Korona-aikana on puhuttu paljon nuorisosta ja vanhuksista, usein vastanapoina. Mutta jos unohdamme ilmeisen, miten nuoret ja vanhat oikeastaan eroavat toisistaan?
Selvin ero on tämä: vanhat tietävät, millaista on olla nuori, mutta nuorilla ei ole mitään käsitystä siitä, millaista on olla vanha.
Toisaalta nuorilla on tapana huomauttaa, etteivät vanhat tiedä, millaista on olla nuori tänään. Että nykyään nuorena oleminen on täysin erilaista kuin nuorena oleminen kymmeniä vuosia sitten. Että nuoruuden ymmärtämisessä vanhan kokemus on hyödytön.
Tokaisussa ”OK boomer” kiteytyy nuorten tuntema arvostus. Lausahdus kuuluu samaan luokkaan kuin pyyntö ”Haepas tyttö meille kahvit”, ja sillä on sama emotionaalinen tarkoitus.
Se uhittelee: emme tarvitse vanhoja viisauksia; me löydämme omat viisautemme. Ja tässä on vinha perä.
Albert Einstein oli kahdenkymmenenkuuden, kun hän Bernin patenttitoimistossa keksi suhteellisuusteorian; saman ikäisenä Werner Heisenberg löysi kvanttifysiikan epätarkkuusperiaatteen, ja saman ikäisenä Tove Jansson kirjoitti ensimmäisen muumi-kirjansa.
Tänään olisi tietenkin järjetöntä usuttaa jälkikasvua patenttitoimistoon vain Einsteinin esimerkin vuoksi tai ylipäätään kehottaa ottamaan oppia vaarin nuoruudesta.
Mekanismi, jolla nuoruuden luovuus vaihtuu vanhuuden viisaudeksi, on minulle kuitenkin epäselvä.
Nuoruuteen kuuluu hullu luovuus, ja luovuus ei määritelmän mukaan kumarra vanhoja kuvia.
Toisaalta vanhuuteen liitetään mielellään viisaus.
Mekanismi, jolla nuoruuden luovuus vaihtuu vanhuuden viisaudeksi, on minulle kuitenkin epäselvä. Milloin tämä veden jäätymiseen verrattava olomuodon muutos täsmälleen ottaen tapahtuu?
Milloin ihminen lakkaa ymmärtämästä nuoria? Ymmärtävätkö vielä 30-vuotiaat? Ja tuleeko viisaus heti kun ymmärrys katoaa? Vai vaeltaako ihminen kolmenkymmen ja kuudenkymmenen ikävuoden välissä lohdutonta tunneköyhyyden ja typeryyden kivistä autiomaata?
Paljastan nyt totuuden, jota nuoret eivät tiedä: myös vanhat ihmiset tuntevat olevansa nuoria.
Korona-aikana heidät on leimattu hauraaksi, sairaaksi massaksi, joka tämän maailman Ano Turtiaisten mielestä joutaa kuolemaan pois. Mutta itselleen he kaikki ovat samoja eläviä yksilöitä kuin vuosikymmeniä sitten.
Vanhat eivät enää nosta rautaa suorille käsille yhtä paljon kuin aiemmin. He torkahtelevat jo alkuillasta, ja päivät hurahtavat unohtuneita nimiä muistellessa.
Peilistä näkyy ryppyjä ja maksaläiskiä. Silti sisällä asustaa edelleen se sama nuori, jota kauan sitten kukaan ei ymmärtänyt.
Nyt vanhat kuitenkin tietävät, että kaikki nuoruuden ajatukset eivät ole arvokkaita. Jos sivuutamme Einsteinin, valtaosa luovaksi luulluista purskahduksista on silkkaa höttöä. Vanhat tunnustavat tämän mutta uskovat usein, että ovat peranneet omansa rikkaruohoista ja jalostaneet ne viisaudeksi.
Mutta tosiasiassa kaikkien ihmisten ajatukset ovat enimmäkseen höttöä, myös vanhojen.
Nuoruuden formatiivinen ajanjakso tuntuu elettäessä pitkältä, vaikka jälkeenpäin sen oivaltaa kestäneen vain yhden kesän ja puoli syksyä.
Siksi kannattaisi pidättäytyä yleistävistä julistuksista, olipa sitten vanha tai nuori.
Olisi hyvä ymmärtää myös, että vanhan ja nuoren psykologinen aikakokemus on erilainen. Sen määrää uusien tapahtumien tiheys. Nuorelle kaikki tapahtumat ovat uusia – siksi nuoruuden formatiivinen ajanjakso tuntuu elettäessä pitkältä, vaikka jälkeenpäin sen oivaltaa kestäneen vain yhden kesän ja puoli syksyä.
Vanhoille uutuudet ovat kortilla. Siksi aika kulkee nopeasti. Helsingin Sanomien Kuukausiliite tuntuu ilmestyvän viikoittain. Vuoden koronaeristys pakkautuu neljäksi viikoksi. Vanhoilla ei sinänsä ole kärsivällisyyttä sen enempää kuin nuorillakaan, mutta heidän psykologinen rakettinsa lentää lähes valonnopeutta.
Jokainen uusi kokemus on väkevä; siksi nuoret ovat aina niin tohkeissaan. Muistan itse, kuinka kuusitoistavuotiaana pitkätukkana joku setä kävi moittimaan minua punaisia päin kävelemisestä. Vääryyden tunne oli suunnaton, sillä tiesin menneeni vihreillä. Nyt, vielä vuosikymmeniä myöhemminkin mietin ajoittain, mitä nokkelaa minun olisi pitänyt mumisemisen sijasta letkauttaa.
Näitä kokemuksia ei saa aliarvioida. Tämä vihjeenä viisaille vanhuksille.
Valitettavasti puhe vanhuuden viisaudesta on kuitenkin propagandaa. Monet meistä nimittäin tuntevat itsensä edelleen niin nuoriksi, ettei viisautta ole vielä ehtinyt kertyä.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Kolumnista voi keskustella 12.5. klo 23.00 saakka.