeen. Epävarmuuden lisääntyessä Venäjällä onkin alettu keskustella Putinista henkilöä suurempana aatejärjestelmänä, joka takaa maan tulevaisuuden.
Kremlin pitkäaikaisena taustavaikuttajana tunnettu Vladislav Surkov kutsui hiljattain putinismia “globaaliksi poliittiseksi niksiksi ja hyvin toimivaksi hallintatavaksi”, kun hän kommentoi Putinin historiallista merkitystä Venäjälle ja maailmalle.
Näissä olosuhteissa ei olekaan ihme, että valtion mediassa isänmaallisuus esitetään Putinin vankkumattomana tukemisena. Yhä itsevaltaisemmin toimivan presidentin kriitikot leimataan yksiselitteisesti ulkovaltojen hyväksi toimiviksi isänmaanpettureiksi.
Putinia vastustava oppositio on pyrkinyt haastamaan Kremlin yksipuolista kuvaa isänmaallisuudesta ja kantanut Venäjän lippuja mielenosoituksissaan.
Oppositio kysyy, kuinka isänmaallista on tukea Putinia ja hänen kaltaisista, pitkälti turvallisuuspalvelutaustaisista miehistä koostuvaa lähipiiriä, joka on presidentille osoittamansa henkilökohtaisen luottamuksen avulla päässyt Venäjän talouden ja politiikan kärkipaikoille. Samalla herraseura on koonnut itselleen mittaamattoman omaisuuden.
Vallanpitäjien laajamittaista korruptiota vastaan taisteleva oppositio kutsuukin itseään maan todellisiksi patriooteiksi.
Rakkaus Venäjään taipuu moneksi ja sillä voi perustella täysin vastakkaisia mielipiteitä.
Venäjää voi rakastaa ilman, että tukee maan nykyhallintoa – ja toisaalta Putinin toimien puolusteleminen ei tarkoita aina Venäjän rakastamista.
Suhteessa venäläisyyteen tärkeintä on tehdä ero Venäjän ja venäläisten välillä. Itse suhtaudun varauksetta vain jälkimmäisiin.
Erkka Mikkonen
Kirjoittaja on Ylen Venäjän-kirjeenvaihtaja. Hän kommentoi tässä blogissa naapurimaan ajankohtaisia asioista ja pitää borssista, joka on alkuperältään itäslaavilainen punajuurikeitto.
Aiheesta voi keskustella perjantaina 25.10. klo 16.00 asti.
Lue myös:
Erkka Mikkonen: Tavallisilta venäläisiltä vaaditaan nyt ennennäkemätöntä rohkeutta