Onasioita, joiden läpi tarkasteltuna suomalainen kansanluonne piirtyy kiinnostavasti näkyviin.
Yksi sellainen on hiihto.
Vihasin lapsena hiihtämistä. Muistan, kun ala-asteella järjestettiin UKK-hiihtokisat pujoa pukkaavalle lähipellolle. Oppilaat lähetettiin matkaan väliaikalähtönä. Hiihdin Hartola-merkkisillä puusuksilla nyöritettävin nahkamonoin, käsissä leveäsompaiset bambusauvat. Suksia ei ollut tietenkään voideltu, joten kymmenen metrin hiihtämisen jälkeen pohjiin oli takertunut Elton Johnin korkokenkiä muistuttavat lumipaakut.
Eipä aikaakaan, kun kaverini Stina karjaisi takaa ”latua!” Hän paineli ohi uusin lasikuitusuksin, yllään Raision Ryhdin spandex-haalari, rytmikkäin vuorohiihtopotkuin. Minulla oli Erkki Liikas -tyyppinen karvahattu silmillä, venyneet tumput ja polviin asti ulottuva kaulaliina, jonka hapsuissa kilisi jääkokkareita. Kaaduin naama edellä ojaan.
Ei koskaan enää, ajattelin.
Olin 46-vuotias, kun aloin hiihtää uudelleen poikani innoittamana. Pikkuhiljaa, vuosien myötä, olen tutustunut maailmaan, jossa vanha ja uusi kohtaavat kuin pito- ja luistovoide suksessa. Molempiahan pitäisi olla juuri sopivasti.
Naapurimaihin verrattaessa suomalaiset tuntuvat olevan erityisen julmia urheilusankareitaan kohtaan.
Perintöä vanhasta on esimerkiksi hiihtosankareiden kiihkeä palvonta. Monen on kuitenkin välillä vaikea muistaa, että useat sankareista ovat vasta vähän päälle kaksikymppisiä, elämässään vielä kohtuullisen alussa olevia ihmisiä, jotka ovat satsanneet kaiken yhteen asiaan. Kun tätä ei tajuta, on kohtelu sen mukaista.
Naapurimaihin verrattaessa suomalaiset tuntuvat olevan erityisen julmia urheilusankareitaan kohtaan. Näiltä vaaditaan aina vain enemmän, vähäiseenkin epäonnistumiseen tartutaan ja lyötyä lyödään. Kärkevimmät kriitikot ovat vanhempia miehiä, joilta löytyy neuvo niin huipuille kuin mukavuudenhaluisiksi moitituille junnuillekin: ottakaa oppia Mika Myllylästä, joka oksenteli Tervanevan suolla kaikkensa antaen.
Samat ihmiset unohtavat, miten kohtelivat sankariaan Lahden skandaalin jälkeen ja miten sen jälkeen kävikään.
Niinpä hiihtoon – joka on yhä yksi eniten televisiosta seurattuja urheilulajeja – kietoutuu usein kärsimyksen jalostava eetos ja yksilön kamppailu itseään vastaan. Siihen liittyy kylmyys, lumen haaste ja kropan armoton rääkki.
Samalla nuo vanhat mielikuvat karkottavat uudet polvet kilpahiihdon parista. Sillä mikä on moisen mielikuvan vetovoima? Palkinnoksi tarjotaan mitalia vuosikymmenen tuskantäyteisen Via Dolorosan päätteeksi - sen pitäisi pyhittää uhraukset.
Muistan yhä, kuinka pahalta tuntui peltokisa, sen nolo, näännyttävä kompurointi. Mikään haavekuva ei olisi karkottanut kokemuksen karvautta.
Kun on seurannut vaikkapa hiihdon suurmaan Norjan kisatunnelmaa, on se usein hyvinkin toinen kuin täällä. Ihmiset hymyilevät naama leveänä ladun varrella, kannustavat tasapuolisesti kaikkia ja viettävät rempseää ulkoilmakarnevaalia. Ylipäätään koko kansa liikkuu – iloisesti posket punaisina, yhdessä ja paljon.
Kyse onkin siitä, mitä jo alkeistason valmennuskoulutuksessa tähdennetään: ulkoisen ja sisäisen motivaation erosta. Usein tuntuu, että Suomessa vallitsee ilottoman itsensä piiskauksen, pakon ja suorittamisen liikuntakulttuuri.
Nuorten urheilua rasittaa näet liian usein tietty kaava – etsitään vain huippuja, satsataan paukut heihin ja odotetaan suurtekoja.
Semmoinen kuitenkin harvoin merkitsee sisäsyntyistä voimaa.
Koska itsestäni on sittemmin tullut hiihdon suuri ystävä, seuraan jotakuinkin apeana nuorison katoa hienon lajin parista.
Kaikkea nuorten urheilua rasittaa näet liian usein tietty kaava – etsitään vain huippuja, satsataan paukut heihin ja odotetaan suurtekoja. Niin urheilussa kuin musiikissa nuoret nerot ovat aina arvostetuimpia – siksi ollaan näreissään, kun taitojaan väläytellyt nuori ei muutukaan heti Johannes Hösflot Kläboksi tai Frida Karlssoniksi. Erään seuran vuosikokouksessa jopa jyristiin alaikäisiltä menestystä ”vastineeksi teihin satsatuille rahoille.”
Samaan aikaan nettipalstoilla märistään, miksi suomalaishuippujen ”kärki on niin kapea”. Miten se voisi olla muuta, kun samat ihmiset antavat hyvin vähän arvoa sille paljon suuremmalle, mutta vähemmän lahjakkaalle osalle urheilevia nuoria? Ei tahdota ymmärtää, että menestys on aina massan sivutuote, ja jokainen kerros auttaa toista ylöspäin. Että tärkeimpiä ovat ihan kaikki.
Voisiko siis hiihtourheiluakin alkaa jo markkinoida uuden ajan näkökulmasta?
Iloisen ryhmähengen ja hikisen hauskanpidon, ei vain kärsivän yksilön ja saavutusten kautta.
Asta Leppä
Kirjoittaja on alkeistason hiihtovalmentaja, TD ja huono hiihtäjä, jonka perjantai-illat kuluvat talvisin voitelutelineen äärellä.
Kolumnista voi keskustella 25.2. klo 23:00 saakka.
Hiihdon MM-kisat kilpaillaan parhaillaan Saksan Oberstdorfissa. Kisoja voi seurata Ylen kanavilla.