Fernándezin perhe asuu vanhassa hirsitalossa alle sadan asukkaan kylässä Keski-Lapissa. Talossa ei ole suihkua, mutta hiiriä on.
Inari Fernández istuu toppavaatteissa rapuilla ja lukee Lapin Kansaa. Naapurin tuomat ahvenet odottavat pääsyä savustuspönttöön. Muuta muistettavaa ei tällä erää ole.
Elämä Helsingissä oli jotain ihan muuta. Aamu saattoi alkaa palaverilla, josta viestintäyrittäjä riensi lounastapaamisen kautta iltapäiväksi messuille esiintymään. Sieltä olikin kiire kuljettamaan lapsia harrastuksiin, joita oli viisi kertaa viikossa. Päivän päätteeksi oli kalenteroitu vielä lasilliset ystävien kanssa.
Siinä ohessa Fernández puuhasi itselleen vuoden mittaisen yhteistyösopimuksen Sodankylän kunnan kanssa. Vaihtovuosi Sodankylässä alkoi syyskuussa, jolloin perhe asettui Vuojärven kylään.
– Mulle on varmaan ekasta viikosta lähtien ollut selvää, että haluan jäädä tänne pidemmäksi aikaa.
Vuojärvi yllätti, sillä ei siihenastisessa elämässä ollut mitään vikaa. Ainakaan Fernández ei koskaan niin ajatellut.
– Luulin että rakastan actionia, mutta täällä olen tajunnut, että hetkonen. Rakastankin rauhaa ja yksinoloa.
Ruoka ei kaipaa halpuutusta, vaan päinvastoin
Kylässä actionia on harvoin, mutta alkusyksystä oli. Uusille asukkaille käytiin huikkaamassa, että takapihallanne alkaa nyt hirven nyljentä, jos kiinnostaa. Alakouluikäiset tyttäret riensivät paikalle ja palasivat silmät loistaen.
– Heidän mielestään se oli äärimmäisen mielenkiintoista. Aina kun uusi hirvi tuli, he halusivat mennä katsomaan, kuinka se nyljetään.
Ehkä tytöt suorittavat jonain päivänä metsästyskortit, Fernández miettii. Sodankylässä se vähän niin kuin kuuluu asiaan.
Fernandez sanoo suoraan, että hänellä ei ollut aiemmin mitään kosketusta siihen, miten ruoka päätyy kaupan tiskiin. Viime aikoina hän on miettinyt asiaa sitäkin enemmän.
– Poron kasvattamisessa on järjetön työmäärä, että minä saan syödä poronkäristystä.
Yhteistyö Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton kanssa on vienyt tubettajan töihin paitsi poroerotukseen myös lampolaan.
– Olin molempina päivinä fyysisesti aivan rikki. Jokaisen helsinkiläisen pitäisi päästä näkemään se työ, joka tehdään, että me saadaan ruokaa.
Fernández on aidosti äimistynyt puhuessaan, kuinka pieni on maatalousyrittäjän siivu ruoan hinnasta. Ja kuinka tuloista iso osa on maataloustukea, jolla hinnat pidetään alhaalla. Fernandez ei voi käsittää, miksi vaikkapa broilerisuikaleiden pitäisi maksaa kaksi euroa.
– Ihminen ei arvosta ruokaa, koska se ei maksa mitään. Miksi hintaa ei nosteta ja tukia vähennetä?
Suomessa ruoan osuus kotitalouden menoista on pienempi kuin EU:ssa keskimäärin ja myös pienempi kuin Suomessa aiemmin. Osuus kutistuu vuosi vuodelta.
Perhe on paras, pahin ja tärkein
Moni suomalainen mielii maalle. Maaseudun Tulevaisuuden teettämässä kyselytutkimuksessa yli 40 prosenttia joko suunnittelee muuttoa tai lähtisi jos voisi. Tämä oli tilanne joulukuussa ja koronakevät on epäilemättä kasvattanut tilan ja turvavälien arvostusta entisestään.
Fernándezeilla poikkeusolot eivät muuttaneet paljoakaan. Lappilaiskylässä ollaan muutenkin perheen kanssa ja koronakeväänä vielä tiiviimmin. Saman pirttipöydän ääressä leikattiin YouTube-videoita, opetettiin etänä liikuntaa ja tehtiin alakoulun matikanläksyjä.
Nyt tyttäret ja opettajamies Esteban ovat palanneet lähikouluun ja perheenäiti nauttii yksinolosta täysin siemauksin.
Rajansa perhe-elämälläkin, vaikka Vuojärvi on siihen jo hyvin koulinut.
– Ihmiset ovat tottuneet olemaan enemmän omissa oloissaan. Helsingissä ystävät menivät usein perheen edelle, mutta täällä sukulaiset ovat se ydin.
Lapsilla oli aluksi tottumista siihen, että leikkikaveriksi on tarjolla lähinnä oma sisko. Lauttasaaren kerrostalossa oli kymmeniä kavereita ja pihan trampoliinilla aina seuraa. Vuojärvellä asuu muutama lapsi ja tapaamisesta sovitaan etukäteen.
– Se oli minulle iso yllätys. Ajattelin, että maalla lapset juoksevat pitkin peltoja.
Kylä on kyllä ottanut perheen lämpimästi vastaan, se tulee selväksi. Pihoilla vaihdetaan kuulumisia ja ahventen lisäksi naapuri kiikuttaa savustimenkin, kun selviää ettei sitä vielä ole.
Vuojärvi on kuitenkin erilainen paikka asettua kuin kaupunki, jonne ihmiset ja mielipiteet solahtavat. Pienessä kylässä asioista voi kasvaa isoja.
Fernández on hyvin varovainen ottamaan kantaa kylän asioihin, vaikka Helsingissä hän teki monissa luottamustehtävissään päätöksiä epäröimättä.
– Jos äänestät täällä sitä vastaan, että kylään tulee katulamput niin se asia kulkee perässäsi varmaan loppuelämän. Että sinä olet se, joka esti katulamppujen tulon.
Fernández pitää kaamoksen pimeydestä, mutta ymmärtää, että asiasta voi perustellusti olla toista mieltä. Päätösvalta kuuluu hänestä niille, jotka ovat täällä aina eläneet. Kyläyhdistyksen sihteeriksi hän suostui sillä ehdolla, että hän vain kirjaa asiat ylös.
Julkinen liikenne, mitä se on ?
Fernándezeilta on matkaa Sodankylän keskustaan noin 40 kilometriä ja sitä ajellessa on ollut aikaa ajatella esimerkiksi verotusta.
Elokuun alussa nouseva polttoainevero asettui aivan uuteen valoon, kun julkisen liikenteen palveluiksi paljastui Eskelisen Lapin linjojen bussi, joka ajaa kylän ohi muutaman kerran päivässä.
– Meidän piti ostaa toinen auto, kun muutettiin tänne. Viikossa ajetaan 500 - 1000 kilometriä ja bensaan menee vähintään sama rahasumma kuin vuokraan.
Toisella autolla mies ajaa työpaikalleen eli kouluun Sodankylän keskustaan. Sodankylässä on myös ruokakauppa, elokuvateatteri Lapinsuu ja Inari Fernándezin kuoron eli Sompion soundin harjoitukset.
Jonkinlainen kompensaatio maaseudun asukkaiden on veroihin saatava, Fernández sanoo nyt ja miettii, missä asiassa mahdetaan mennä.
Jos aikaa on, Vuojärveltä pääsee minne vain. Esimerkiksi Helsinkiin kymmenessä tunnissa niin että ensin bussilla Rovaniemelle ja sieltä junalla loppumatka. Helsingissä Fernández on käynyt syyskuun jälkeen muutaman kerran.
Siellä tapahtuu nykyään outoja asioita.
Oireilua asemahallissa
Helsingin rautatieaseman kuulutukset saivat syntyperäisen helsinkiläisen oireilemaan.
– Mietin, että olenko tulossa hulluksi vai miksi on paha olla. Sitten tajusin, että olo johtuu siitä äänisaasteesta, mikä siellä on.
Sama toistui, kun raitiovaunut ajoivat kiskot kirskuen ohi, Fernández kertoo ja nostaa kädet korvilleen. Kaupungin äänimaailma on hallitsematon ja väkivaltainen sellaiselle, joka on tottunut hiljaisuuteen.
Näin on päässyt käymään, mutta ei se sitä tarkoita, että Fernández suosittelisi maalle muuttoa kaikille. Hänen perheelleen Vuojärvi on tehnyt hyvää, toisten kokemus voisi olla toisenlainen.
Perhe on päättänyt jäädä Sodankylään vielä ainakin toiseksi vuodeksi. Miksette jää kokonaan, on moni kysynyt. Sitä Fernández ei ymmärrä lainkaan.
– Mihin kokonaan, miksi elämässä pitäisi jäädä kokonaan mihinkään ?
Voi hyvin olla, että kahden vuoden päästä perhe on kyllästynyt kyläelämään. Sitten muutetaan. Juuri nyt, yli puolimetristen hankien keskellä Inari Fernández kaipaa toukokuista Helsinkiä; vihreää ruohoa, kukkivia kirsikkapuita ja talven kohmeesta herääviä pääkaupunkilaisia.
Mutta onnistuisiko uuden elämäntavan vieminen kaupunkiin, sitä Fernández epäilee. Ei hänestä olisi sanomaan ei, kun kysytäänkö teetkö, tuletko ja hoidatko.
– Olen pohtinut paljon sitä, että pystyisinkö rauhoittumaan ja elämään näin. En usko. Helsingissä on tosi paljon hyviä ystäviä, enkä minä pysty heille sanomaan että ei me voida nähdä viikonloppuna.
Muutto lappilaiskylään takasi sen, ettei tarvitse yrittää pinnistellä sanoakseen ei. Täällä ei ole sosiaalista painetta olla “jokapaikan äiti”.
– Se on ollut lasti, joka on tippunut harteilta. Helsingissä en osannut ottaa sitä lastia harteilta pois.
Ystävät ovat toki enemmän kuin tervetulleita. Sitä varten on vierasmajakin, että he tulisivat Helsingistä ja Espanjasta lomailemaan Lappiin.
Ja kun he tulevat, emäntä saattaa vetäytyä päiväunille. Noin vain. Vuojärvellä voi nukahtaa kun tietää, että ystävät ovat paikalla herätessä ja vielä pari päivää senkin jälkeen.
Haaveiletko maalle muutosta? Keskustele aiheesta sunnuntaihin kello 23 asti.
Lue lisää:
Murtuuko megatrendi? – Maallemuutto voikin olla tulevaisuudessa suosittua