Suomalaisessa journalismissa on jokunen hauska erityispiirre. Yksi niistä on moraalinen omahyväisyys. Sananvapauden mallimaa, sanotaan.
Sananvapauden mallimaassa on viime vuosina irtisanottu hirvittävä määrä journalisteja, lobattu sananvapautta rajoittavaa lakia ja harjoitettu mielikuvituksellisen henkilöstövihamielistä henkilöstöpolitiikkaa.
Myhäilyn lakipiste saavutettiin ehkä jo kesällä 2018, kun Helsingin kaduilla hehkuivat Helsingin Sanomien Welcome to the land of free press -kyltit. Ne palkittiin myöhemmin vuoden journalistisena tekona, mikä oli sinänsä hauskaa, että ne olivat mainoksia.
Viihdyttävää viestintäteon makua on myös Julkisen sanan neuvoston Vastuullista journalismia -merkissä. Se näyttää erityisen komealta esimerkiksi Verkkouutisten "ilmastohysteriaa" käsittelevien juttujen vieressä. Yle puolestaan haluaa parantaa "suomalaisten tapaa keskustella".
Jos jotakin keskustelua pitäisi parantaa, niin alan sisäistä.
Sananvapauden mallimaassa on viime vuosina irtisanottu hirvittävä määrä journalisteja, lobattu sananvapautta rajoittavaa lakia ja harjoitettu mielikuvituksellisen henkilöstövihamielistä henkilöstöpolitiikkaa. Ne ja muut alalla tapahtuneet muutokset vaikuttavat siihen, millaista alalla on olla töissä ja millaista tietoa yhteiskunnasta yleisö voi saada.
Mediakritiikki on keino nostaa näitä asioita yleisön tietoon. Se on kuitenkin nykyään vähissä, ellei Ylen muutaman minuutin mittaista ohjelmaa ja baarien nurkissa mutisevia toimittajia oteta lukuun. Koska baarista saa koronan ja krapulan, aion nyt purkaa ärsytystäni täällä.
Mitä vähemmän on lehtiä ja toimittajia, sitä vähemmän on moniäänisyyttä ja erilaisia näkökulmia.
Media-alalla on viime vuosina käyty niin monet YT-neuvottelut, ettei niitä ole mitään mieltä luetella. Sen sijaan huomionarvoista on se, mitä niiden konkreettiset seuraukset ovat.
Esimerkiksi viime viikolla A-lehdet lakkautti Suomen viimeisen nuortenlehden Demin, marraskuussa konsernista irtisanottiin lähes 30 työntekijää ja käytännössä lakkautettiin lehtikohtaiset toimitukset. Esimerkiksi Imagessa toimituspäällikön virka ulkoistettiin toimituspäällikön virkavapaan ajaksi freelancerille ja supistettiin puolipäiväiseksi. Lokakuussa kilpailevasta Otavamediasta irtisanottiin niin ikään noin 30 henkilöä, muun muassa kaikki valokuvaajat.
Tammikuussa uudistumaan pääsi valtakunnallisia uutisia tekevä maakuntalehtien yhteistoimitus Lännen Media, jossa työskentelee nyt entisen noin kolmenkymmenen journalistin sijaan kuusi, joista kolme on esihenkilöitä. Se oli odotettavissa, kun markkinoita hallitseva Sanoma osti Almalta maakunta- ja paikallislehtiä – samoin kuin se, että niissä alkoivat tammikuun lopussa YT-neuvottelut.
Mutta osaavat pelin hengen nuoremmatkin.
Aalto-yliopiston ylioppilaskunta lakkautti viime syksynä kustannussyistä Aino-lehtensä – tilattuaan ensin yli 30 000 eurolla selvityksiä ylioppilasmedian tulevaisuudesta. Joensuussa ylioppilaskunta puolestaan lakkautti Uljas-lehtensä vuonna 2018, koska journalismin hinta oli "liian korkea" – noin 6,5 euroa per ylioppilaskunnan jäsen per vuosi.
Mitä vähemmän on lehtiä ja toimittajia, sitä vähemmän on moniäänisyyttä ja erilaisia näkökulmia. Mitä useampaa lehteä yhä pienempi porukka väsää, sitä vähemmän on persoonallisia näkökulmia ja luovuutta.
Pakkoyrittäjä-freelancereiden taas ei kannata nähdä "sisältöjen" eteen yhtään enemmän vaivaa kuin on pakko, koska palkkio ei kuitenkaan kompensoi vaivannäköä.
Lopputuloksena syntyy huonoja juttuja. Ketään ei kiinnosta lukea huonoja juttuja, joten tilaajamäärät laskevat, talous menee kuralle ja taas on aika vahvistaa toimintaa leikkaamalla.
Henkilöstön vähentäminen on toiminnan kehittämistä, lehtien lakkauttaminen uudistamista.
Ehkä irvokkainta on kuitenkin se, että media uutisoi omista YT-neuvotteluistaan ja tekemisistään täysin eri kriteereillä kuin yhteiskunnan muista alueista. Henkilöstön vähentäminen on toiminnan kehittämistä, lehtien lakkauttaminen uudistamista.
Muutkin omia asioita koskevat "uutiset" löyhkäävät usein konserniviestinnältä. Helsingin Sanomien uusi päätoimittaja tunnetaan kovana juoksijana! Aamulehti tavoittaa Pirkanmaalla enemmän kuin internet!
Periaatteessa kriittiseen keskusteluun tietenkin kannustetaan, mutta käytännössä kiusallisia keskusteluja typeristä otsikointityyleistä, epäonnistuneista toimituksellisista valinnoista tai määräaikaisista työsopimuksista ei usein haluta käydä.
Monet näistä ongelmista ovat niin isoja ja niin itse aiheutettuja, ettei niiden korjaamiseen missään tapauksessa riitä uusi Yle-laki, jota kaupallinen media on hatarista perusteista huolimatta reippaasti lobannut. On järkeilty, että Ylen tekstimuotoisten sisältöjen rajoittaminen tuo lisää lukijoita lamaantuneiksi leikatuille lehdille.
Ajatus on järjetön jo siksi, että osa Ylen tekstimuotoisista sisällöistä on sellaista kamaa, etteivät ne voi viedä lukijoita edes maitopurkeilta.
Ehkä surkeinta koko kuviossa on se, että sananvapauden tukemiseen ja Yleisradion turvaamiseen sitoutunut Sanna Marinin hallitus aikoo silti rajoittaa sananvapautta ja heikentää Yleä Medialiiton esityksen mukaan.
Se on tosin sikäli linjakasta, että hallituskumppani vihreät lakkautti vuonna 2019 journalistisen julkaisunsa Vihreän Langan.
Sekin tuli liian kalliiksi.
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden päätoimittaja, jota hävettää olla töissä näin typerällä alalla.
Kolumnista voi keskustella 17.2. klo 23.00 saakka.
Kolumnia korjattu 16.2. klo 9.23. Vastuullisen journalismin merkki ei ole Journalistiliiton, vaan Julkisen sanan neuvoston aloittama kampanja.
Kolumnia täydennetty 16.2. klo 12.46. Imagessa toimituspäällikön tehtävä ulkoistettiin toimituspäällikön virkavapaan ajaksi freelancerille. Aiemmin tekstissä sanottiin, että virka on ulkoistettu.