Kansallispuistot ovat kuhisseet väkeä korona-aikaan, vaan entäpä lähimetsät?
Kolme-neljäkymmentä vuotta sitten ne olivat täynnä lapsia. Eivätpä ole enää. Tästä syytetään pelikonsoleita ja älykännyköitä, ja ollaan toki oikeassa. Mutta millä tavalla ne ovat syypäitä, se ei ole ihan niin suoraviivaista.
Kun minä olin lapsi, kiipeiltiin kallioilla ja puissa, juostiin metsässä ja tapeltiin. Saatiin peruskestävyyttä ja liikunnallisia valmiuksia, joita penkkiurheilijat ja hiihtoneuvokset nyt ynseinä penäävät nykynuorilta.
Se vain, että metsiin ei ole enää menemistä.
Ei ole lapsuutta, jolloin aamulla huikattiin moi ja vasta auringon paistaessa viistosti kömmittiin sudennälkäisinä kotiin.
Jokainen uusi teknologia synnyttää oman onnettomuutensa, väitti filosofi Paul Virilio aikoinaan ja oli oikeassa. Ennen junia ei ollut junaonnettomuuksia, eikä ennen nettiä kyberrikollisuutta.
Teknologia muovaa ihmistä ja hänen toimintaansa, ja se näyttää myös maailman tietynlaisena. Voisiko lasten katoaminen metsästä liittyä osin kännykän luomaan mahdollisuuteen ”olla jatkuvasti tavoitettavissa”?
Teknologia on synnyttänyt uudenlaisia huolia ja pelkoja, eräänlaista epäilyn ja epäluottamuksen tomua tai nöyhtää, joka täyttää arkea ja kuormittaa meitä aivan huomaamattamme.
Kännykkä ja netti ovat aukaisseet maailman ja helpottaneet kaikkea. Maailma ennen niitä oli kireä ja ahdas, siitä ei ole kahta kysymystä.
Mutta samalla teknologia on synnyttänyt uudenlaisia huolia ja pelkoja, eräänlaista epäilyn ja epäluottamuksen tomua tai nöyhtää, joka täyttää arkea ja kuormittaa meitä aivan huomaamattamme.
Ehkä esimerkiksi me itse pelkäämme päästää lapsia metsään, jossa kaikki on epävarmaa ja osin vaarallistakin.
Kukapa nyt haluaisi, että oma lapsi putoaa puunlatvasta takaraivolleen.
Nykyteknologia on luonut tarpeen kontrolloida kaikkea, muutoin sen aukaisema maailma kamaluuksineen vyöryy päälle. Kun elämää valvoo ja rajoittaa, sattuman mahdollisuudet pienenevät.
Huolten nöyhtä näkyy jatkuvassa varmistelussa ja epäluottamuksessa. Siitä saa todisteita, kun istuu julkiseen kulkuneuvoon ja kuuntelee ympärillä käytäviä puhelinkeskusteluja: ”Istun vielä bussissa.” ”Olen ihan kohta tulossa!” Varmistellaan ja varmistellaan, lasten puhelimiin asennetaan seurantaohjelmia, ja kerran minä ja äitinikin soitimme hätänumeroon, koska poika oli myöhässä kolme tuntia ja hänen kännykästään kuului: ”Tähän numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”
Mieleen tuli oitis lapsuusajan puistattava radiokuulutus jossakin lauantain toivottujen välissä: ”Tiedotus Virtasen perheelle, matkalla jossakin Keski-Suomessa, ottakaa heti yhteys kotiin. Toistan…”
Kun jatkuvasti seuraa uutisvirtaa, kun jatkuvasti kaivaa kännykän taskusta tarkistaakseen, vilkkuuko ilmoitusvalo, elämä tuntuu olevan maagisella tavalla hallussa ja planeetta pysyvän radallaan.
Uusi teknologia synnyttää muutakin epäluottamusta. Netissä on epäiltävä kaikkea ja kaikkia, ja somessakin uskotaan toisesta usein pahinta. Muututaan paranoideiksi, jotka kuullessaan jonkun nauravan kahvilassa ovat varmoja, että nyt siellä meikäläistä pilkataan. Ja käydään varmuuden vuoksi vetämässä kikattajaa käkättimeen.
Monet ikäihmiset elävät vielä puoliksi ei-digitaalisessa ajassa.
Yleinen hyökkäävä sävy ja herkkyys loukkaantua johtuvat juuri tästä.
Monet ikäihmiset elävät sen sijaan vielä puoliksi ei-digitaalisessa ajassa. He ovat ymmyrskäisinä sähköpostiin tulvivista huijausviesteistä, joissa luvataan tavaratalon lahjakortteja ja ilmaisia kalaöljykapseleita – lankeavatkin näihin. Kymmenet kuvankauniit venäläisnaiset himoitsevat Tyrväänkankaalla asuvaa Yrjö-Mauria, 82 vee – ja uskottavahan se on, kun niitä peppukuviaan niin ahkeraan lähettelevät. Iäkäs tuttava oli tilannut netistä ”immuniteettia vahvistavaa” luontaistuotetta, josta oli saanut niin hirveät vatsanväänteet, että oli joutunut istumaan pöntöllä koko yön.
Tyhmyydestä sakotetaan, nettiajan ihminen pyörittää silmiään.
Ja kuitenkin ainakin minä mietin, miten saisin karistetuksi huolitomua ja epäluottamuksen nöyhtää sielustani.
Miten saisi palautetuksi tipan menneen ajan viattomuutta – luottamusta vaikkapa siihen, että metsään pinkonut koululainen kyllä selviää, ettei pahinta mahdollista ole tapahtunut, vaikka hän onkin vähän myöhässä?
Miten oppia ajattelemaan, että ehkä lapsi vain unohtui katselemaan pilviä maatessaan neulasmatolla puiden alla. Että maailmakin joskus kantaa.
Ja antaa edes kerran olla?
Asta Leppä
Asta Leppä on tietokirjailija ja toimittaja, joka pelkää jo omaa varjoaankin.
Kolumnista voi keskustella 5.8. klo 23.00 asti.