Nopeita ja virtaviivaisia autoja, kaupungin sykkeen tahdissa välkkyviä neonvaloja, räikeää magentaa, retrohenkisiä aurinkolaseja, hopeanvärisiä takkeja, taustalla pauhaavia analogisia syntikkamattoja ja viileää asennetta.
Tällaiselta näyttää Helsinki Synth City -kollektiivin Drive Helsinki -lyhytelokuva, jossa kulminoituvat synthwave-musiikkityylin keskeisimmät ominaisuudet.
– Oli hauskaa ja yllättävää huomata, kuinka paljon nyky-Helsingistä löytyy synthwave-estetiikkaa, scifiä, cyberpunkkia ja retroa, Oskari Lappalainen kertoo elokuvan tekoprosessista.
Synthwave on kovassa nousussa
Elektronisen musiikin tyylilajiksi laskettava synthwave ottaa vaikutteita paitsi 1980-luvun syntikkasoundeista, myös saman aikakauden elokuvista ja videopeleistä. Tyylilaji on ollut Suomessa kovassa nousussa ja nyt genren artisteja riittää jo kokonaisen festivaalin esiintyjäkaartiksi.
Genren pioneerit, eli ranskalaiset Perturbator ja Carpenter Brut ovat vierailleet Suomessa tiuhaan tahtiin ja pari viikkoa sitten Helsingissä esiintyi losangelesilainen The Midnight. Kun tähän lisätään saksalaisen NINAn ja ruotsalaisen Robert Parkerin keikat sekä viime viikonlopun Helsinki Synth City Festival, voisi hyvällä syyllä sanoa, ettei monesta kaupungista tällaista määrää synthwavea löydy.
– Järjestimme ensimmäisen Helsinki Synth City -tapahtuman Kalasatamassa heinäkuussa. Odotimme paikalle viittäkymmentä ihmistä, mutta porukkaa saapuikin yli 400. Viimeistään siinä vaiheessa selvisi, että synthwave todellakin kiinnostaa suomalaisia, ja tätä meidän toimintaamme kannattaa viedä vielä pidemmälle, Oskari Lappalainen eli Kizunaut kertoo.
Lappalaiselle suositeltiin pari vuotta sitten kuunneltavaksi Perturbatoria ja Carpenter Brutia, joihin löytyi saman tien hengenheimolaisuutta.
– Niissä kuuluu paljon elementtejä, joista pidän. Minulla on taustaa niin rockista, metallista kuin elektrostakin ja lisäksi olen kiinnostunut vanhasta pelimusiikista. Synthwavessa tuntuu yhdistyvän tämä kaikki.
Helsinki Synth City -kollektiiviin kuuluvilla Juha Petteri Falckilla eli Millennium Falckilla ja Petteri Leiviskällä eli Levinskylla on samantyylisiä kokemuksia.
– Kuuntelin synthwavea useamman vuoden ajan ja totesin, että tämä on minun musiikkiani. Tässä on auttanut sekin, että olen elänyt lapsuuteni 80-luvulla. Kun muistin John Carpenterin elokuvat ja kaiken muun vastaavan, olisi ollut vaikeaa valita jotakin toista kattomusiikkityyliä – tämän alle pystyy niputtamaan niin monia hienoja juttuja, Leiviskä hehkuttaa.
1980-luvun jännitteet lisäsivät musiikillista luovuutta
1980-lukua – kuten synthwaveakin – voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Esimerkiksi Oskari Lappalainen haluaa tehdä synthwavea pieteetillä.
– Minulle synthwave on elävän musiikkiperinteen jatkumoa. Se on alkanut post punkin, uuden aallon ja syntikkapopin myötä, muttei ole koskaan kuollut kokonaan pois. Synthwave on ollut välillä epätrendikästä tai korniakin, mutta pysynyt kuitenkin hengissä. Tyylilajia on välillä käsitelty camp-asenteella, välillä vakavammin. Nyt ollaan ehkä siinä vaiheessa, että sitä voi tarkastella pieteettisestä näkökulmasta.
Lappalaisen mielestä 80-luvun hyviin puoliin kuuluu etenkin musiikin tekemisen demokratisoituminen.
– Musiikkiteknologia kehittyi ja popularisoitui ja alkoi löytyä laitteita, joita tavallisetkin kansalaiset pystyivät hankkimaan. Valtava luova potentiaali suorastaan räjähti ilmoille.
– Toisaalta 80-luku oli vastakohtien aikakautta. Materialistista kulttuuria tasapainottivat muun muassa ympäristöliike ja sodanvastaisuus. Elettiin onnellista kuluttamisen aikaa, mutta taustalla väijyi ydinkatastrofin pelko. Tällaiset voimakkaat jännitteet lisäsivät luovuutta, mikä kuului myös musiikissa.
1980-luvun nostalgisuus selittää suosiota osaltaan. Synthwavea käytetään tällä hetkellä paljon mainoksissa ja vaikkapa sellaisissa tv-sarjoissa kuten Stranger Things. Tyylilajia kuuntelevat myös parikymppiset, joilla ei ole 80-lukuun minkäänlaista henkilökohtaista kosketusta.
Petteri Leiviskälle synthwave on "vakavanhauskaa fetissikamaa", kun taas Millennium Falckin lavashow kallistuu campin puolelle.
– 80-luvusta minulle tulee mieleen juuri tuo camp-puoli. Joskus lapsena katsoin Arnold Schwarzeneggerin Commando-elokuvan ja se oli kovin juttu ikinä. Kun sen on nähnyt uudelleen viidentoista vuoden jälkeen, paistaa siitä läpi naiivius ja camp. Tässä yhteydessä lasken campin positiiviseksi ominaisuudeksi, Juha Petteri Falck toteaa.
– 80-luku oli aikaa, jolloin oltiin vielä rehellisesti naiiveja – kyseessä oli tavallaan naiivin tulevaisuususkon aikakausi. 90-luvulla kyynisyys alkoi jo vallata alaa, Petteri Leiviskä jatkaa.
Skenessä arvostetaan analogisia soundeja
Synthwaveen kuuluvat oleellisena osana nimenomaan 80-luvun analogiset syntetisaattorit. Petteri Leiviskä esimerkiksi käyttää Sequentialin Prophet kutosta ja Moogin Subsequent kolmeseiskaa.
– Kyllähän nämä ovat hyvin klassisia valintoja. Tavoitteenani on se, että livetilanteessa pääsen kokonaan eroon digitaalisista instrumenteista ja että käytän vain perinteisiä analogisyntetisaattoreita. Toki digitaalinen puoli kulkee edelleen mukana sävellystyössä ja kirjoittamisessa.
Moni genren artisti hakee analogista soundia, jota voidaan luoda myös digitaalisesti esimerkiksi mallinnoksilla tai tarkasti esikuviaan imitoivilla virtuaali-instrumenteilla.
– Täältä löytyy paljon porukkaa, jotka ovat hyvin kiinnostuneita syntikoista. Skenessä arvostetaan analogista soundimaailmaa ja joiltakin tahoilta voi saada skenepisteitä, jos tekee kaiken analogisesti. Itse en ole tämän asian suhteen puristi, ja genreen mahtuu myös artisteja, jotka tekevät käytännössä kaiken läppärillä, Oskari Lappalainen lisää.
Kotimaisen synthwaven skaala on tällä hetkellä varsin laaja, ja syntikoiden lisäksi livetilanteessa voidaan revitellä vaikkapa kitaralla, kuten Runaway Droidin tapauksessa. Artisti yhdistelee toisiinsa tummempisävyistä dark synthiä ja outrunia, joka on saanut alkunsa vuoden 1986 samannimisen pelin äänimaailmasta.
– Vaikka kyse on synteettisestä soundista, olen kitaristina kiinnostunut myös orgaanisesta ja raa'asta ääni-ilmaisusta. Livesettini voisi sanoa olevan puoliksi kasaria ja välillä taas hirveää mättöä, josta tulee esille metallitaustani.
Runaway Droidin yliampuva imago viittaa avaruudesta maan päälle laskeutuneeseen androidiin, joka revittelee 80-luvun Eddie van Halen -kitaralla ja brassailee aikakauden visuaalisilla kliseillä.
– Imagoni osalta en ole mitenkään vakavissani, musiikin osalta olen. Keikalla pitää olla jotakin nähtävää, oikeaa soittamista ja viihdearvoa – ei pelkästään sitä, että seistään dekin takana ja painellaan nappeja.
Vuonna 2080 Helsinki on futuristinen megalopoli
Synthwavesta löytyy myös rankempi ja nihilistisempi puolensa. Kouvolasta kotoisin olevan, tummanpuhuvan VVOV-projektin nimi tulee latinankielisistä sanoista vanitas vanitatum et omnia vanitas eli turhuutta turhuuden päälle – kaikki on turhaa, eikä millään ole mitään merkitystä.
– Kun ryhdyn tekemään musiikkia, en ole kovin hyvällä tuulella. Yleensä on tapahtunut jotakin, mikä muistuttaa minua siitä, että olen misantrooppi. Olen ehkä käväissyt lukemassa yleisönosaston kommentteja ja suuttunut siitä, että ihmiset keuhkoavat jostakin pikkuasiasta, VVOV:n musiikista vastaava The Vessel kertoo.
Niinpä yhtyeellä on sellaisia biisejä kuten We Belong To The Grave, Deathbed of Humanity ja We're All Dying.
VVOV:n lähtökohtana on ollut synthwave ja siihen liittyvä eskapismi, mutta tällä hetkellä projekti yrittää jo tehdä pesäeroa kasarifiilistelyyn.
– Tein ensimmäisen biisimme samalla, kun katselin 80-luvun toimintaelokuvista vaikutteita ottanutta The Guestia. Indiana Jonesin kaltaisissa kasarileffoissa on tietynlaista nostalgista lämpöä, mutten sellaista tunnetta oikeastaan enää kaipaa. Pikkuhiljaa olemme siirtyneet synkempään suuntaan, ja mukana on jo iso annos black metallia, The Vessel toteaa.
Mutta entäpä jos synthwave-artisti voisi matkata aikakoneella 80-luvulle – mitä hän siellä tekisi?
– Menisin katsomaan Kate Bushin keikkaa. Hän oli Peter Gabrielin ohella yksi ensimmäisiä Fairlight CMI -syntetisaattorin käyttäjiä. Bush on hyvä esimerkki siitä, kuinka täydellinen artisti voi kaikin puolin olla heti alusta saakka. Hän edustaa minulle kasaria parhaimmillaan, Petteri Leiviskä toteaa.
Oskari Lappalainen hakisi elämyksiä Depeche Moden tai New Orderin taholta.
– Kysehän olisi syntikkapopin kultakaudesta, joten olisi varaa valita. Depeche Mode ja New Order ovat kuitenkin henkilökohtaisia suosikkejani.
Millennium Falck -projekti taas perustuu siihen, että artisti on matkustanut aikakoneella 2080-luvun Neo Helsingistä nykyaikaan.
– Neo Helsinki on tuolloin Tokion ja Los Angelesin kaltainen, hyvin futuristinen megalopoli, joka on selvinnyt ehjänä kevyestä maailmanlopusta. Jokaisella kaupunginosalla on omat ominaispiirteensä ja Kalliossa jyräävät edelleen hipsterit. Neo Helsingissä kaikilla on hyvä olla eikä ketään syrjitä, Juha Petteri Falck visioi.
