SUMMA Kalsea ilma työntyy iholle marraskuisessa tihkusateessa. Kolme pitkään, neuvostomalliseen sotilasmantteliin pukeutunutta miestä seisoo suomalaissotilaille pystytetyn graniittikiven edessä.
– Meidän nykyään tuntemamme Suomi on ystävällismielinen maa, jossa käymme juusto-ostoksilla, eikä lainkaan se sama Suomi kuin vuosina 1939–40, Mihail Malyhin, 29, sanoo.
Noin viidenkymmenen opiskelijan ryhmä on tullut Summan kenttähautausmaalle, jonne on haudattu yli 200 rintamalla kaatunutta suomalaista. Oppaana toimiva Malyhin selittää opiskelijoille, miten Suomessa muodostettiin talvisotaan lähetetyt joukot.
Suomalaiset sotivat usein yhdessä kotikylänsä kasvattien kanssa, hän kertoo. Lapsuudesta tutut taistelutoverit muodostivat tiiviin ja taistelukykyisen joukon, mutta asiassa oli myös kääntöpuolensa.
– Kuvitelkaa, kun suuri ammus tuhoaa koko ryhmän ja pieneen suomalaiskylään lähetetään kerralla yli kymmenen kaatumisilmoitusta, Malyhin sanoo.
Opiskelijat kuuntelevat vakavina selostusta 80 vuoden takaisista tapahtumista. Jotkut heistä eivät ole koskaan aiemmin kuulleetkaan talvisodasta.
Neuvostoliitossa talvisodasta vaiettiin tai sitä pidettiin vähäpätöisenä rajakahakkana. Myöskään nyky-Venäjällä ei yleensä muistella toisen maailmansodan alkuaikoja, vaan kaikki huomio kiinnittyy vuoden 1941 kesäkuussa alkaneeseen vaiheeseen. Silloin Adolf Hitlerin johtama Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon.
Venäläiset tuntevat ajanjakson suurena isänmaallisena sotana. Sen kerrotaan päättyneen puna-armeijan urotyöhön eli natsi-Saksan kukistamiseen ja maailman vapauttamiseen fasismista. Monelle venäläiselle koko toinen maailmansota tarkoittaa vuosien 1941–45 taisteluita.
Harmaassa säässä värjötteleviä pietarilaisnuoria talvisota näyttää kuitenkin kiinnostavan.
Ilmoille kajahtaa marssilaulu, jossa Suomi-kaunotarta pyydetään ottamaan puna-armeijan sotilaat vastaan.
Kyse on tunnetusta neuvostoliittolaisesta propagandalaulusta, jossa puna-armeija esitetään suomalaisten työläisten vapauttajana.
Vaikka laulu on sota-ajalta, syrjäisellä hiekkatiellä marssiva joukko koostuu Pietarin polyteknillisen yliopiston opiskelijoista. He ovat nousseet sunnuntaiaamuna kukonlaulun aikaan ehtiäkseen tutustumaan Pietarista vajaan sadan kilometrin päässä sijaitseviin taistelupaikkoihin.
Retken järjestää yliopiston sotahistoriallinen kerho Naš politeh. Sen aktiivijäsenet ovat pukeutuneet kierrokselle neuvostoaikaisiin varusteisiin ja kantavat mukanaan vanhoja Mosin-Nagant -kiväärejä.
Kerhon toiminta alkoi 15 vuotta sitten historiallisten taistelujen elävöittämisestä eli niiden esittämisestä uudelleen mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Nyt kerho etsii myös sotaesineitä taistelupaikoilta, esittelee niitä koululaisryhmille ja opettaa opiskelijoille historiallisia tansseja.
Kerhoa johtava Andrei Terterjan, 21, kiinnostui sodista setänsä jalanjäljissä jo lapsena. Sotahistorialliseen kerhoon hän lähti mukaan 16-vuotiaana, kun kerholaiset olivat tulleet kouluun kertomaan toisesta maailmansodasta.
Ydinvoimatekniikkaa opiskeleva Terterjan mukaan kerhon tehtävänä on kasvattaa nuoria isänmaallisiksi.
Niin sanotusta isänmaallisesta kasvatuksesta luovuttiin suurelta osin Neuvostoliiton hajottua, mutta nyt se on taas palannut venäläiseen opetukseen. Oppilaitosten yhteydessä on usein sotamuseo, jossa kerrotaan Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välisistä taisteluista – etenkin, jos koulu on ollut niissä mukana.
Venäjän johto on pyrkinyt viime vuosina nostattamaan vahvaan kansallistunteeseen pohjautuvaa isänmaallisuutta. Se on näkynyt niin vastakkainasettelun korostamisena Venäjän ja lännen välillä kuin sotilaallisen voiman rummuttamisena.
Kolmatta kertaa järjestettävään Naš politeh -kerhon retkeen talvisodan taistelupaikoille on tänä vuonna saatu presidentin apuraha. Osallistujia on nyt aiempaa enemmän, ja kerhon jäsenten lisäksi mukana on myös muita historiasta kiinnostuneita.
Tällä retkellä ei kuulla kiihkeitä puheita. Suurin osa osallistujista vaikuttaa tavallisilta parikymppisiltä korkeakouluopiskelijoilta. Monelle ilmainen matka saattaa olla tilaisuus lähteä kavereiden kanssa luontoon miljoonakaupungin ruuhkista.
Puheenjohtaja Terterjan arvelee retken suosion johtuvan myös siitä, että neuvosto-suomalaisesta sodasta – kuten talvisotaa on venäjäksi tapana kutsua – on alettu puhua viime vuosina hieman aiempaa enemmän. Pietarissa talvisodasta tiedetään joka tapauksessa enemmän kuin muualla maassa.
– Nuoret haluavat nähdä itse, millaiselta näyttää suomalaisten massiivinen Mannerheim-linja, jonka valtaaminen otti niin koville, Terterjan sanoo.
Kukkulan päältä levittäytyy usvainen suomaisema.
Retkeläiset kaivavat esiin taskulamppuja ja panevat kännyköistään valoja päälle laskeutuessaan alas kostean bunkkerin sisälle. Betonilattia on paikoin vesilätäköiden peittämä, ja seinistä törröttää ruosteisia raudoitustankoja.
Summan alueella sijaitsee Mannerheim-linjan jykevimpiä bunkkereita, niin kutsuttuja miljoonalinnakkeita. Ne saivat nimensä kalliista, yli miljoonan markan rakennuskustannuksistaan.
Jos venäläiset jotain talvisodasta tietävät, niin juuri Mannerheim-linjan.
Suomalaisten järeä puolustuslinja sai jo neuvostoaikana lähes myyttiset mittasuhteet. Kun Neuvostoliiton hajottua talvisodasta alettiin puhua vapaasti tiedotusvälineissä, Suomen pääpuolustuslinjan maine kasvoi entisestään.
– Meille kerrottiin, että se oli melkein yhtä laaja kuin maanalainen metroverkosto, Mihail Malyhin sanoo.
Oppaana toimiva pietarilainen Malyhin on valmistunut insinööriksi, mutta suomalaisten linnoituksista hän kiinnostui jo lapsena. Kun Malyhin oli 10-vuotiaana kesäleirillä Karjalankannaksella, hän repi housunsa paikalle jääneeseen piikkilankaan.
Nyt Malyhin on alkanut opiskella historiaa ja kertoo, kuinka vankoilla panssarikuvuilla varustetut ja taitavasti maaston muotoja hyödyntävät puolustuslinnakkeet yllättivät puna-armeijan. Ne tuntuivat sodan alkuvaiheessa ylitsepääsemättömiltä.
– Joulukuussa –39, kun puna-armeija yritti ensimmäistä kertaa rynnäköidä täällä Summassa eteenpäin, joukkomme eivät edes tajunneet, mistä päin suomalaiset tulittivat. Päällystöllä ei ollut ajantasaisia karttoja, Malyhin kertoo.
Konekivääripesäkkeistä ja tykkiasemista muodostuva Mannerheim-linja kulkee noin 140 kilometrin pituisena läpi Kannaksen Suomenlahdelta Laatokalle. Siihen kuului myös bunkkereita ja korsuja yhdistäviä juoksuhautoja ja kivenlohkareista rakennettuja panssariesteitä.
Sotahistoriallisen kerhon jäsen Anastasija Borzakovskaja, 23, tutkii järeän bunkkerin sammaloitunutta seinää. Hän kertoo tienneensä aiemminkin yhtä ja toista puolustuslinjasta, sillä siitä on puhuttu kerhossa. Omin silmin nähtynä asiat käsittää kuitenkin aivan eri tavalla, hän sanoo.
– Näiden rakennelmien massiivisuus tekee suuren vaikutuksen, ja se, kuinka merkittävä koko linja oli sodan kannalta, Borzakovskaja sanoo.
Talvisodan alussa Mannerheim-linja teki tehtävänsä, ja Suomi pystyi torjumaan Neuvostoliiton etenemisyritykset Kannaksella joulukuussa 1939. Suuret miestappiot kokenut puna-armeija keskeytti hyökkäykset tapaninpäivänä.
Ei ole ihme, että osa opiskelijoista kuulee taisteluista ensimmäisen kerran marraskuisella retkellä. Venäläisessä kouluopetuksessa talvisota mainitaan vain ohimennen.
Suomen lukiotasoa vastaavan 10. luokan historiankirjassa opetetaan, että neuvosto-suomalaisesta sodasta odotettiin nopeaa voittoa.
– Sodan luonteesta tuli kuitenkin pitkällinen. Suomen armeija teki ankaraa vastarintaa. Kahden kuukauden ajan puna-armeija ei pystynyt ylittämään vankkaa linnoitusjärjestelmää – Mannerheim-linjaa, Venäjän historia 10 -kirjan vuoden 2019 painoksessa kerrotaan.
Venäjän opetusministeriön suosittelema oppikirja toteaa yksiselitteisesti, että neuvostojohto teki päätöksen sodan aloittamisesta.
Historiankirjan mukaan sota alkoi sen jälkeen, kun Suomi kieltäytyi maiden välisen rajan siirtämisestä kauemmas Leningradista. Neuvostojohto oli huolissaan Leningradin turvallisuudesta ja tarjosi vastineeksi maa-alueita Karjalasta.
Tässä kohtaa historiankirjaa ei kuitenkaan mainita Saksan ja Neuvostoliiton ulkoministerien solmimaa Molotov-Ribbentrop-sopimusta, vaikka se käytännössä johti talvisodan alkamiseen. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Saksa ja Neuvostoliitto sopivat Euroopan etupiirijaosta, mikä sinetöi neuvostojohdon aluevaatimukset Suomea kohtaan.
Sodan luonteesta tuli kuitenkin pitkällinen. Suomen armeija teki ankaraa vastarintaa.
Venäjän 10. luokan historiankirja
Talvisodan vähäinen merkitys venäläisessä historiantulkinnassa tulee esille myös oppikirjan jakson päättävässä yhteenvedossa. Siinä toisen maailmansodan alkuvuodet esitetään rauhan ajaksi.
– Johdonmukaisen ja käytännönläheisen ulkopolitiikan ansiosta neuvostojohto onnistui pitkittämään lähes kahdella vuodella Neuvostoliiton sotaan liittymistä, historiankirja summaa ja kutsuu vuosia 1939–41 "rauhanomaiseksi lepotauoksi".
Venäjän johdon tulkinta talvisodasta on muuttunut neuvostoajoista, ja se muuttuu edelleen.
Presidentti Boris Jeltsin sanoi vuonna 1994 talvisotaa "Stalinin rikokseksi Suomea kohtaan". Vielä kymmenen vuotta sitten myös tuolloinen pääministeri Vladimir Putin piti Molotov-Ribbentrop-sopimusta "moraalittomana".
Vuonna 2015 tulkinta oli jo muuttunut, kun Putin kutsui Hitlerin ja Josif Stalinin etupiirijaon takaamaa sopimusta tärkeäksi, sillä se takasi Neuvostoliiton turvallisuuden.
Tänä vuonna Venäjä julkisti ensimmäisen kerran Molotov-Ribbentrop-sopimuksen alkuperäisen version. Venäjän ulkoministeriö, valtiollinen media ja useat kärkipoliitikot ovat hehkuttaneet sitä neuvostodiplomatian voitoksi. Esimerkiksi presidentinhallinnon entinen päällikkö Sergei Ivanov sanoi, että venäläisten tulisi olla ylpeitä sopimuksesta.
Tihkusade taukoaa, kun pietarilainen opiskelijaryhmä jatkaa matkaansa nuoren mänty- ja koivumetsän läpi. Ilman täyttää loppusyksyn pistävä tuoksu.
Opiskelijat odottelevat vuoroaan, että saavat otettua valokuvia talveen valmistuvasta luonnosta.
Näillä samoilla seuduilla puna-armeija aloitti suurhyökkäyksensä helmikuussa 1940.
Kymmenen päivän ankarien taistelujen jälkeen se mursi Mannerheim-linjan ja sai suomalaisjoukot perääntymään. Lopulta Suomi suostui neuvostojohdon sanelemiin ankariin rauhanehtoihin.
Sota oli raskas myös venäläisille.
Puna-armeijan sotilaita kuoli ja haavoittui moninkertainen määrä suomalaisiin verrattuna. Retkellä opiskelijoille kerrotaan, että talvisota vei yhteensä vajaan 140 000 neuvostoliittolaisen hengen. Suomalaisia kuoli vajaat 26 000.
Neuvostosotilaat olivat varustautuneet huonosti sotaan, ja taistelujen lisäksi rivejä harvensivat myös jopa –40 asteeseen laskeneet paukkupakkaset. Andrei Terterjan Naš politeh -kerhosta sanoo, että sotilaiden paleltumia hoidettiin myös Pietarin polyteknillisella yliopistolla.
– Opiskelijat olivat mukana kehittämässä laitetta, jonka sähkömagneettisten säteilyn avulla paleltumia parannettiin. Sen kerrotaan pelastaneen monia ihmishenkiä, Terterjan sanoo.
Polyteknillisesta yliopistosta myös lähti joukko urheilijoita vapaaehtoisiksi rintamalle. Enemmistö sotilaista oli kuitenkin jo aiemmin palvelleita reserviläisiä.
Talvisodan taisteluihin osallistuneet neuvostosotilaat olivat pääosin kotoisin Leningradista ja sen alueelta. Venäjällä talvisota olikin tragedia ennen kaikkea nykyisin Pietarina tunnetun kaupungin ja sen lähiseudun asukkaille.
Kun ilta Summassa jo hämärtyy, opiskelijoiden ryhmä saapuu viimeiselle kohteelleen.
Venäläisnuoret hiljentyvät seisomaan neuvostosotilaille pystytetyn muistomerkin eteen Merkin hautausmaalle. Se on saanut nimensä tuhotun suomalaiskylän mukaan.
Tänne on haudattu yli tuhat lähialueelta löydettyä puna-armeijan sotilasta, joista lähes kaikki ovat jääneet tuntemattomiksi.
– Etsintätyöt jatkuvat. Kaatuneita makaa vieläkin näillä seuduilla, vaikka tapahtumista on aikaa jo 80 vuotta, Mihail Malyhin sanoo.
Vuosi sitten talvisodan alkamisen merkkipäivänä tänne haudattiin 48 neuvostoliittolaisen sotilaan jäänteet.
Malyhin ja kaksi muuta sarkatakkista miestä kohottavat talvisodassakin laajasti käytetyn sotilaskiväärimallin piiput ilmaan. He ampuvat kaatuneiden muistoksi paukkupatruunat.
Oikeustieteen opiskelija Marija Zavjavlovan, 20, tuntemukset retken päättyessä ovat ristiriitaisia.
Zavjavlova kertoo lähteneensä mukaan, koska halusi tietää enemmän lähialueen tapahtumista. Hän sanoo olevansa tyytyväinen, että on saanut tutustua talvisotaan ja pitää tärkeänä, että Venäjällä tiedettäisiin sodasta yhtä paljon kuin Suomessa.
Toisaalta kokemus oli myös epämiellyttävä.
– Kun alkaa tajuta, mitä täällä on tapahtunut, eikä siitä ole kovin kauan aikaa, tuntee epämiellyttäviä väristyksiä iholla saakka. Tällainen kierros auttaa tajuamaan asian sisintä myöten, hän sanoo.
Kenttäkeittiön eteen muodostuu nopeasti jono. Opiskelijoille jaetaan tattaripuuroa ja höyryävää teetä.
Nuotion ääressä lämmitellään kohmeisia käsiä. Kauempana olevat yrittävät pysyä liikkeessä välttääkseen kylmyyden.
Sotahistoriallisen kerhon vetäjä Andrei Terterjan kertoo olevansa tyytyväinen retkeen. Hänen mielestään oikeaan isänmaallisuuteen ei kuulu vihamielisyys toisia kansakuntia kohtaan. Historiaa tulee käsitellä rehellisesti ja monesta eri näkökulmasta.
– Isänmaallisuus ei ole sokeaa rakkautta omaa maata kohtaan, vaan se on myös historian tuntemista ja virheiden tunnustamista, Teterjan sanoo.
Oppaana toiminut Mihail Malyhin käy usein Suomessa pyöräilemässä ja kertoo olevansa iloinen siitä, että maiden suhteet ovat nykyään hyvät. Hän tietää silti, että talvisota on yhä arka aihe eikä ole varma, pitäisikö sitä enää sorkkia.
Suomalaisille kun talvisota näyttäytyy eloonjäämistaisteluna, vaikka venäläisten silmissä kyse on lähinnä puskurivyöhykkeen hankkimisesta suurkaupungin ympärille.
Asiasta kiinnostuneille pitää Malyhinin mielestä näyttää taistelupaikkoja, jotta he pystyvät itse muodostamaan mielipiteensä.
– Jotta he näkisivät, millaista on sotia suon tähden, Malyhin sanoo.