Me emme nyt varmaan halaa.
Oli maaliskuun loppu. Tapasimme ystäväni kanssa kahvilassa.
Läträsimme käsidesiä käpäliimme ja koetimme pitää etäisyyttä toisiimme. Tällainen oli vielä uutta.
Suomeen oli saapunut virus. Se oli pieni, aiheutti kutinaa kurkussa ja saattoi viedä jonkun teho-osastolle. Kukaan ei etukäteen osannut sanoa, kenet se sairastuttaisi vakavasti.
Vuoden aikana virus pani kaiken mullin mallin.
Huhtikuuksi eristäydyimme koteihimme katsomaan televisiota. Mikko Kuustonen juonsi tyhjyyttä kumisevassa studiossa konsertteja.
Toukokuussa vietimme vappubrunssia videopuheluiden avulla. Kesäkuussa uskaltauduimme varovasti tapaamaan ulkoilmassa oman perheen ulkopuolisia.
Vahingossa saatoin halata jotakuta. Tunsin siitä kaksi viikkoa morkkista.
Tuon kesän olimme kuin laitumelle päästetyt hevoset.
Syksyllä opettelimme pukemaan kasvomaskit oikein. Lokakuussa käytimme niitä jo sujuvasti, kun ajoimme syysflunssan kourissa koronatestikontille.
Joulussa tuoksuivat pipari, kinkku ja käsihuuhde.
Ja yhtäkkiä olemme tässä. Pitkän vuoden päätepiste lähestyy. Vuosiluku vaihtuu, mutta virus on yhä täällä.
Kun vuosi 2020 alkoi, ilma oli sakeana erilaisista ennustuksista. The Economist ja Helsingin Sanomat julkaisivat Maailma 2020 -lehden, joka oli täynnä vuoden puheenaiheita.
Korona leimasi kaikkea.
Miten kävisi Kiinan, Yhdysvaltojen, Brexitin, ilmastonmuutoksen ja jalkapallon EM-kisojen?
Nyt lehdellä voisi heittää vesilintua. Mikään näistä puheenaiheista ei tietenkään kadonnut. Mutta korona leimasi kaikkea.
Ihailen ihmisiä, jotka ennustavat työkseen. Meteorologit, ekonomistit ja tulevaisuuden tutkijat koettavat päivästä toiseen katsoa eteenpäin ja ennustaa sumuisinakin hetkinä asioita, joita me muut emme vielä näe.
Toiset ennustukset kaikuvat kovempaa kuin toiset.
Maailman terveysjärjestö piti kyllä uhkakuvalistallaan tautia X. Jo lasten sadut opettavat, että pienikin olento voi tehdä suuria tekoja.
Mutta ihan näin pienestä olennosta ei kukaan ennustaja päässyt puhumaan kovaan ääneen.
Palaan maaliskuun viimeiseen kahvilahetkeen. Tuolloin puhuimme ystäväni kanssa siitä, miten kiehtovaa on elää tällaista aikaa.
Olen yhä kiitollinen oudosta vuodesta. On ollut pakko palata perusasioiden äärelle. Tehdä metsäkävelyitä ja kotiruokaa.
Varastoihini on kasaantunut villasukkia. Niitä neulomalla pää on pysynyt kasassa, kun työkeikat, tapaamiset ja synttärijuhlat peruuntuivat.
Ainakin jalat pysyvät lämpiminä, jos kyyti on kylmää ensi vuonnakin.
On kuitenkin liikaa vaadittu, että kaikkien muidenkin pitäisi olla hirveän kiitollisia kuluneesta vuodesta. Ei tarvitse. Ei tämä pelkkää hissuttelun juhlaa ole ollut.
Epävarmuus on ollut paikoitellen karmivaa.
Joillekin vuosi on ollut onneton. Yritysten talous sakkaa. Lomautukset kiristävät kotitalouksien kukkaroita. Laman uhka leijuu ilmassa. Epävarmuus on ollut paikoitellen karmivaa.
Toisille vuosi on ollut lähinnä ärsyttävä. Kerrostaloasunnoissa aikuiset yrittivät tehdä töitä, kun lapset olivat etäkoulussa. Ja päinvastoin.
Kun seurasimme tiedotustilaisuuksia, tuntui, että sitä olisi etäkoulussa itsekin. Käynnissä oli eräänlainen oppitunti maailmasta.
Mikä oppitunnin aihe sitten oli? Ehkä se oli kullakin hieman erilainen. Joku on opetellut sietämään epävarmuutta, joku hidastamaan tahtia ja joku arvostamaan sitä, mitä ympärillä on.
Ylen teettämän kyselyn mukaan suomalaisten henkilökohtaiset huolet tuntuvat tänä vuonna vähentyneen. Jonkinlaista suhteellisuudentajua on siis ainakin opittu.
Toivon, että kulunut vuosi sai ihmiskunnan tajuamaan haavoittumattomuuden illuusionsa. Ymmärtämään, että näinkin voi näköjään käydä, kun kerran jokainen meistä sattuu olemaan lihaa ja verta.
Eikä tauti X kaikesta huolimatta kadonnut Maailman terveysjärjestön listalta. Siellä se odottelee uutta yllättävää epidemiaa.
Vuodenvaihde tuo mitä ilmeisimmin mukanaan koronarokotteen, mutta ennustettavaa ja opeteltavaa riittää varmasti sen jälkeenkin.
Laura Hallamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, jonka piti pitää kuluneena vuonna suuret synttärijuhlat. Toisin kävi.
Kolumnista voi keskustella 29.12. klo 23:00 asti.