Hyytävään etelään

Antarktis on turismin villiä etelää

On kahdenlaisia Drakensalmen ylityksiä. Drake Lake tarkoittaa sitä, että tuulee vähän. Drake Shake taas tarkoittaa tällaista säätä. Epäilen, että Drake Laken olemassaolo on pelkkää merikarhujen legendaa.

Hytin pyöreästä ikkunasta näkyy vuorotellen kahden sävyn harmaata. Se tummempi on kai merta ja se vaaleampi taivasta. Kerran pärskeet iskevät neljännen kerroksen korkeudelle. Sopiva ajankohta miettiä – sisällä ja kuivassa – mitä ihmettä turistit täällä oikein tekevät.

Antarktis kuuluu kaikille eikä siis varsinaisesti kenellekään. Sillä on monenlaisia seurauksia.

Antarktis on ainoa maailmankolkka, jossa turisti saa periaatteessa tehdä melkein mitä tahansa, eikä mantereelta löydy lakia, jonka perusteella toilailuista voisi asettaa ketään vastuuseen.

Kysyn retkikunnan johtajalta Boris Wiselta, mitä tapahtuisi, jos satunnainen suomalainen kuristaisi Etelämantereella vaikkapa rauhoitetun pingviinin tai rauhattoman kanssamatkustajan.

Jos turistin kotimaa kuuluu Antarktiksen sopimuksen allekirjoittajiin – kuten useimmiten kuuluu – niin pingviinien tai muiden kaksijalkaisten kohtelua käsiteltäisiin kuulemma Suomessa ja Suomen lakien mukaan.

Kansainvälisillä vesillä rettelöinti taas olisi kapteenin käsissä, eli tässä tapauksessa pääsisi tutustumaan Venäjän oikeuslaitokseen.

Vielä ei ole kai jouduttu testaamaan, olisiko asia näin myös käytännössä.

Matkanjärjestäjät komentavat itse itseään

Antarktis on veroton ja viranomaisvapaa vyöhyke, jossa ei ole määräyksiä aukioloajoista, promillerajoista eikä pysäköintimaksuista.

Turismin villissä etelässä ala on kuitenkin kehittänyt itsesäätelyä. Lähes kaikki matkanjärjestäjät ovat Antarktiksen matkanjärjestäjien kansainvälisen yhdistyksen (IAATO) jäseniä.

Yhdistyksen piirissä sovituilla sekä Antarktiksen sopimukseen liitetyillä ohjeilla on pyritty lähinnä siihen, ettei turismi vahingoita Etelämantereen herkkää luontoa.

Etelämantereelta ei saa ottaa mukaan mitään, ei edes kivenmurikkaa, eikä sinne saa jättää mitään. Jalkineet ja vaatteet on desinfioitava, ettei vahingossa tule levittäneeksi haitallisia vieraslajeja.

Antarktiksen niemimaan 32 eri alueelle, joihin turisteja usein tuodaan, on luotu yksityiskohtaiset suojeluohjeet ja liikkumisrajoitukset. Tutkimusasemilla on omat sääntönsä.

Vaikka järjestön itsesäätelyä pidetään yleensä toimivana, se herättää periaatteellisia epäilyksiä matkanjärjestäjien jääviydestä valvoa itseään. Toisaalta parempaakaan ei ole keksitty, koska Etelämanner ei kuulu kenellekään.

Uusi turismiennätys tänä vuonna?

Käytännössä lähes kaikki matkailijat saapuvat Etelämantereelle laivoilla, joita on kahta sorttia. Suurimmat laivat on rakennettu varta vasten risteilykäyttöön, ja ne panostavat lähinnä ruuan sekä palvelun laatuun.

Pienemmät alukset – kuten tämä Akademik Sergey Vavilov – on tehty alun perin tutkimuskäyttöön. Ne ovat vanhempia ja varustelultaan vaatimattomampia, mutta merikelpoisuudeltaan usein erittäin hyviä.

Turismin rakenteeseen on vaikuttanut voimakkaasti vuoden 2011 kielto raskaan polttoöljyn käytöstä laivoissa. Sen takia valtaosa suurista risteilyaluksista suuntasi muille vesille. Yli 500 matkustajan laivoista matkailijat eivät myöskään saa rantautua Etelämantereelle.

Antarktis-turismin huippuvuonna 2007–2008 Etelämantereelle rantautui reilut 33 000 turistia, ja lisäksi 13 000 ihmistä tyytyi risteilemään mantereen rannoilla.

Finanssikriisin jälkimainingit ja rajoitukset laivoille vähensivät visiittejä, mutta tällä kaudella (2014–2015) tehdään ehkä uusi ennätys matkailijoiden määrässä.

Erilaiset extreme-matkat ja harrastukset yleistyvät koko ajan. Toissa kaudella Etelämantereella kävi mm. 13 000 melojaa, reilu tuhat sukeltajaa ja 600 vuorikiipeilijää.

Etelämantereen ympäristön kannalta nykyinen laivamatkailu on varsin harmitonta, koska mantereelle ei tarvitse rakentaa mitään kiinteitä palveluita turisteille – ei edes laitureita.

Lintubongarin unelmamatka

Olen saanut paljon kysymyksiä matkanteon arjesta. Useimmat tällaiselle matkalle lähtevät ovat kiinnostuneita linnuista, hylkeistä ja valaista, joten niitä pyritään näkemään mahdollisimman usein ja mahdollisimman läheltä.

Normaalisti yritimme rantautua kahdesti päivässä 1–3 tunnin ajaksi, jos tasaisia rantautumispaikkoja oli eikä aallokko ollut liian kovaa. Usein rantautuminen jäi aikeeksi, ja silloin maisemia ihailtiin joko kumiveneistä tai vain laivan kannelta.

Matkalla on myös pitkiä siirtymisiä merellä, jolloin ohjelmassa on lähinnä esitelmiä ja lintubongausta.

Omaan työarkeeni mahtui muun muassa kuvausvälineiden huoltoa, lupabyrokratiaa sekä haastatteluiden ja kuvausmahdollisuuksien järjestelyä.

Matkailijoiden joukossa on työtehtävissä muutamia tutkijoita ja toimittajia, joille tällainen laiva on kätevin ja edullisin tapa päästä raportoimaan Etelämantereesta. Tilauskoneet tai -paatit sekä tutkimusasemien huoltolennot maksavat tolkuttomasti.

Matkanjärjestäjän henkilökunta on useimmiten anglosaksisista maista tulevia nuoria nomadeja, jotka ovat kotonaan kaikkialla maailmassa. Matkustajien keski-ikä taas on 60:n kieppeillä. Monelle turistille Etelämanner on elinikäinen unelma, johon on aikaa ja varaa korkeintaan eläkeläisenä.

Pienessä laivassa matkustajat oppivat tuntemaan toisensa hyvin. Arki jaetaan aika ahtaissa tiloissa, mistä on myös haittansa: Tällä reissulla flunssa kaatoi suuren osan matkustajista. Itsekin sairastin muutaman päivän, jolloin blogin ajatus saattoi harhailla.

Takana 18 päivää ja 6 200 kilometriä

Kysymyksiä ja kommentteja on tullut paljon enemmän kuin mihin olen ehtinyt matkan aikana vastata. Useimmissa viesteissä ei kuitenkaan ollut lähettäjän yhteystietoja. Jos kirjoitukseni herättivät vielä kysymyksiä tai haluat antaa muuta palautetta, voit lähettää sähköpostia osoitteeseen mika.makelainen@yle.fi.

Matkakertomukseen lisätään myöhemmin linkit Antarktis-aiheisiin tv-uutisjuttuihin, jotka lähetetään Yle Uutisissa todennäköisesti joulukuun 2014 mittaan. Myös valokuvia on luvassa lisää.

Lähestymme jo rannikkoa – juuri hetki sitten kuulutettiin, että maata näkyvissä. Käymme vielä ohittamassa Kap Hornin molempiin suuntiin, sitten palaamme lähtösatamaan Ushuaiaan.

Takana on pian 6 200 kilometriä, 18 päivää, jokaisena jotain uutta. Kiitos seurasta! Matka hyiseen etelään on nyt ohi, mutta Etelämanner ei unohdu – toivottavasti ei niiltäkään, jotka sen käytöstä ja kohtalosta päättävät.

Mitä ei tunne eikä näe, siitä ei osaa huolehtia. Etelämanner on kaukana kaikesta, joten se on kaukana myös useimpien ajatuksista. Tämä matkakertomus on toivottavasti tuonut Etelämantereen harppauksen lähemmäksi.

Lisää aiheesta:
Video: Turistit riski Etelämantereen herkälle ympäristölle

Antarktiksen valaanpyynnissä ensimmäinen tauko sataan vuoteen

Ensin näkyy jättiläisten puhallusnäyte. Myöhemmin ryhävalaat ja sillivalaat viistävät pintaa. Parhaimmillaan koko selkä vilahtaa pinnan yläpuolella.

Ryhävalaat uskaltaisivat ehkä hypätä korkeammalle, jos tietäisivät, että nyt niitä tähdätään harppuunatykkien sijaan vain teleobjektiiveilla.

Japanin valaanpyyntilaivaston suunnitelmat menivät tänä vuonna niin sekaisin, että valaat saivat tahattoman rauhoitusvuoden – ensimmäisen sen jälkeen kun laajamittainen valaanpyynti näillä vesillä alkoi 1900-luvun alussa.

Haagissa sijaitseva kansainvälinen tuomioistuin tuomitsi maaliskuussa 2014 Japanin harjoittaman ns. tieteellisen valaanpyynnin Antarktiksen vesillä perusteettomaksi ja laittomaksi.

Japani ilmoitti taipuvansa päätökseen ja lopettavansa meneillään olevan valaanpyyntiohjelman – kunnes se kehittää ensi vuoden lopuksi hiukan erilaisen tieteellisen pyyntiohjelman. Nyt alkava pyyntikausi jää kuitenkin väliin.

On tietysti mielenkiintoista, että valaanpyynnin sapattivuosi toteutui vasta oikeuden päätöksellä, vaikka kansainvälinen valaanpyyntikomissio (IWC) on kieltänyt kaiken kaupallisen valaanpyynnin jo vuodesta 1986.

Japani, Norja ja Neuvostoliitto protestoivat aikoinaan päätöstä vastaan, mikä antoi niille muodollisen oikeuden jatkaa valaanpyyntiä. Myöhemmin Japani hyväksyi valaanpyyntikiellon, mutta on siitä pitäen jatkanut pyyntiä muka tieteellisiin tarkoituksiin.

Viimeiset parikymmentä vuotta Japani on pyytänyt vuosittain noin 500–1 000 valasta, joista suunnilleen puolet on ollut lahtivalaita.

Viime kaudella (2013–2014) Japanin pyyntilaivasto onnistui tappamaan vain 251 lahtivalasta, neljänneksen tavoitteestaan, lähinnä Sea Shepherd -aktivistijärjestön häirinnän takia.

Tieteen sivutuotteet lojuvat pakastimissa

Japanilla on näyttää tuskin mitään kansainvälisesti kelvollisia tieteellisen tutkimuksen tuloksia, samalla kun pakastimiin on kertynyt tuhansia tonneja myymätöntä valaanlihaa.

Valaanlihaa kaupitellaan yhä vastahankaisemmalle kansalle. Valaanlihan kulutus Japanissa on laskenut vuosikymmenien ajan jyrkästi ja lihalle on yhä vaikeampi keksiä käyttöä.

Japanin valaanpyynnin taloudellista kannattavuutta on vaikea arvioida, koska valtio sanelee tukkuhinnat ja jakaa valastaloudelle huomattavia tukiaisia. Yleinen arvio on kuitenkin, että pyynnissä ei ole taloudellisesti mitään järkeä. Perinteenäkin se on ohut, paikallinen ja nuori, kun valaiden laajamittainen pyynti alkoi vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Lisäksi valaanpyynti on Japanille huomattava PR-rasite, joten miksi sitä jatketaan?

Mielestäni uskottavin selitys on se, että kyse on ensisijaisesti saavutettujen etujen vartioinnista maailman merillä. Kalastusoikeudet ovat Japanille monin verroin valaanpyyntiä tärkeämpiä, ja Japanissa pelätään, että tinkiminen valaanpyynnistä olisi ennakkotapaus, joka johtaisi vaatimuksiin myös avomerikalastuksen rajoittamisesta.

IWC:n tuoreimmassa kokouksessa syyskuussa 2014 väännettiin taas tiukasti valaanpyynnistä. Japanin mukatieteelliselle pyynnille vaadittiin tiukempia ohjaksia, minkä tarkoitus oli viivyttää pyynnin aloittamista uudelleen.

On huomattava, että IWC ei ole mikään ympäristöjärjestö. Sen tavoitteena ei ole valaiden suojelu vaan kestävä valaanpyynti. Valaskannat vain olivat romahtaneet niin alas, että aikoinaan pyynti nähtiin parhaaksi lopettaa kokonaan.

Nykyisin Japanilla on jo paljon liittolaisia IWC:ssä, jonka jäsenmaista puolet haluaisi taas laillistaa kaupallisen valaanpyynnin. Kuinka ollakaan, monet samanmielisistä ovat piskuisia saarivaltioita, joille Japani antaa avokätistä kehitysapua.

Valaanpyynnin sallimiseen on kuitenkin vielä matkaa, sillä suojelupäätöksen kumoaminen vaatisi kolmen neljäsosan enemmistön IWC:n jäsenmaista, ja niin pitkälle ei jenidiplomatia kanna.

Venäjä ja Kiina torppasivat kalastuskiellon

Pienimuotoinen valaskiista nähtiin myös laivallamme. Yksi matkanjärjestäjän asiantuntijoista piti esitelmän valaanpyynnistä, mutta kesken kaiken yksi japanilainen matkustaja marssi protestina ulos salista. Ei sentään ulos laivasta. Hänen mielestään Japania arvosteltiin liikaa.

Hyvä, arvostellaan sitten tasapuolisuuden vuoksi hiukan muitakin.

Etelämantereen vesillä liikapyynti uhkaa valaiden lisäksi nimittäin myös monia kalalajeja, joiden suojelua pyrkivät vesittämään ennen kaikkea Venäjä ja Kiina.

Lokakuussa 2014 yritettiin nuijia päätökset valtavista, yhteensä 2,5 miljoonan neliökilometrin suuruisista mertensuojelualueista eri puolille Antarktista. Käytännössä se olisi merkinnyt kalastuskieltoa alueilla.

Suojelua ajoivat mm. EU ja Yhdysvallat, ja sitä kannattivat jopa perinteiset kalastusmahdit Norja ja Etelä-Korea. Suojelu olisi vaatinut kaikkien jäsenmaiden yksimielisyyttä hallitustenvälisen CCAMLR-järjestön kokouksessa. Venäjä ja Kiina kaatoivat sovun.

Venäjä käänsi asian geopoliittiseksi kiistaksi. Se ei suostunut rauhoitukseen, koska epäili, että suojelupäätöstä voitaisiin käyttää alueiden hallinnan välineenä.

Ilman suojelupäätöksiä kalastuslaivastot, lipusta riippumatta, tuppaavat kuitenkin toimimaan liian tehokkaasti.

Hyvä esimerkki on kala, jota markkinoidaan maailmalla mm. nimellä Chilean Sea Bass eli Chilen meriahven. Kyseessä on Dissostichus eleginoides eli Patagonian hammaskala, mutta meriahven kai kuulostaa hienommalta – ja ainakin se myy paremmin.

Laji on kieltämättä herkullinen, mutta nykyisin se pyydetään merestä liian nopeasti, alle kymmenkiloisena. Jos kalat saisivat kasvaa, painoa kertyisi kymmenkertaisesti. Ja ilmeisesti suurin osa myytävästä kalasta on pyydetty laittomasti.

Kalatiskin asiakkaiden syyllistäminen tässä asiassa ei ehkä ole fiksuinta, varsinkin kun protestia on vaikea suunnata oikeaan osoitteeseen. On kuitenkin vaikea arvioida, kumpi tehoaisi yhtään paremmin ylikalastukseen, viranomaisten kansainvälinen yhteistyö vai kuluttajaboikotit.

Japanin valaanpyynnin suhteen protestin osoite on maan hallitus, mutta toimivaa konstia ei ole vielä löytynyt.

Kovempia toimia odotellessa täytyy yrittää varoittaa ryhävalaita ja muitakin planktonia siivilöiviä hetulavalaita.

Vaikka niiden hyppyjä ja pyrstön läimäyksiä olisikin mahtavaa ihailla, vuoden kuluttua valaanpyytäjien pakkoloma on ohi, ja näillä vesillä valaiden kannattaa taas näyttäytyä hillityn vähäeleisesti.

Drakensalmen ylitys on toistaiseksi sujunut aika hyvin, mutta edessä on ilmeisesti myrskyisempää. Sivutuulen voimakkuus on koko ajan vähintään 15 metriä sekunnissa, joten välillä tavaraa tippuu pöydiltä. Sekä läppärini että minä olemme yhä tajuissamme, joten tässä vielä vastauksia tuoreimpaan palautteeseen:

Kun olette siellä, niin onko mantere hiljainen vai onko matkaajien mukana tullut myös äänisaaste? Entä pimeän ajan keinovalaistus, onko se häiritsevää vai jopa toivottua valon pilkahdusta kylmässä. Malttavatko siellä olevat ihmiset kuunnella ja nähdä hiljaisuuden? Entäpä pingviiniyhdyskunnan tuottama ääni, onko se miten meluisaa?

– Etelämanner on aika äänetön. Pingviinit pitävät ääntä lähinnä etsiessään kumppania ja poikasiaan, ja ovat rannalla vain lyhyen osan vuodesta. Tuulesta ja jäiden ahtautumisesta syntyy ääntä ja jäättömällä alueella tietysti aallokosta. Matkailijoiden mökä on vähäistä, tärkein lisä äänimaailmaan ovat kameran äänet. Tunnustan kuuluvani niihin, joiden on vaikea malttaa vain kuunnella ja katsella tätä kaikkea ilman kameraa. Tutkimusasemia on sen verran harvassa, että valoja ei näy. Moni täällä matkaileva pitää valosaasteetonta tähtitaivasta upeana kokemuksena, mutta suomalaiselle se ei ehkä ole niin eksoottista, kun omastakin takaa löytyy erämaita, joissa eivät keinovalot häiritse.

Kysymys jätehuollosta, miten se toimii, jos mantereella ja lähisaarilla asuu vaihtelevasti tuhansia ihmisiä vuositasolla?

– Tutkimusasemien ympäristöpolitiikkaa säätelee ns. Madridin protokolla vuodelta 1991. Valitettavasti minulla ei ole tietoa sen vaatimuksista asemien jätehuollolle, mutta selvitin laivan jätehuollon määräykset. Mitään jätettä ei saa päästää mereen 60. leveyspiirin eteläpuolella. Rajan pohjoispuolella mereen lasketaan käsitellyt jätevedet, sekä biologisesti hajoavat ja pieneksi jauhetut ruokajätteet. Jätepaperi poltetaan, mutta vasta rajan pohjoispuolella. Kaikki muu jäte viedään takaisin satamaan.

Miten se sauna? Joko lämpiää? Laiva ei ainakaan vielä (18.11) kuvien perusteella ole räjähtänyt osiin.

– Sauna lämpiää, mutta kaivatut löylyt jäivät lopulta ottamatta, kun kapteeni niin käski – ja merellähän kapteenin sana on laki. Kapteeni Belugan mukaan sauna kestää kyllä periaatteessa löylynheiton, mutta he eivät halua olla jatkuvasti vaihtamassa vastuksia, siksi saunaan on lätkäisty löylykielto. Kulutus on kuulemma kovaa. No, tällä reissulla sauna on kuitenkin jäänyt vähälle käytölle, liekö siellä suomalaisten lisäksi muita edes piipahtanut, eikä kannen kylmävesiallasta missään vaiheessa täytetty Antarktiksen jäähileellä.

Lisää aiheesta:
Japani ilmoitti virallisesti: Valaanpyynti Etelämantereen vesillä loppuu
Kansainväliseltä tuomioistuimelta tyrmäys Japanin valaanpyynnille

Ilmastonmuutos jakaa pingviinit menestyjiin ja häviäjiin

Etelämantereen pingviineillä menee erittäin hyvin tai erittäin huonosti – lajista riippuen. Antarktiksen niemimaan ilmaston voimakas lämpeneminen on ollut pingviineille todellinen eloonjäämistesti.

Voittajia ovat ne, jotka ovat sopeutuneet muutokseen nopeasti.

Selviytymisen mestariksi on osoittautunut valkokulmapingviini, joka ei nuukaile ruokansa suhteen. Se nielee mukisematta sekä äyriäisiä, lähinnä etelänkrilliä, että kaloja ja mustekaloja. Siksi valkokulmapingviinit eivät ole nähneet nälkää, vaikka etelänkrillin määrä on vähentynyt.

Tapahtumaketju menee suunnilleen näin: Antarktiksen niemimaan ilmasto on lämmennyt nopeasti. Sen takia merijään peittämä alue on täällä supistunut – vaikka muualla Antarktiksen alueella se on pääosin laajentunut voimakkaasti.

Merijään alapinnalla viihtyvät levät, jotka ruokkivat etelänkrilliä, katkaravun kokoista läpikuultavaa äyriäistä, joka on Etelämantereen vesien ravintoketjun tärkein lenkki. Merijää vähenee, joten levät vähenevät, joten krillit vähenevät – joten monet pingviinilajit vähenevät, koska niillä on vähemmän ruokaa.

Näitä nälkäisiksi jääneitä, jääräpäisesti vanhaa krilliruokavaliotaan noudattavia lajeja ovat jääpingviini ja myssypingviini, joiden kannat Antarktiksen niemimaalla ovat supistuneet voimakkaasti.

Valkokulmapingviini on muutosjohtajan lempilintu

Valkokulmapingviini ei ole turhan tarkka myöskään pesänsä sijainnin suhteen. Kunhan jostain vain löytyy läntti kivikkoa, joka on sen verran tasainen, etteivät munat vieri mereen tai ylipäätään alamäkeen petolintujen saaliiksi.

Valkokulmapingviinien sopeutumiskyvystä kertoo sekin, että jos muninta menee pieleen, ne munivat todennäköisesti uudelleen – toisin kuin kohtaloonsa tyytyvät jää- ja myssypingviinit.

Valkokulmapingviini on siis konsultin ja muutosjohtajan lempikeissi. Maailma muuttuu ja valkokulmapingviini sen mukana. Jää- ja myssypingviinit eivät sopeudu ja siksi taantuvat.

Tämä on valkokulmapingviinien vuosittaisen kokoontumisajon alkuaikaa. Käymme ihastelemassa näkyä pienellä Cuvervillen saarella, jossa on Antarktiksen niemimaan suurin valkokulmapingviinien yhdyskunta. Päivä on vaihteeksi kuin postikortti – lähes tyyntä, aurinkokin paistaa, Etelämantereen kevät parhaimmillaan.

Pingviinit hengailevat pesintäalueellaan, moni on jo vallannut pesäpaikan. Ahkerimmat rakentajat käyvät hakemassa sulasta rantavedestä pikkukiviä ja kuljettavat niitä nokassaan pesän rakennusaineiksi.

Laiskemmat ja ovelammat pingviinit nyysivät kiviä naapuripesästä, jolloin kantomatka jää murto-osaan.

Jokainen pingviini lasketaan

Vuonna 1995 tässä yhdyskunnassa oli alle tuhat valkokulmapingviiniä, tuoreimman viimevuotisen laskennan mukaan 6 635. Määrällisiä vaihteluita seuraa amerikkalainen Oceanites-järjestö, jonka pingviinitutkija Phil McDowall on mukana tällä matkalla.

Jokaisessa pingviiniyhdyskunnassa McDowall panee korkean kepin nokkaan laajakulmakameran ja alkaa dokumentoida ympäristöä. Toimistopäivä poikineen vierähtää kun kuvista aikanaan lasketaan jokainen alueella vilahtava pingviini. Pingviinejä lasketaan myös satelliittikuvista.

McDowallin mukaan valkokulmapingviinit odottelevat nyt lumen sulamista ja parin viikon kuluttua ne aloittavat pesinnän. Ne ovat osanneet valita paikat, joissa lumi sulaa ensimmäiseksi ja ne sulattavat lunta myös omalla lämmöllään makaamalla maassa.

Harvakseltaan näkyy parittelevia pingviinejä. Keskimäärin aika pikainen toimitus, hyvä kun kameran ehtii suunnata kohti.

Pingviinit eivät tunnu suuremmin häiriintyvän ihmisten läheisyydestä. On kuitenkin tutkittu, että niiden pulssi nousee ihmisten takia, vaikka niiden käyttäytymisessä ei näkyisi ulkoisia muutoksia. Myös säännelty turismi alueella aiheuttaa siis pingviineissä jonkinlaisen stressireaktion.

Etelämantereen luonnon paratiisimaisuus konkretisoituu siinä, että mikään muukaan eläinlaji ei yleensä reagoi ihmisiin, ainakaan näkyvästi. Eläinten ei ole tarvinnut oppia pelkäämään ihmistä. Albatrossit vain mulkaisevat, vaikka ihmisiä tallustelee viiden metrin päässä pesästä.

En ole nähnyt mitään vastaavaa muualla, paitsi Alaskan erämaassa, jossa ruskeakarhut eivät kiinnostuneet ihmisistä pika-ateriana tai muutenkaan.

Myssypingviinit vähenevät

Iltapäivällä käymme muutaman kilometrin päässä Selvick Covessa, jossa näemme ensimmäisen myssypingviiniyhdyskunnan.

Myssypingviinit tunnistaa siitä, että niiden kaulan ympäri kulkee musta raita, ikään kuin pingviinit kulkisivat myssy tai kypärä päässä ja nauha kaulassa.

Myssypingviinien määrän vuosittainen vaihtelu on suurta, mutta Oceanites-järjestön laskujen mukaan nykyisin niitä on kuitenkin vähemmän kuin ensimmäisenä mittausvuonna 2008. Samaan aikaan samalla rinteellä pesivien valkokulmapingviinien määrä on noussut.

Myssypingviineille niiden karu kohtalo ei näytä valjenneen. Ne leikkivät rantavedessä, eivät yritäkään pyydystää mitään, sukeltavat vain vinhaa vauhtia pinnan alla ja hyppivät ilmaan ikään kuin niillä ei olisi parempaa tekemistä. Ehkä niillä ei olekaan. Pingviiniteinien leikkiä.

Pikavisiitin jälkeen nousemme kumiveneisiimme ja ajamme varovasti matalikon kivien yli kohti laivaamme. Jälkeemme jää vain tampattu polku lumiseen rinteeseen ja meille muistoksi tuhansia valokuvia.

Kameraromppeet olalla kipuan viimeistä kertaa huterat rappuset ylös kolmoskannelle. Kumiveneet hilataan nosturilla kerrosta ylemmäs. Jätämme hyvästit Etelämantereen niemimaalle sekä sen suojaisille vesille ja valmistaudumme paluumatkaan Drakensalmen yli.

Kohotamme maljan Etelämantereelle ja pääsemme valitsemaan iltaruokamme. Kaikkea on tarjolla ja kaikki kelpaa. Lajimme on pärjännyt hyvin, liiankin hyvin.

Kuka opettaisi myssypingviinit kaikkiruokaisiksi? Ne eivät ole kuolemassa sukupuuttoon tai häviämässä edes Antarktiksen niemimaalta, mutta silti. Etelämanner muuttuu niiden kannalta liian nopeasti.

Vielä vastauksia muutamaan kysymykseen:

Olen kuullut Etelämantereella turistina käyneeltä tuttavaltani, että pingviinit haisevat. Pitääkö tämä paikkansa?

– Pitää paikkansa – mutta niin kai haisevat monet muutkin villieläimet, kun niitä tarpeeksi läheltä nuuhkii. Pingviinit ja hylkeet tuppaavat täällä esiintymään niin valtavina yhdyskuntina, että haju vielä korostuu. Ei tämä kuitenkaan vedä vertoja edes suomalaiselle sikalavisiitille, sillä täällä sentään tuulee ja ilma vaihtuu. Lähtiessä kannattaa vain puhdistaa jalkineensa ja kamerajalusta pingviinien jätöksistä. Toisaalta voi ajatella, kuinka paljon mahtavatkaan ihmiset haista monen eläimen mielestä, niillä kun useimmiten on paljon ihmistä tarkempi hajuaisti.

Kuinka pitkä päivä on tällä hetkellä "etelän" keväässä?

– Tänään aurinko nousi klo 3.34 ja laski kello 22.14 Argentiinan aikaa. Etelämantereella ei sinänsä noudateta mitään tiettyä aikavyöhykettä, koska se on ei-kenenkään maata, mutta koska laivamme satama on Ushuaia Argentiinassa, olemme suurimman osan matkasta noudattaneet Argentiinan aikavyöhykettä.

Onpas base Marambio kasvanut sitten viime käynnin, ja nimensäkin muuttanut.

– Tämä lienee viittaus kirjoitukseeni Argentiinan Esperanza-tukikohdasta. Nimet eivät ole muuttuneet, kyse on eri tukikohdista. Marambio on Seymour-saarella, etelämpänä kuin Esperanza, ja pienempi kuin Esperanza. Parakit ja maisemat saattavat toki olla erehdyttävästi samannäköisiä.

Näkyikö Venäjän sotalaivastoa missään?

– Ei ole näkynyt venäläisiä eikä muitakaan sota-aluksia. Tänään kuitenkin tuli vastaan Brasilian lipun alla purjehtiva tutkimusaluksen näköinen laiva, jonka punaisessa kyljessä luki isolla H 41. Lisäksi eilen kohtasimme Akademik Sergey Vavilovin sisaraluksen Akademik Ioffen, joka myös tekee Etelämantereen risteilyitä One Ocean Expeditions -yhtiön vuokraamana. Miehistö kävi kumiveneillä hakemassa varaosia ja muita tarvikkeita Ioffelta, koska Sergey Vavilov ei tänä vuonna ehtinyt käymään kotisatamassaan Kaliningradissa.

Lisää aiheesta:
Video: Nirsoilevat pingviinit taantuvat muuttuvassa maailmassa
Tutkimus: Ilmaston lämpeneminen syynä Etelämantereen pingviinien vähenemiseen

Jäätäviä uutisia mannerjäätiköiltä

Tänään piti nähdä läheltä jäätikön reuna, jossa jäävuoria lohkeaa mereen. Sakean lumipyryn takia jäätikön poikiminen jäi mielikuvituksen varaan, mutta kiertelimme sentään kumiveneillä muutamien pienten jäävuorten ympäri.

Kumiveneen vieressä Cierva Coven lumisille luodoille leiriytyneet myssypingviinit sukelsivat jäähileen seassa. Myöhemmin, 50 kilometriä etelämpänä, lumimyrskyliitäjät saattelivat veneitämme Graham Passagen suulla.

Etelämantereen elämä on lähes pelkästään meressä ja meren varassa. Valtavat jäätiköt ovat elämän kannalta autiomaata, jonka suurin asukki on sentin mittainen surviaissääski.

Jäätiköiden merkitys maapallon muulle elämälle on kuitenkin huikea.

Etelämantereen jäätiköissä ja Grönlannissa on 99 prosenttia maailman suolattomasta vedestä. Etelämantereen jäätiköiden tilavuus on 26 miljoonaa kuutiokilometriä.

Maailman ranta-asukkaiden iloksi tuo vesimäärä on toistaiseksi vielä jäässä, koska jos se sulaisi kokonaan, merenpinta voisi teoriassa nousta jopa 57 metriä. Suomi näyttäisi aika erilaiselta, Bangladeshista puhumattakaan.

Etelämantereella lasketaan olevan kolme enemmän tai vähemmän erillistä mannerjäätikköä. Eniten huolta on herättänyt läntisen Antarktiksen jääpeitteen sulaminen.

Mannerjäätiköiden paksuus voi olla useita kilometrejä, ja paikoin ne ulottuvat myös merelle, satojen kilometrien päähän rannikoista. Merellä jäätiköt muodostavat jäähyllyjä, jotka sulavat lähinnä alhaalta päin ja jotka lohkeillessaan synnyttävät valtavia jäävuoria.

Jäätikön sulamisessa ei sinänsä ole mitään poikkeavaa. Jäätiköt ovat virtoja, jotka tosin liikkuvat hitaasti. Lunta kasautuu ja tiivistyy jääksi korkeammalla ja kylmemmällä laidalla, samaan aikaan kun jäätä sulaa ja irtoaa ”alavirrassa”.

Ehkä hiukan yllättäen Etelämanner on maailman kuivin maanosa. Mantereen keskiosassa lunta kyllä pöllyää paljon, mutta uutta lunta sataa hyvin vähän.

Nopea sulaminen toisessa päässä vähentää jään kokonaismassaa ja jäätikön reuna vetäytyy sisämaata kohti.

Muutokset jo nyt peruuttamattomia

Keväällä 2014 kaksi tutkijaryhmää julkaisi samaan aikaan raporttinsa, joiden mukaan merkittävä osa läntisen Antarktiksen mannerjäätiköstä sulaa niin nopeasti, ettei sulamista enää voi pysäyttää.

Toisen tutkijaryhmän mukaan pelkästään kuuden tutkitun jäätikön sulaminen voi nostaa merenpintaa reilun metrin, ehkä parin sadan vuoden kuluessa.

Tutkimuksen kohteena olleet jäätiköt sijaitsevat Amundsenin merellä yli tuhat kilometriä täältä länteen.

Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen – jos se olisi realistista tai mahdollista – ei siis enää edes riittäisi, vaan seuraukset näkyisivät vääjäämättä tulevina vuosisatoina.

Kesäkuussa 2014 puolestaan julkaistiin European Space Agencyn (ESA) satelliittihavaintoihin perustuva arvio, jonka mukaan koko Etelämantereen jääpeite on viime vuosina vähentynyt noin 160 miljardilla tonnilla vuodessa. Määrä on kaksinkertainen verrattuna viime vuosikymmenen arvioihin.

Kyse on pääosin parantuneesta mittaustekniikasta, mutta sulamisen arvioidaan myös lisääntyneen.

Jäävuoria katsellessa luvut tuntuvat mahdottomilta käsittää. Mietin, oliko täällä samanlaista sata vuotta sitten ja näyttääkö maisema yhtä valkoiselta vielä tuhannen vuoden kuluttua.

Nyt se on joka tapauksessa uskomattoman kaunis.

Aurinko pysyy piilossa ja itätuuli tuivertaa sormet kohmeisiksi, mutta jäävuorten sisus hohkaa syvää sinistä.

Kommentteja ja kysymyksiä on taas tullut paljon. Tässä palataan moneen vanhaan aiheeseen:

Olisi kiinnostava kuulla, mistä tulee nimi Deception Island.

– Kysyin asiaa retkikuntamme historioitsijalta Ray McMahonilta. Hänen mukaan nimen antoivat hylkeenpyytäjät 1800-luvulla, koska kapeaa sisäänpääsyä kraatteriin oli niin vaikea löytää. Saari oli siis petollinen. Eilen laivamme rantautui Deception Islandin tulivuoren kraatteriin, jossa oli tarkoitus pulahtaa mereen. Retkikunnan johtaja kuitenkin kielsi sen, kun pakkasen ja tuulen yhdistelmä olisi tehnyt tempauksesta turhan hyistä puuhaa. Deception Island on muuten siitä mielenkiintoinen paikka, että toinen maailmansota ulottui tänne asti. Britit tuhosivat 1941 saksalaisten polttoainevaraston kraatterissa. Sen jälkeen Britannia, Argentiina ja Chile ovat käyneet ahkerasti paaluttamassa valtauksiaan siellä. Loistavaan luonnonsatamaan on niin kapea väylä, että karikot ovat tulleet tutuiksi. Vuonna 2007 Nordkapp-risteilijän matka päättyi täällä karilleajoon. Tulivuori on edelleen aktiivinen, ja tuoreimmat pienet purkaukset tapahtuivat 1970.

Onko eteläisiä revontulia (Aurora Australis) näkynyt?

– Ei ole näkynyt. Olen tosin yrittänyt nukkua yöni, mutta sää on myös ollut pilvinen lähes koko ajan ja yöt ovat tähän vuodenaikaan lyhyitä. Lisäksi, kun sijaintimme on 64. eteläisen leveyspiirin tuntumassa, auringonpurkausten pitäisi olla poikkeuksellisen voimakkaita, jotta revontulet näkyisivät näin ”pohjoisessa”. Tämänhetkinen tilanne vastaa suunnilleen samaa kuin revontulien näkeminen toukokuussa Keski-Suomessa, eli tavallisia ne eivät ole.

Shackleton oli hyvä johtaja, mutta ilman huippuluokan navigoijaa retkikunta ei olisi ikinä palannut matkalta. Frank Worsley teki mahdottomasta mahdollista ja navigoi pelastusretkikunnan turvaan täydessä myrskyn pimeydessä, ilman aurinkoa ja surkeilla välineillä. Ei mitään tietoa sijainnista tai kuljetusta matkasta, kohteena pieni saari valtavalla merellä, osumisen mahdollisuus niissä olosuhteissa lähes olematon. Aivan uskomaton suoritus. Shackleton ei ymmärtänyt navigoinnista mitään. Ilman Worsleyta koko retkikunta olisi kuollut.

– Tämä on aivan totta. Retkikuntaan mahtuu muitakin sankareita kuin Shackleton, ja juuri tuo Endurancen kapteeniksi valitun Worsleyn navigointi Elefanttisaarelta Etelä-Georgiaan oli huikea suoritus. Shackletonin matka on kommenttien määrän perusteella kiinnostanut todella monia. Etelä-Georgian ylityksestä Erkki Siirilä lähetti vielä palautetta, että viime vuonna brittiläinen retkikunta seurasi Shackletonin jälkiä ja ylitti vuoret 24 tunnissa.

Shackletonin kertomasta merileopardista. Onko kyseessä kertomasi turkishylkeet vai merikarhut... vai oma laji silloin?

– Tietoni retkikunnan matkasta perustuvat lähinnä Alfred Lansingin 1959 kirjoittamaan Endurance-kirjaan. Ainakin siitä sai vaikutelman, että merileopardi kuului jo miehistön jäsenten sanavarastoon. Kyse on siis eri lajista kuin turkishylkeet ja merinorsut. Laji on perinteisesti käännetty suomeksi nimellä merileopardi, mutta yhdenmukaisuuden vuoksi on ehdotettu, että parempi käännös olisi leopardihylje. Leopardihylje on suuri ja ravintoketjun huipulla. Se on ainoa hyljelaji, joka saalistaa myös muita hylkeitä, ja on siksi ihmisille kaikkein vaarallisin hylje.

Tuleeko sinusta nyt Kap Hornin kiertäjä? :)

– Toivottavasti tulee :) Kap Hornin kiertämisen pitäisi olla matkan viimeinen etappi ennen saapumista takaisin Ushuaiaan. Kaikki kuitenkin riippuu tuulen ja aallokon voimakkuudesta. Ei ole järkeä kaataa kaikkia loppujakin matkustajia merisairaiksi.

Milloin matkakertomus nähdään telkkarissa?

– Yksittäisiä tv-juttuja matkan eri aiheista ja vaiheista nähdään Yle Uutisissa joulukuun mittaan. Ne linkitetään myös tähän matkablogiin, ja jos jutut sattuvat menemään ohi, niin ne voi katsoa myöhemmin Yle Areenassa.

Lisää aiheesta:
Tutkijat: Läntisen Etelämantereen jäätiköiden sulamista ei voi enää pysäyttää – animaatiovideo
Miksi Etelämantereen rannikolla vedenpinta on korkeammalla kuin muualla?
Tieteiskirjailija Risto Isomäki: Jäävuoret ja sulava mannerjää ihmiskunnan kohtalonkysymys
YK: Otsonikerroksessa näkyy ensi kertaa paksuuntumisen merkkejä
Tutkimus: Eteläisen jäämeren tuulet voimakkaimpia tuhanteen vuoteen

Etelämantereen omistuksesta jäädytetty kiista

Argentiinalaisessa Esperanzan tukikohdassa Etelämantereella virkailija iskee kaikkien passeihin Argentiinan leiman.

Jos kysyy argentiinalaisilta, niin tämä syrjäinen kolkka Antarktiksen niemimaata on osa Argentiinaa. Tai oikeastaan koko Antarktiksen niemimaa kuuluu Argentiinalle, kuten punaruskean parakkikylän suurimman rakennuksen seinällä oleva kartta julistaa.

Laiturille on pystytetty useita Argentiinan sinivalkoisia lippuja, jotta reilut 50 vuotta sitten perustetun tukikohdan omistajasta ei jää epäselvyyttä.

Passien leimaaminen on sikäli omituista, että Argentiinan näkemyksen mukaan emme ole missään vaiheessa oikeastaan poistuneet Argentiinasta, koska myös Falklandinsaaret ja Etelä-Georgia kuulu(isi)vat Argentiinalle.

Muut maat eivät tietysti aluevaatimuksia tunnusta, ja monilla on omiakin: Britannia ja Chile vaativat itselleen suunnilleen samaa kakkuviipaletta Etelämantereesta.

Niinpä laivallamme tarjotaan sitäkin mahdollisuutta, että tänne Antarktiksensalmen länsirannalle saapuvan passi voidaan jättää leimaamatta, jos satunnainen matkailija niin haluaa. Matkamuistoleiman houkutus on kuitenkin liian suuri jopa briteille.

Kansainvälinen Antarktiksen sopimus (1959) käytännössä jäädytti aluevaatimukset. Sopimuksessa on nykyisin mukana 50 maata, myös Suomi. Sopimukseen liittyneet maat sopivat keskittyvänsä tieteelliseen yhteistyöhön.

Noin 30 maata on perustanut Etelämantereelle yhteensä 82 tutkimusasemaa ja tukikohtaa. Eniten asemia on täällä Antarktiksen niemimaalla, jossa olot ovat muuta mannerta helpommat.

Paikoin asemat ovat hyvinkin liki. Esperanzasta ei tarvitse tarpoa kuin puoli kilometriä kukkulaa ylös, niin saapuu Uruguayn tutkimusasemalle.

Useimmilla asemilla on elämää vain paikallisen kesän aikana. Suomellakin on oma antarktinen kesämökkinsä, Aboa, heti Ruotsin naapurina syrjäisellä alueella Kuningatar Maudin maalla Etelämantereen itäisellä puoliskolla. Sen huolto toimii Kapkaupungin kautta.

”Asukkaita” Etelämantereella on kesäisin noin 5 000, joista kaamoksen yli talvehtii noin tuhat.

Tukikohtaa pyörittää Argentiinan armeija

Hiukan hätkähdyttää sekin, että tämä Base Esperanza ei ole tieteellinen tutkimusasema, vaan ensisijaisesti kaikkea muuta. Tukikohtaa pyörittää Argentiinan armeija.

Eikö Etelämantereen pitänyt jo kansainvälisen sopimuksen mukaan olla rauhan ja tieteellisen tutkimuksen tyyssija? Sopimus nimenomaan kieltää sotilastukikohtien perustamisen Etelämantereelle.

Esperanzan komentaja, everstiluutnantti Alberto Labrousse toppuuttelee, että Esperanza ei olekaan sotilastukikohta. Myönnetään, aseita täällä ei sentään näy, vaikka hihamerkit sotilaallisia ovatkin.

Sotilaat kuulemma vain hoitavat käytännön logistiikkaa ja tukevat tieteellistä tutkimusta.

Toiminta on kirjavampaa kuin missään muualla Etelämantereella. Base Esperanzassa asuu kokonaisia perheitä identtisissä pikkutaloissa, joten siellä tarvitaan myös koulu.

Yhdestä parakista on tehty katolinen kappeli. Pankki, posti, museo, sairaala ja hautausmaa löytyvät myös.

Useita argentiinalaisia – vai pitäisikö sanoa etelämannerlaisia – on käynyt syntymässä täällä Esperanzan tukikohdassa. Nimenomaan käynyt syntymässä, sillä pitkiä aikoja täällä ei asu kukaan, useimmat ovat vuoden sopimuksella.

Tukikohdassa on tilaa noin sadalle ihmiselle, vuoden ympäri asukkaita on korkeintaan 60.

Aivan naapurissa pesii yksi suurimmista jääpingviiniyhdyskunnista. Niitä ja valkokulmapingviineitä löytyy ehkä pari sataa tuhatta pariskuntaa.

Eteläinen kylä on hallituksen hanke

Esperanzan tukikohdassa on jopa lyhytaaltoasema, jonka lähetyksiä kuuntelin takavuosina Suomessa asti. Aseman on bongannut myös moni muu kaukaisia radioasemia metsästävä DX-kuuntelija.

Paikallisia kuuntelijoita ei pahemmin olekaan, vaan radioasema on osa Argentiinan pr-kampanjaa läsnäolon vakiinnuttamiseksi ja aluevaatimusten tueksi.

Esperanzan toiminnan monipuolisuuden tarkoituksena on osoittaa, että tukikohta on melkein tavallinen argentiinalainen kylä, joka vain sattuu sijaitsemaan hiukan muita etelämpänä – mutta kuitenkin Argentiinassa.

Kaikki hymyilevät ystävällisesti ja esittelevät tukikohtaa innoissaan. Vierailun aikana mieleen hiipii silti jotain samaa kuin aikoinaan kommunistisessa mallikolhoosissa, joka rakennettiin palvelemaan johdon ideologiaa.

Kysyn opettaja Maria Laura Votalta, miksi Argentiinan hallitus haluaa tänne kokonaisia perheitä.

– Tämä on hallituksen projekti. Ehkä kyse on itsemääräämisoikeudesta, Laura sanoo sujuvalla englannilla.

Millaista täällä on elää?

– Aivan fantastista. Tämä on elämäni kohokohta. Meille tämä oli pitkäaikainen hanke. Olimme hakeneet tänne jo 15 vuoden ajan, joten jouduimme odottamaan pitkään.

Lauralla on kolme lasta, jotka opiskelevat etänä netin välityksellä. Opettajan tehtäväksi jää lähinnä opiskelun ohjaaminen. Muita oppilaita on viisi, esikouluikäisistä yläkoululaisiin.

Koululaisille laivamme käynti oli merkkitapaus, tänne kun ei juuri vieraita eksy. Samalla kun tutustumme tukikohtaan, koululaiset viedään kumiveneillä katsastamaan venäläistä tutkimusalustamme.

Tuuli puhaltaa 60 metriä sekunnissa

Sää vaihtelee nopeasti pyrystä paisteeseen, mutta hetken ilma on harvinaisen kaunis. Pakkasta on kahdeksan astetta, vapaana aaltoileva merikin alle nolla-asteista. Taivaanrantaa koristavat jättimäiset, tasalakiset ja sinertävät jäävuoret.

Lunta on puolisääreen ja saappaan alla narskuu kuin Suomessa.

Tuulen takia vaatekertoja tosin tarvitaan enemmän kuin koskaan Suomessa. Kovin mitattu tuulen nopeus tukikohdassa oli aiemmin tänä vuonna yli 60 metriä sekunnissa.

Ehkä täällä voisi jopa asuakin – jos tietäisi pääsevänsä joskus pois. Kaamoksen karaisemille suomalaisille koettelemus ja kokemus erakkoelämästä maailman laidalla tuskin olisi ylivoimainen.

Etelämantereessa on muuten iso lohko, jota yksikään maa ole vaatinut itselleen, vielä. Chilen ja Uuden-Seelannin aluevaatimusten välissä, Tyynenmeren kohdalla, on peräti 60 pituuspiirin levyinen kakkupala vailla ottajaansa.

Hmm. Mitähän siellä voisi tehdä?

Lisää aiheesta:
Video: Argentiinalla tukeva ote Etelämantereesta

Tänä vuonna meri jäätyi kauempana kuin koskaan

Etelämannerta ympäröivä merijää on tänä vuonna yllättänyt tutkijat. Samalla kun pohjoisten napa-alueiden merijää hupenee, Etelämantereen ympärillä jää vain laajenee. Syytä ei tiedetä.

Tänä vuonna tehtiin uusi ennätys. Kun etelän talven ote oli tiukimmillaan syyskuun lopulla, meri oli jäässä 20,1 miljoonan neliökilometrin alueella. Näin laajalla alueella jäätä ei ole ollut koskaan sen jälkeen kun sitä ruvettiin mittaamaan satelliiteilla 1970-luvun lopussa.

Se on 1,5 miljoonaa neliökilometriä enemmän kuin viime vuosikymmenten mittausten keskiarvo. Kyseessä ei ole ihan mitätön läntti, se vastaa yli neljää Suomea.

Pohjoisten napa-alueiden jäiden vähentyminen ja etelän jäiden laajentuminen eivät silti kumoa toisiaan, vaan pohjoisessa sulanut alue on noin kolminkertainen verrattuna etelän jäätyneeseen alueeseen.

Etelän kesän aikana merijää sulaa lähes kokonaan, alimmillaan helmikuussa sen pinta-ala on ”vain” kolmisen miljoonaa neliökilometriä. Niinpä valtaosa etelän merijäästä on yksivuotista ja suhteellisen ohutta, 1–2 metriä paksua jäätä.

Jäätymisen muutokset ovat olleet hyvin epätasaisia. Antarktiksen niemimaan ympärillä, jossa ilmasto on viime vuosikymmeninä lämmennyt voimakkaasti, talvisen merijään peittämä alue on pääosin pienentynyt.

Sen sijaan Rossinmeren ulkopuolella sekä sen vastakkaisella puolella Etelämannerta (Etelä-Afrikan ja eteläisen Intian valtameren kohdalla olevalla alueella) jään valtaama pinta-ala on kasvanut huomattavasti.

Syynä otsonikato tai jäätiköiden sulaminen?

Muutoksen syistä on lähinnä valistuneita arvauksia. Tässä suosituimmat selitykset:

Otsonikadon uskotaan voimistaneen tuulia Etelämantereella. Tuulet työntävät Etelämantereen merijäätä ulommas, ja sen takia uutta jäätä syntyy nopeasti lisää.

Toinen selitys on se, että Etelämantereen jäätiköistä sulava makea vesi on jo valmiiksi lähellä jäätymispistettä, se jää lillumaan pinnalle Etelämantereen ranta-alueilla, painaa suolaisen veden alemmas ja jäätyy nopeammin kuin suolainen merivesi, joka kiinteytyy vasta -1,8 celsiusasteessa.

On myös huomautettu, että muuttuva ilmasto vaikuttaa herkästi jääpeitteeseen nimenomaan Etelämantereella, jossa saaret tai muut mantereet eivät rajoita jääpeitteen mahdollista kasvua.

Lumisateiden vaihtelun osuudesta jäätymiseen ei tiedetä paljoa.

Ehkä yhtä totuutta ei olekaan, vaan eri tekijät vaikuttavat eri alueilla ja eri voimakkuudella.

Asiaa on vaikea tutkia mallintamalla, koska mittakaava on niin valtava ja ilmasto niin monimutkainen.

Etelän merijäätä on käytetty argumenttina myös ilmastokiistoissa. Kasvava jääpeite kun ei äkkipäätään tunnu sopivan yhteen sen kanssa, että ilmasto muuten keskimäärin lämpenee.

Useimmat tutkijat uskovat, että pitkällä tähtäimellä Etelämantereen vesien jääpeite kuitenkin pienenee. Paljon on vielä tutkimatta, koska ainakaan vielä näin ei ole käynyt.

Eteläisin manner vihdoin valloitettu

Tänään saavutimme Akademik Sergey Vavilov -laivalla Antarktiksen niemimaan ja astuin elämässäni ensimmäistä kertaa Etelämantereen maaperälle. Maaperää tosin riitti vain metrin verran, sitten alkoi jääperä.

Vesirajan kivikkoa lukuun ottamatta ranta oli tukevasti lumen ja jään peitossa.

Merialueellakaan jää ei ollut kaukana. Komentosillan merikortilla näkyi kiinteän merijään mitattu raja edellisenä päivänä. Kartan mukaan kävimme lähimmillään 30 kilometrin päässä kiintojäästä.

Normaalisti tällä etäisyydellä kiintojäästä meri olisi sakeana vellinä kaiken kokoista irtojäätä. Nyt tuuli oli puhaltanut kaikki pienemmät hileet salmen vastarannalle, ja jäljelle oli jäänyt vain usean metrin paksuisia jäälohkareita, jotka olivat kiinni pohjassa.

Ne näyttivät olevan monivuotisesta merijäästä, sen verran ne olivat tummuneet, ja jäälauttojen yhteentörmäykset olivat väännelleet niiden muotoja kallelleen eri suuntiin.

Tämän lähemmäksi kiinteää jääpeitettä ei haluttu mennä, koska se olisi lisännyt jäävaurioiden riskiä.

Jääpingviinien luo kylään

Rantautumispaikka tunnetaan nimellä Brown Bluff. Paikka ei tosin näillä nurkilla tarkoita sitä, että siellä olisi nimikylttiä tai mitään asutusta – tai ainakaan ihmisasutusta.

Brown Bluffissa majailee kyllä jääpingviinien yhdyskunta, jossa on noin 17 000 pesivää paria sekä poikamiehet päälle.

Pingviinien väestönlaskennan tulokset riippuvat melkoisesti vuodenajasta. Useimmilla jääpingviineillä on nyt pesä, jossa on 1–2 munaa. Kun munat kuoriutuvat, yhdyskunta lähes tuplaantuu.

Ja kun syksyn nykyistä kovemmat pakkaset iskevät, ja meri ympärillä jäätyy, pingviinit lähtevät kauemmas merelle, palatakseen taas kevään koittaessa lisääntymään samalle rannalle.

Vaikka eteläisen jääpeitteen laajuus ei oikopäätä hetkauttaisi meitä, jotka asumme vastaavilla leveysasteilla pohjoista leveyttä, täkäläisille – eli jääpingviineille – merijään laajuus ei todellakaan ole yhdentekevä yksityiskohta.

Merijään laajuus vaikuttaa voimakkaasti pingviinipopulaatioiden kokoon.

Miten, siihen palaan myöhemmin.

Vielä pari yleisökysymystä.

Kysyn meilläkin tuttujen tiiran ja lapintiiran havainnoista Etelä-Georgiassa. Olisi kiintoisaa kuulla näköhavainnosta, tai jopa kuvassa tiira siellä kuvattuna. Tiirat tekevät kaikkein pisimmät muuttomatkat lintumaailmassa. Ne pesivät täällä pohjolassa kesällä ja lentävät talveksi taas sinne etelään, kiertäen jopa koko etelämantereen länsituulten mukana. Niiden muuttomatkan pituudeksi tulee pitkälti yli 10 000 km.

– Itse en nähnyt Etelä-Georgiassa tiiroja. Matkan lintuasiantuntija Simon Boyes kertoi, että saarilla kyllä näkyy eteläisellä Atlantilla tavattavaa tiiralajia, mutta että Suomen leveysasteilla pesivät tiirat eivät hänen mukaansa normaalisti saavu Etelä-Georgian saarelle, vaan ne liikkuvat vain merialueilla.

Käyttekö Pienellä Elefanttisaarella, jonne Ernest Shackleton haaksirikkoutui?

– Kuten jo Shackletonin ja hänen miestensä kertomuksista kävi aikoinaan ilmi, meri Elefanttisaaren lähellä on usein hyvin myrskyisä, kelvollisia rantautumispaikkoja on erittäin vähän ja rantautuminen on siksi vaarallista. Myös merikorttien syvyystiedot ovat puutteellisia. Emme siis käyneet, mutta ihastelimme jylhän karua saarta mereltä käsin.

Lisää aiheesta:
Video: Etelämantereen merijää ylsi uuteen ennätykseen

Johtamisoppia Elefanttisaarelta: Alaisten hyvinvointi oli Shackletonille tärkeintä

Aamulla herätessä hytin pyöreästä ikkunasta kimmeltää lumihuippuinen ja jyrkkäreunainen saari. Jos sitä katsoisi ylhäältä päin, sen muodossa voisi kuvitella norsun torahampaineen.

Norsuja ei ole näillä leveysasteilla näkynyt, mutta merinorsuja senkin edestä, ja siksi hylkeenpyytäjät nimesivät sään pieksemän paikan aikoinaan Elefanttisaareksi.

Tämä on Eteläisten Shetlandinsaarten pohjoisin kolkka. Tästä eteenpäin kynnämme lähipäivät Antarktiksen niemimaan vesillä, eikä maa – tai oikeastaan jää – ole koskaan taivaanrantaa kauempana.

Suurin osa saarista on jään ja lumen peitossa. Jäävuoria tulee vastaan entistä useammin. Valkoisia läiskiä näkyy myös komentosillan sähköisissä merikorteissa, eli täällä on paljon merialueita, joiden syvyyttä kukaan ei ole mitannut.

Siksi kierrämme saaret turvallisen kaukaa, mieluiten jo aiemmilta reissuilta tuttuja reittejä pitkin.

Akademik Sergey Vavilovin kapteenin Valeri Belugan mukaan Elefanttisaaren ympärillä on harvoin näin tyyntä. Ryhävalaiden suihkut näkyvät jo kaukaa, ja jääpingviinien pintaliito rikkoo laiskan aaltoilun.

Kun Ernest Shackleton miehineen rantautui tänne reilut 98 vuotta sitten, sää oli ankarampi, mutta eläimet samoja – valaiden suihkut saattelivat miehiä matkan varrella ja pingviinejä pyydystettiin ruuaksi.

Leiripaikka näkyy kiikareilla

Shackletonin Endurance-retkikunnan alkutaipaleesta kerroin eilen.

Shackletonin miehistön leiripaikka oli kapea maakaistale jyrkän rinteen ja meren välissä. Vieressä kohoaa jäätikkö, ja sadat pingviinit täplittävät vuorenrinteitä.

Kiikarilla erottuu paikalle pystytetty vaatimaton muistomerkki, jota tosin ei rakennettu pelastettavien vaan pelastajien urotyön takia.

Retkikunnan johtaja Shackleton ymmärsi nopeasti, että Elefanttisaari ei tarjoa miehistölle mitään suojaa. Etelän talvi oli jo pitkällä, ja sen kynsistä oli irtauduttava mahdollisimman nopeasti.

Shackleton varusti yhden seitsemänmetrisistä pelastusveneistä uhkarohkeaan ylitykseen. Ainoa paikka, jonne veneellä olisi mahdollista päästä ja josta apua olisi saatavilla, oli retkikunnan lähtöpaikka, Etelä-Georgian saari, 1 300 kilometrin päässä.

Kuusi miestä lähti merelle, 22 jäi Elefanttisaarelle. Matka oli vaikea, koska meri myrskysi, veneeseen kertyi jäätä ja juomavesi oli pilaantunut.

Viime hetkillä vene uhkasi ruhjoutua Etelä-Georgian kallioisiin rantoihin.

Shackletonin sponsorin James Cairdin mukaan nimetty pelastusvene onnistui kuitenkin rantautumaan poukamaan Etelä-Georgian tuulenpuoleiselle lounaisrannikolle 10. toukokuuta 1916. Merimatka oli taittunut virran, purjeen ja airojen yhteispelillä 16 päivässä.

Ruokavalioon tuli vaihtelua, kun miehet saivat popsittua albatrossinpoikasia.

Oli kulunut jo puolitoista vuotta siitä kun Endurance-laiva oli lähtenyt Grytvikenistä. Muualla maailmassa oli menetetty toivo siitä, että tutkimusretkikunta koskaan löytyisi elossa.

Vastaantulijat pelästyivät rähjäistä joukkoa

Osuminen Etelä-Georgiaan oli huikea navigointisaavutus, mutta Shackletonin ryhmän piti vielä päästä korkean vuorijonon yli. He odottivat päiväkausia siedettävää säätä, kunnes lopulta 36 tunnissa ylittivät vuoret ja jäätiköt.

Ilmeisesti ainakaan 1900-luvun puolella kukaan ei ole pystynyt ylittämään vuoristoa Shackletonin reittiä pitkin yhtä lyhyessä ajassa.

Kun miehet selviytyivät ihmisten ilmoille, ensimmäiset vastaantulijat pakenivat, koska he pelästyivät joukon hurjaa ulkonäköä.

Shackleton ja kaksi muuta vietiin Stromnessin valaanpyyntiaseman johtajan pakeille.

– Kuka helvetti te olette, kysyi aseman johtaja.

– Nimeni on Shackleton.

Aseman johtaja kääntyi poispäin ja itki.

Stromnessin valaanpyyntiasemalla porukka pääsi ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen kuumaan kylpyyn.

Pelastusoperaatio Elefanttisaarelle jääneiden noutamiseksi epäonnistui kolme kertaa. Shackleton sai loput miehensä turvaan chileläisen höyrylaivan avulla viimein elokuussa 1916, yli kaksi vuotta sen jälkeen kun Endurance-laivan matka alkoi Britanniasta.

Kaikki säilyivät hengissä, myös vastakkaiselta suunnalta lähtenyt Rossinmeren huoltoretkikunta, joka sekin epäonnistui ja joutui talvehtimaan Etelämantereella.

Alkuperäinen tavoite, koko Etelämantereen ylitys jalan, oli niin huikea ja huimapäinen, että se onnistui lopulta vasta 1957–1958.

Shackleton välitti vain miestensä turvallisuudesta

Mutta miksi juuri Shackletonin tutkimusretkistä on tullut kaikkein tunnetuimpia, vaikka hän ei koskaan saavuttanut yltiöpäisiä tavoitteitaan?

Matkallamme mukana oleva One Ocean Expeditions -yhtiön australialainen historioitsija Ray McMahon uskoo, että kaikki johtuu Shackletonin johtamistaidoista.

– Hänen ihmisjohtamisensa laatu oli uskomatonta. Hän antoi tunnustusta ryhmälleen ja kasvatti sitä asettamalla itsensä muita huonompaan asemaan. Hän välitti ainoastaan miestensä turvallisuudesta, McMahon sanoo.

McMahon tietää mistä puhuu. Hän on itse Etelämanner-tutkimuksen veteraaneja ja astui mantereelle ensimmäisen kerran puoli vuosisataa sitten johtamalla australialaista retkikuntaa.

McMahonin retkikunta asui Etelämantereella talven yli ilman nykytekniikkaa, kulkupelinään vain koiravaljakot.

Historioitsija McMahonin mielestä Shackletonilta voi oppia paljon myös löytöretkeilijänä: kestävyyttä, rohkeutta, näkemystä ja voimaa selviytyä.

Kokonaisuudelle on suomalainenkin termi: sisu. Shackleton jos kuka oli sisukas.

Shackleton yritti Etelämantereen ylitystä vielä kerran. Hän palasi Grytvikeniin Quest-retkikunnan johdossa vuonna 1922, mutta sai laivallaan sydänkohtauksen ja kuoli.

Hänen ruumistaan oltiin jo tuomassa kohti Britanniaa, mutta Emily-lesken vaatimuksesta laiva teki täyskäännöksen ja Shackleton haudattiin Etelä-Georgiaan.

Grytvikenin koruttomalla valkoaitaisella hautausmaalla kaikki muut on haudattu itä-länsisuuntaan. Shackleton oli loppuun asti erilainen. Hänen hautansa osoittaa suoraan kohti etelänapaa, jonne hän ei sisukkuudestaan huolimatta koskaan päässyt.

Sata vuotta Etelämantereen huikeimmasta seikkailusta

”Miehiä haetaan vaaralliselle matkalle. Palkka on pieni, kylmyys purevaa, pitkiä kuukausia täysin pimeässä, jatkuvia vaaroja, turvallinen paluu epävarma. Kunniaa ja mainetta jos onnistumme. – Ernest Shackleton.”

Tällä lehti-ilmoituksella haettiin miehistöä tutkimusmatkailija ja seikkailija Ernest ”pomo” Shackletonin huikealle yritykselle tarpoa Etelämantereen poikki sata vuotta sitten. Tutkimusmatka ei onnistunut, mutta kunniaa ja mainetta tuli silti.

Shackleton oli mukana jo silloin kun etelänapa yritettiin ensimmäisen kerran toden teolla valloittaa vuonna 1901.

Robert Scottin johtama Discovery-retkikunta oli kuitenkin ensikertalainen suksilla ja koiravaljakolla, joten yritykseksi jäi. Hyvä kun miehet pääsivät hengissä takaisin.

Toisen kerran Shackleton lähti matkaan 1907. Nimrod-retkikunta pääsi 180 kilometrin päähän navalta, mutta ruoka ei riittänyt. Keskeytys oli kova pala. ”Arvelin, että haluat mieluummin elävän aasin kuin kuolleen leijonan”, Shackletonin kerrotaan sanoneen vaimolleen.

Etelänavan valloittivat lopulta melkein peräkanaa norjalainen Roald Amundsen ja britti Robert Scott 1911–1912. Shackletonia muiden saavutus jäi kaivelemaan, joten hän nosti rimaa ja yritti ylittää ensimmäisenä jalan koko Etelämantereen.

Retkikuntaan oli tyrkyllä tuhansia hakijoita, joille Shackletonin lehti-ilmoitus oli houkutteleva haaste. Kun rahoitus lopulta oli kunnossa, Endurance (kestävyys) -niminen laiva lähti Britanniasta kohti Etelä-Georgiaa syksyllä 1914.

Matka sai myös brittihallituksen tuen, vaikka tähdellisempääkin tekemistä olisi ehkä ollut. Britannia oli juuri julistanut sodan Saksalle.

Muiden maiden menestys löytöretkeilyssä kävi Britannian kunnialle, ja Shackletonin kunnianhimoinen yritys nähtiin tilaisuutena paikata imperiumin kadotettua johtajuutta.

Matkaan lähti 27 miestä ja 69 kanadalaista vetokoiraa. Tai oikeastaan 28 miestä, koska välipysähdyksellä Buenos Airesissa laivaan luikki salamatkustaja, josta oli pakko tehdä miehistön jäsen.

Shackletonin suunnitelmana oli purjehtia Weddellinmeren pohjukkaan ja jatkaa sieltä jalan etelänavan yli.

Samaan aikaan mantereen toiselle puolelle, Rossinmeren jään laidalle, lähti huoltolaiva, jonka miehistön tarkoituksena oli kävellä lähelle etelänapaa ja jättää varsinaisten sankarien reitille ruokaa.

Eloonjäämistaistelua jäälautoilla

Tasan sata vuotta sitten näinä päivinä Endurancen miehistö valmistautui matkansa ratkaisevalle etapille Grytvikenin valaanpyyntitukikohdassa Etelä-Georgiassa.

Miehistö odotti turhaan tuoreimpia kuulumisia kotoa ja ensimmäisestä maailmansodasta, mutta postilaivaa ei kuulunut. Lopulta Endurance nosti ankkurin 5.12.1914 – seuraavana pysähdyspaikkana Etelämanner.

Jääolot olivat kuitenkin normaalia vaikeammat, ja laiva juuttui ahtojäihin Weddellinmerellä tammikuussa 1915. Jää pirstoi laivaa pala palalta, mutta niin kauan kuin uppoamisvaaraa ei ollut, miehistö majaili sen uumenissa.

Kun jäät lopulta murskasivat laivan marraskuussa, miehistö joutui selviytymään jäälautoilla, raahaten kolmea pelastusvenettä mukanaan. Matkassa ei ollut radiolähetintä. Kukaan ei osaisi etsiä heitä mereltä tai loputtoman suurelta valkoiselta mantereelta.

Etelämantereen saavuttaminen oli täysin mahdotonta. Kyse oli enää siitä, selviäisivätkö miehet koskaan hengissä kotiin.

Merivirrat kuljettivat jäälauttoja Weddellinmerellä myötäpäivään. Miehistö ajautui jäiden mukana kohti pohjoista. Välillä lautat halkesivat yllättäen, joten vahtia jouduttiin pitämään yötä päivää.

Viimeiset koirat syötiin. Miesten terveys reistaili, pakkanen ja nälkä purivat, mutta aina viime hetkellä saatiin pyydettyä hylkeitä tai pingviineitä.

Miehiä putosi jäihin, pyörtyi uupumuksesta ja joutui merileopardien eli leopardihylkeiden jahtaamaksi, mutta kuin ihmeen kaupalla kaikki säilyivät hengissä.

Moni miehistön jäsen kirjoitti ahkerasti päiväkirjaa. Heidän piti tehdä jotain pysyäkseen järjissään, ja näin seikkailusta jäisi edes jotain jälkipolville.

Oman selviytymisen suhteen mielialat vaihtelivat.

Vihdoin maata näkyvissä!

Etelän kesä kääntyi syksyyn, sää paheni entisestään ja varusteet olivat vähissä. Huhtikuussa 1916 avovettä oli vihdoin sen verran, että matkaa jatkettiin soutamalla. Nyt uhkasivat jäävuoret.

Meriveden roiskeet kastelivat jokaisen ja kaiken, kunnes pakkanen jäädytti jokaisen ja kaiken. Tuulten ja virtausten suunnat muuttuivat arvaamatta, ja Shackleton vaihtoi moneen kertaan matkasuunnitelmaansa. Välillä pelastusveneet joutuivat eroon toisistaan.

Sitkeä taistelu tuulta ja merivirtoja vastaan vei miehistön lopulta Elefanttisaarelle, joka on viimeinen kappale maata ennen myrskyisää Drakensalmea.

On vaikea kuvitella, millaista Elefanttisaarella oli.

Huomenna se on kuitenkin aavistuksen helpompaa. Silloin nimittäin olemme saapuneet Elefanttisaarelle.

Juuri nyt meri on harvinaisen tyyni, mutta ilma on jo pakkasen puolella. Lunta ja kuuraa kasautuu Akademik Sergey Vavilov -laivan kansirakenteisiin.

Pian selviää, millaiseen loukkoon Endurancen miehistö päätyi ja mitä heille tapahtui.

60. eteläinen leveyspiiri jäi taakse

Sitä ennen vielä pari kommenttia:

Siellä on jäävuoria, onko mahdollista että tapahtuu törmäys laivan kanssa? Etenkin yöaikaan.

– Se on mahdollista ja sen takia merelle tähystetään koko ajan. Hämärään aikaan komentosilta on pimeänä. Yöaikaan on turvauduttava vain laivan kahteen tutkaan, joissa suuret jäävuoret kyllä näkyvät hyvin. Tämän laivan jääluokitus on parasta kastia näillä vesillä liikkuvista matkustaja/tutkimusaluksista, joten pienistä jäälohkareista ei ole haittaa, ja laiva pystyy myös murtamaan ohutta merijäätä.

Voisiko reittikarttaan vielä lisätä leveys- ja pituuspiirit niin hahmottuisi vielä paremmin kuinka etelässä ollaan?

– Voi, tulossa ovat. Kiitos vinkistä! (Lisätty reittinäkymään! - Ville) Tähän sopiikin lisätä juuri kaiuttimista kuulutettu tieto, että 60. eteläinen leveyspiiri on hetki sitten ylitetty pohjoisesta etelään. Nyt olemme siis virallisesti Antarktiksen alueella!

Lisää aiheesta:
Video: Sata vuotta Etelämantereen huikeimmasta seikkailusta
Seikkailijaryhmä lähti vuoden 1916 naparetkeilijöiden jäljille
Kohti kylmää unelmaa

Näillä rannoilla taistellaan haaremien hallinnasta

Kiinteistönvälittäjien ohje on mennyt hyvin perille Etelä-Georgian turkishylkeille. Tärkeintä suvun jatkamisessa on sijainti, sijainti ja sijainti. Niinpä urokset ovat mitelleet parhaista rantatonteista ja vahvimmat saavat nyt odottaa eturivissä mereltä saapuvia naaraita.

Turkishylkeiden – tai tarkemmin sanottuna nimenomaan turkishylkeisiin kuuluvien kergueleninmerikarhujen – maailmassa urosten valta rajoittuu näyttävään esilläoloon. Urokset eivät valitse naaraita, vaan naaraat valitsevat uroksen. Ja moni valitsee saman.

Kriteerinä ei ole ulkonäkö tai edes haju, vaan koko ja reviirin sijainti.

– Suurimmat urokset saavat naaraat, ja yhdellä uroksella voi olla jopa 20 naarasta. Sen takia jopa 80 prosenttia uroksista ei koskaan pääse lisääntymään, kertoo merinisäkkäiden hoitaja Ady Adoncello.

Adoncello on työskennellyt 25 vuoden ajan Australian Sydneyssä Taronga-eläintarhassa, jonka hoteisiin on päätynyt useita Antarktiksen alueelta eksyneitä heikkokuntoisia hylkeitä.

Akademik Sergey Vavilov -laivalla Adoncello on mukana hyljeasiantuntijana.

Hylkeet elävät muun osan elämästään meressä, mutta lisääntymiseen ne tarvitsevat maata. Kergueleninmerikarhut elävät Atlantin ja Intian valtamerien eteläosassa, lisäksi etelän vesillä on muita turkishyljelajeja.

Etelä-Georgian suosiota lisääntymisalueena selittää se, ettei lähitienoolla ole kilpailevia rantoja. Maailman ehkä viidestä miljoonasta kergueleninmerikarhusta 95 prosenttia palaa lisääntymään Etelä-Georgian rannoille.

Turkishylje juoksee pikamatkalla ihmisen kiinni

Vielä nyt rannoilla on vasta uroksia, jotka puolustavat murahdellen ja irvistellen aariaan, jos kaksijalkainen erehtyy liian lähelle.

Tungos on jo nyt valtava, hylkeitä on tuhansia. Joudumme pujottelemaan ja miettimään reittiä, että pääsemme vesirajasta eteenpäin. Tällaista nisäkkäiden tiheyttä tuskin on missään muualla maailmassa.

On vaikea kuvitellakaan, millaista täällä on parin viikon kuluttua. Oppaiden mukaan joillekin rannoille on silloin mahdoton rantautua.

Adoncello osaa varoa turkishylkeitä. Raukean näköiset hylkeet ovat maallakin yllättävän nopeita. Ne ponkaisevat liikkeelle niin rivakasti, että parin-kolmenkymmenen metrin matkalla ihminen jää toiseksi.

Pian turkishylkeet pääsevät toteuttamaan elämänsä tarkoitusta – lisääntymistä. Jälkikasvu pantiin alulle vuotta aiemmin.

– Naaraat saapuvat mereltä marraskuun lopulla. Ne synnyttävät ja viikon kuluessa ne parittelevat uudelleen. Sitten ne lähtevät takaisin merelle, ja ovat ensin pois päivän, sitten pidempiä aikoja, Adoncello kertoo.

Etelä-Georgian kesä todella on lyhyt ja vähäluminen, joten hylkeiden on kasvettava nopeasti.

– Neljän kuukauden ikäisinä poikaset vieroitetaan, eli maaliskuun loppuun mennessä useimmat ovat jo lähteneet merelle, Adoncello kertoo.

Uroksia ei lastenhoito kiinnosta, vaan ne häipyvät merelle heti kun ovat ehtineet paritella haareminsa kaikkien naaraitten kanssa.

Vuoden kuluttua kaikki toistuu – paitsi, että kergueleninmerikarhuja on entistäkin enemmän.

Nuoret urokset keräävät voimia ja toivovat, että tällä kertaa onnistaisi paremmin.

Tanner tömisee etelänmerinorsujen tapellessa

Ennen turkishylkeitä rantavahdin vuoro on etelänmerinorsuilla, jotka tulevat rannalle lokakuussa. Samalla kun turkishylkeitä rantautuu marraskuun lopussa lisää, ensimmäiset etelänmerinorsut ovat jo palaamassa merelle.

Etelänmerinorsujen urokset ovat jopa neljän tonnin painoisia aggressiivisia ja nenäkkäitä jättiläisiä. Niillä voi olla ympärillään iso haaremi ja useita poikasia.

– Kun naaraat tulevat rantaan, ne haluavat suurimman uroksen geenit. Suurimmilla uroksilla voi olla jopa sata naarasta, Adoncello kertoo.

Eilen rantauduimme viimeistä kertaa Etelä-Georgian saarelle. Eteläisen Gold Harbourin poukamassa etelänmerinorsu-urokset kurkottelivat välillä ympärilleen, tarkistaakseen tunkeilijoiden sijainnin.

Nuoremmat, pienemmät ja parittomat urokset turhautuvat. Ja yrittävät käydä vieraissa minkä ehtivät. Kiinnijäämisen riski on iso.

– Ulkopuolella olevat heikommat urokset yrittävät päästä parittelemaan. Naaraat kuitenkin huutavat aina paritellessaan. Jos dominoiva uros huomaa sen, se hyökkää päälle. Sitä näkyi paljon, Adoncello kertoo.

Ilmankos monen uroksen kaulaa reunusti rivi syviä ja vertavuotavia haavoja.

Yhtäkkiä yksi etelänmerinorsu-uros ottaa vauhtia, korahtelee ja vaappuu hiekalla minua kohti. Harvoin tulee tempaistua kamera, jalusta ja kassi mukaan yhtä vauhdikkaasti.

Onneksi hyökkääjän vauhti loppuu nopeasti, kyse on vain varoituksesta. Vaihdan suosiolla mannekiinia, sillä kuvattavia täällä kyllä riittää.

Haaremin suojelu käy työstä, mutta urosten valtava koko on myös riski jälkikasvulle.

Kolmannes poikasista ei selviä elämänsä alkutaipaleesta. Usein syynä on vain se, että huolettomasti rötköttelevät merinorsuköriläät kääntävät kylkeään, ja poikanen musertuu niiden alle.

Poikaset elävät vain äidinmaidolla ja omilla rasvavarastoillaan, kalaa niille ei vielä tuoda. Etelänmerinorsut parittelevat viimeistään kolmen viikon kuluttua, ja sitten poikaset vieroitetaan.

Lapsuus on vielä lyhyempi kuin turkishylkeillä, ja meressä niiden on pärjättävä yksin.

Raadonsyöjälinnuille kelpaa kaikki

Rantahierarkiassa koko ratkaisee, ja etelänmerinorsut saavat suurimpina valita paikkansa ensimmäiseksi. Turkishylkeet ottavat jämäpalat. Pingviinit puikkelehtivat sitten hylkeiden väleistä.

Neljännellä portaalla ovat raadonsyöjät, jotka tekevät selvää muiden lajien kuolleista sekä joskus myös elävistä poikasista.

Yksi ryhmästämme näki kun etelänmerinorsunaaras synnytti poikasen. Haaskansyöjälinnut pyörivät ahnaasti ympärillä, mutta jättivät lopulta mustan vastasyntyneen hylkeenpoikasen rauhaan.

Parin sadan metrin päässä rannalla oli toinen poikanen, täysin yksin. Eläinmaailmassa unohdetulla hylkeenpoikasella ei ole toivoa. Se ei vielä osaa pyytää itse, ja kun se ei saa maitoa, se kuolee.

Merilinnuille ei ainakaan tule nälkä.

Hylkeet lisääntyvät, kun valaat hävisivät

Hylkeiden invaasiota selittää se, ettei ihmisillä ole enää käyttöä niiden rasvalle eikä turkiksille. 1800-luvulla turkishylkeet metsästettiin sukupuuton partaalle, mutta nykyisin pelkästään kergueleninmerikarhuja on ainakin viisi miljoonaa.

Varsinkin turkishylkeet ovat lisääntyneet nopeasti sen takia, että ravintoa riittää loputtomasti. Kalasta ja meren tärkeimmästä äyriäisestä, etelänkrillistä, eivät kilpaile valaat, koska ne on pyydetty näiltä vesiltä vähiin jo 1900-luvun alussa ja niiden kannat elpyvät niin hitaasti.

Hylkeillä on myös vähän luonnollisia vihollisia, tosin miekkavalaiden välipalaksi ne kelpaavat hyvin.

Hylkeiden elämässä riittää vielä paljon arvoituksia. Yksi suurimmista on se, miten poikaset osaavat palata syntymärannalleen tuhansien kilometrien ja jopa vuosien meriseikkailuiden jälkeen.

Oma meriseikkailuni etenee kohti eteläisempiä rantoja. Hyytävä tuuli ei kannusta kannelle, jossa sataa välillä räntää vaakatasossa. Lämpöasteita on ilmassa yksi ja vedessä nolla.

Jäävuoristakaan ei ole iloa, ne eivät juuri sumun takaa erotu.

Lisää aiheesta:
Video: Valaiden kato on hylkeiden onni

Etelä-Georgiassa luvattomat vieraat ammutaan

Takana on kolme päivää Etelä-Georgiassa, eikä rannoilla ole tullut vastaan yhtään poroa. Se on aivan loistava uutinen. Vielä pari vuotta sitten täällä oli 6 600 sarvipäätä. Sitten tulivat tarkka-ampujat ja saamelaiset poromiehet.

Merellä olemme tähystäneet valaita ja hylkeitä, rannoilta olemme kiikaroineet poroja. Etelä-Georgian viranomaiset pyysivät meitä tarkistamaan, näkyykö yhtään. Enää ei nimittäin sietäisi näkyä.

Alkuvuodesta teurastettiin porolauma, jonka piti olla viimeinen. Kaikkia ei kuitenkaan saatu kiinni. Etelä-Georgian perinnesäätiön johtaja Sarah Lurcock myöntää, että Barffin niemimaalla on senkin jälkeen bongattu 14 poroa.

Hylkeen- ja valaanpyytäjät toivat 1800-luvun lopulta lähtien Etelä-Georgiaan kaikkiaan 14 eri nisäkäslajia, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen luontoon. Jänikset, lampaat, siat, hevoset ja muut tuotiin ruuaksi, kun taas kissat, koirat sekä jopa yksi apina pakattiin matkaan lemmikkieläimiksi.

Kaikki muut vieraslajit on onnistuttu tuhoamaan jo aiemmin, mutta porot ovat vältelleet tuomiopäiväänsä.

Alkuperäinen idea oli monipuolistaa valaanpyytäjien rasva- ja proteiinipitoista ruokavaliota. Ravintoterapeutin opeilla poronliha tuskin vielä käy vihanneksesta, mutta saaren karussa ilmastossa ei kasva heinien ja sammalten lisäksi juuri mitään.

Ja porojen takia ei pian kasvaisi heiniäkään. Suuret jäkälät ovat hävinneet täysin. Poroista haluttiin eroon, koska ne kynivät saaren herkkää kasvillisuutta. Heinikossa pesiville linnuille ei löytynyt enää pesäpaikkoja ja eroosio alkoi jäytää maaperää aiempaa pahemmin.

Sekä ongelma että ratkaisu Norjasta

Alun perin poroja oli vain 22 ja ne tuotiin Norjasta 1911–1925. Poroilta kesti pari vuotta ennen kuin ne tajusivat, että kesä ja talvi ovat vaihtaneet paikkaa, eikä etelän syksyn pimetessä kannatakaan ruveta poikimaan.

Sen jälkeen ne ovat selviytyneet liiankin hyvin, vaikka terävähuippuisen vuorijonon jakamasta Etelä-Georgiasta ei montaa tasaista länttiä löydy.

Porojen keskittyminen harvoille tasamaille on kuitenkin helpottanut niiden löytämistä.

Ampujat ja norjansaamelaiset poromiehet aloittivat työnsä porojen harventamiseksi vajaat kaksi vuotta sitten. Metsästyksen tuloksena poronlihaa on saatu tonnikaupalla, ja sitä on laivattu Falklandinsaarille, liekö löytänyt sieltä tiensä kauemmas maailmalle.

Porojahti siis jatkuu. Myöhemmin tänä kesänä – eli pohjoisen talvena – paikalle on taas kerran tulossa Norjan saamelaisia, joiden on tarkoitus viimeistellä urakka.

Myrkkysyötit kelpaavat hyvin rotille

Toinen vielä pahempi tunkeilija Etelä-Georgiassa on rotta, koska se syö linnunmunia. Valaanpyyntialusten mukana rottia tuli salamatkustajina montaa lajia ja pitkin saarta. Vitsaukselta ovat säästyneet vain muutamat Etelä-Georgian pääsaaren liepeillä olevat pikkusaaret, joiden lintuyhdyskunnat ovat valtavia.

Myös pääsaaren uskotaan rottajahdin jälkeen palautuvan samanlaiseksi lintuparatiisiksi, jollainen se oli ennen ihmisen tuloa.

Rottia on järjestelmällisesti tuhottu kylvämällä helikoptereista myrkkysyöttejä tasaisin välimatkoin, mutta kolmannes maaperästä on vielä käsittelemättä. Rottajahdin hinnaksi on arvioitu noin kymmenen miljoonaa euroa.

Saarella on useita erillisiä rottapopulaatioita, sillä rotat eivät voi ylittää jäätiköitä. Se helpottaa tuhoamista, koska koko saaren rottakantaa ei tarvitse yrittää tappaa kerralla.

Myrkkysyötit ovat kelvanneet rotille hyvin. Myrkytetyillä alueilla on tehty tarkistuksia loukkupyynnillä, mutta eloonjääneitä siimahäntiä ei ole löytynyt.

Turistien saappaat desinfioidaan

Turismi tuo omat ongelmansa vieraslajien torjuntaan. Kun laivallinen ihmisiä on juuri tallustellut Etelä-Amerikassa tai Falklandinsaarilla, ei Etelä-Georgian lähes neitseelliselle maaperälle ole asiaa ilman desinfiointia.

Ennen Etelä-Georgiaa laivassa pidettiin siivoustalkoot, joiden lopputulos arvioitiin armeijan tarkkuudella. Ulkoiluvaatteiden tarranauhat ja taskunpohjat imuroitiin, jalkineitten pohjat puhdistettiin ja desinfioitiin, ja kaikki rantautumisten yhteydessä maihin päätyvät reput, kassit ja vaatteet tarkastettiin perusteellisesti. Kamerakassikin näytti käsittelyn jälkeen taas melkein uudenveroiselta.

Jokaisen rantautumisen jälkeen toistuu sama operaatio kevennettynä. Kumisaappaat ja kurahousut harjataan ja desinfioidaan.

Säntillisyys on tarpeen lähinnä pienten kasvinsiementen leviämisen estämiseksi. Etelä-Georgiaan on kulkeutunut porojen ja rottien lisäksi useita vierasperäisiä kasvilajeja, joita yritetään nyt kitkeä suurella rahalla ja vaivalla.

Yhtä tarkkana ollaan jatkossa. Laiva on juuri jättänyt Etelä-Georgian ja seuraava pysähdyspaikka kolmen päivän kuluttua on Elefanttisaari Eteläisillä Shetlandinsaarilla. Se on sentään jo Antarktiksen aluetta ja hyvin lähellä Antarktiksen niemimaata.

Antarktiksen tunnelmaa on muutenkin entistä enemmän, sillä tänään näkyivät ensimmäiset jäävuoret. Weddellinmeren jäähyllystä lohjenneet tasalakiset vuoret ajautuvat usein merivirran mukana Etelä-Georgian rannikon tuntumaan.

Suurin hyvin näkynyt jäähyllyn kappale oli puolitoista kilometriä pitkä ja noin 30 metriä korkea. Ohitimme sen kovassa tuulessa turvallisen kaukaa.

Kapteenin mukaan kiintojäälle olisi matkaa enää 250 kilometriä. Emme kuitenkaan seilaa suoraan etelään kohti merijäätä, vaan jatkamme lounaaseen jään reunan suuntaisesti.

Missä asennossa pingviinit nukkuvat?

Kiitos taas kysymyksistä ja kommenteista, tässä niistä kaksi:

Etelä-Georgian suomalaishaudoista:

Kaksikin lukijaa kaivoi Suomen sukututkimusseuran historiakirjoja, joista löytyi Grytvikeniin haudattu Nikkari. Hän oli kotoisin Hämälän kylästä Jääskestä. Gustav Oleniuksen tietoja ei löytynyt, mutta 1814 on joku Gustav Adolf Olenius muuttanut Hämeenlinnasta Pietariin, ehkä Grytvikenin Olenius on hänen jälkeläisiään. Hautakiven mukaan Olenius on kuitenkin syntynyt Suomessa.

Miltä kuningaspingviinien vatsan höyhenpeite ja siivet näyttävät lähietäisyydeltä? Kuvissa etenkin siivet näyttävät hyvin vahamaisilta, ikään kuin ne olisivat purevalta viimalta suojaavan rasvakerroksen peitossa. Seisovatko kuningaspingviinit myös nukkuessaan?

Kuningaspingviinien höyhenet tai sulat ovat hyvin pieniä. Välitin kysymyksen reissumme lintuekspertille Simon Boyesille. Hänen mukaan höyhenpeite on erittäin tiivis ja näyttää enemmän turkilta kuin höyhenpeitteeltä. Lisäksi niillä on ihon alla hyvin paksu rasvakerros, joka suojaa sekä kylmältä että kolhuilta. Nukkumisasento pani Boyesinkin mietteliääksi. Hänen mukaansa ne nukkuvat makuulla, mutta toisaalta ainakin poikasten on talvella ilmeisesti pystyttävä nukkumaan myös seisten. Pingviinien unesta ei paljoa tiedetä. On mahdollista, että ne nukkuvat aivopuolisko kerrallaan, kuten esimerkiksi valaat ja delfiinit, jolloin ne voivat hetkessä palata täyteen valvetilaan.

Lisää aiheesta:
Poromiehet eksoottisella teurastusmatkalla

Valaiden teurastuksesta jäi tähteeksi ruostetta ja selkänikamia

Saldo oli 175 000 kuollutta. Uhrit pyydettiin, paloiteltiin ja pilkottiin kuin liukuhihnalla. Täysimittainen teollinen teurastus päättyi 50 vuotta sitten, mutta monet valaskannat eivät koskaan elpyneet ennalleen.

Valaiden painajainen alkoi lähes päivälleen 110 vuotta sitten. Norjalainen merikapteeni Carl Anton Larsen saapui 16.11.1904 Etelä-Georgiaan ja valitsi valaanpyyntiaseman paikaksi suojaisan lahden, joka sai nimen Grytviken.

Ehkä silloinkin oli sumuista ja tuulinen nollakeli kuten nyt, mutta norjalaista vuonoa muistuttava pitkulainen lahti oli suojainen luonnonsatama valaanpyyntilaivastolle, joka kasvoi ja kasvoi, kunnes kaikki romahti – valaat loppuivat.

Buumin nousu, uho ja tuho 1900-luvun alussa olivat Etelä-Georgian historian vilkkainta aikaa. Silloin täällä vasta oli vipinää, kun himoittua valaanrasvaa sai säilöttyä niin paljon kuin kehtasi pyytää. Eikä ollut ketään rajoittamassa tai suojelemassa valaita.

Valaanpyynnin kulta-aikoina pelkästään Grytvikenissä asui 450 miestä. Nyt koko saarella ei ole yhtään pysyvää asukasta. Britannian hallinnon ja tieteen palveluksessa on kesäkauden huippuaikaan noin 50 ihmistä ja talven pimeimpinä kuukausina kahdeksan.

Palkollliset eivät saa tuoda tänne edes lapsiaan. Etelä-Georgian perinnesäätiön johtaja Sarah Lurcock on kuitenkin työskennellyt täällä miehensä kanssa jo 20 vuotta.

Lurcock johtaa museota, joka ylläpitää valaanpyynnin kultakauden perintöä. Muutaman huoneen museo on epäilemättä Etelä-Georgian paras. Tosin se on myös ainoa.

Valaanpyynnin reliikkejä nähdäkseen ei silti tarvitse kurkistaa edes museoon sisälle. Koko Grytviken on valaanpyynnin ruosteista ulkomuseota.

Romahdusvaara ja asbestimyrkytys

Pihalta löytyy valaanpyynnin välineistöä ja valaanluun kappaleita – lähinnä selkänikamia sekä suuria kaaria, jotka ovat ehkä leukaluita tai kylkiluita. Rannalla rapistuu kolme ruosteista valaanpyyntialusta, jotka on joskus ajettu täysillä rantaan nousuveden aikaan. Petrel-nimisen laivan keulassa sojottava harppuunatykki on kuulemma lisätty paikalleen jälkikäteen.

Grytvikenin valaanpyyntiasema on ainoa saaren kuudesta asemasta, joka on siivottu ja restauroitu siihen kuntoon, että sen teräsrakennelmiin voi tutustua kosketusetäisyydeltä ilman romahdusvaaraa tai pelkoa asbestimyrkytyksestä.

Muihin on pääsy kielletty. Käymme Stromnessin asemalla noin 40 kilometriä Grytvikenistä pohjoiseen. Siellä kyltit varoittavat tunkeilijoita oikeudellisista seuraamuksista. Ehkä vielä tehokkaampi pelote ovat kuitenkin turkishyljekoiraat, jotka vahtivat tarkasti reviireitään rantasoralla ja paljastavat hampaansa niille, jotka yrittävät lähestyä.

Etelä-Georgiassa hylkeet ovat menestyneitä paluumuuttajia, sillä hyljekannat tuhottiin jo 1800-luvulla. Ne kuitenkin elpyivät, ja nykyisin hylkeitä ei uhkaa mitään. Hylkeet pelasti se, että ihminen ei enää tarvinnut niitä.

Hylkeiden jälkeen uhriksi joutuivat valaat. Etelä-Georgiassa teurastettiin 60 vuoden aikana 175 000 valasta, lisäksi tehdaslaivat pitkin eteläisiä merialueita viipaloivat lukemattomia merten jättiläisiä.

Täällä tapettiin maailman suurin valas

Hiukan yli sata vuotta sitten Grytvikenin rannalle hilattiin suurin maailmasta koskaan löydetty eläin, 33,5-metrinen sinivalasnaaras.

Valaanpyyntiä voi pitää raakana.

– Valaaseen ammutaan kranaatti, joka räjähtää sen sisällä, se ei ole mikään hyvä kuolema, Lurcock sanoo.

– Yksi parhaista perusteista valaanpyyntiä vastaan on se, ettei niitä voida tappaa inhimillisesti. Kaikkein nykyaikaisimmatkaan menetelmät eivät takaa nopeaa ja kivutonta kuolemaa valaalle, Lurcock huomauttaa.

Alkuvaiheessa pyytäjille kelpasi vain valaanrasva, traani. Myöhemmin valaat hyödynnettiin tarkemmin, myös valaanlihasta ja -luista tiristettiin rasvat ja lopuille keksittiin muuta käyttöä, paljon päätyi karjan rehuksi ja lannoitteeksi.

1900-luvun alussa valaanrasvaa ei enää hyödynnetty lamppuöljynä tai voiteluaineena, mutta sitä päätyi muun muassa saippuaan ja margariiniin sekä jopa räjähdysaineen valmistukseen.

Keitä olivat Gustav Olenius ja Toivo Nikkari?

Useimmat valaanpyytäjät olivat norjalaisia. Grytvikenin hautausmaalle on ilmeisesti haudattu 64 ihmistä, lisäksi kukkulan rinteillä näkyy pari ristiä.

Kävin läpi kaikki haudat ja löysin yllättäen kaksi suomalaista. Gustav Oleniuksen kerrotaan syntyneen Suomessa 5.3.1881 ja kuolleen 18.8.1912.

Toisessa hautakivessä lukee Toivo M. Nikkari, syntynyt 22.10.1903 ja kuollut 21.2.1953. Edes Etelä-Georgian perinnesäätiö ei tiedä heistä mitään. Tietääkö joku tämän lukijoista?

Valaanpyytäjien elämä oli kovaa, kiireistä ja rahakasta. Kesäsesongin aikana töitä tehtiin 12 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa. Ylityölisät ja tulospalkkiot tunnettiin jo tuolloin.

Moni viikinkien jälkeläinen kääri talorahat eteläisen Atlantin ja Eteläisen jäämeren hyisillä vesillä. Perinnesäätiön johtaja Lurcock kertoo, että alussa valaanpyyntialusten ei tarvinnut mennä merta edemmäs. Jo Grytvikenin omassa pikkulahdessa riitti valaita pariksi ensimmäiseksi vuodeksi.

Grytvikenin valaanpyyntiasemaa voi hyvällä syyllä sanoa tehtaaksi. Siinä pystyttiin käsittelemään vaikkapa 25 lahtivalasta vuorokaudessa.

Laitoksen rauniot ovat kuin apokalyptisen elokuvan kulissit, romahtaneen yhteiskunnan puhki ruostuneet jäännökset. Kumpi säilyy pidempään, teräs vai valaanluu – luultavasti teräs. Buumi alkoi ja loppui nopeasti. Jo 1930-luvulla valaat vähenivät niin, että toiminta ei ollut kannattavaa, ja ensimmäiset laitokset suljettiin.

Grytviken suljettiin viimeisenä, vuonna 1965. Lopetus ei kuitenkaan ole merkinnyt valaiden rauhoitusta, sillä valaanpyyntiä harjoitetaan vielä nykyisinkin joko perinteen tai tutkimuksen nimissä. Antarktiksen vesillä valaita on pyydystänyt Japani, mutta sen valaanpyynnissä on tapahtunut mielenkiintoinen käänne, johon palaan myöhemmin tämän matkan aikana.

Toinen tarkempaa kynäilyä vaativa aihe löytyy Grytvikenin hautausmaalta. Tunnetuin hauta ei kuulu yhdellekään norjalaiselle tai suomalaisille. Täällä lepää Antarktiksen ehkä kaikkein legendaarisin valloittaja ja seikkailija, josta kerron lähipäivinä lisää.

Laivamme matkustajat kohottivat räntäsateessa maljan tälle sankarille, ja kaatoivat viskinsä rippeet hänen haudalleen. Kuulemma se on perinne.

Minä kaadoin omani Nikkarin haudalle. Ehkä vielä selviää, kuka hän oli miehiään.

Lisää aiheesta:
Video: Valaat saivat harvinaisen sapattivuoden

Kuningaspingviinien poikaset ovat kaikkein söpöimpiä

Ensimmäiseksi häikäisevät sumusta pilkistävät Etelä-Georgian jylhät ja lumihuippuiset vuoret. Toiseksi sävähdyttävät ensimmäiset kuningaspingviinit, jotka harrastavat joukkueuintia kumiveneen ympärillä ja ponkaisevat vaivattoman näköisesti ilmaan.

Lopulta rannalla odottaa yllätys, joka viimeistään huumaa ja hurmaa jokaisen tänne saapuvan. Kuningaspingviineitä, värikkäitä aikuisia ja pörröisiä poikasia, tuhansittain, niin kauas kuin kiikarilla näkee.

Etelä-Georgian kuningaspingviiniyhdyskunnat ovat maailman suurimpien joukossa, ja tämä suojainen rantakaistale, Salisbury Plain, näyttää pingviinien suosikilta.

Rannalla ja lähivuoren koillisrinteellä majailee vuodesta riippuen jopa 250 000 kuningaspingviiniä. Nyt opas arvioi, että näkyvissä olevilla alueilla taapertaa noin 30 000 kuningaspingviiniparia ja 15 000 poikasta. Tuhannet vakioasukkaat ovat saalistamassa merellä.

Suurin osa poikasista on syntynyt helmikuussa, Antarktiksen syksyllä, ja ne ovat sinnitelleet hengissä läpi pitkän ja hyisen talven.

Eivät tosin kaikki. Merilinnut tekevät nopeasti selvää hengettöminä makaavista höyhenpalloista.

Nyt on kuitenkin kevät, ja tämän kesän aikana kuningaspingviinien poikasten on opeteltava saalistamaan itse. Kun ne helmikuun loppuun mennessä ovat reilun vuoden ikäisiä, vanhemmat eivät enää ruoki niitä.

Lisääntyminen ei automaattisesti kuulu kuningaspingviinien vuodenkiertoon, koska poikasen saattaminen maailmalle kestää yli vuoden – välivuosia siis tulee. Yhdyskunta on aina asuttu, ja siellä on eri-ikäisiä poikasia.

On oikeastaan käsittämätön ihme, että tässä pingviinien suurkaupungissa lapset eivät eksy vanhemmistaan. Jokainen aikuinen pingviini erottaa oman poikasensa äänen perusteella. Poikanen ei kuitenkaan erota vanhempiaan, vaan ottaisi ruokaa tarjoajasta riippumatta.

Kuningaspingviinien ääntä on vaikea kuvailla. Poikasten ääni on korkea, melkein kuin laululinnun viserrystä. Vanhempien ääni on matalampi ja pidempi. Yksittäiset vinkunat sulautuvat yhteen. Kun ne kaikki ovat äänessä yhtä aikaa, lopputulos kuulostaa kuin jättikärpäsen surinalta, jonka äänenkorkeus aaltoilee nopeasti.

Samalla rannalla konserttiin sekoittuu merinorsujen ja muiden hylkeiden haukahduksia, jotka ovat kuin möreä-äänisen sian röhkimistä.

TV-kamera kiinnostaa poikasia

Käyttäytymissääntöjen mukaan ihmiset eivät saa astua viittä metriä lähemmäksi lintuja tai muitakaan villieläimiä. Kun jään paikalleni, uteliaat poikaset tulevat kuitenkin melkein viereen. Mitä, eivätkö ne ole ennen nähneet TV-kameraa?

Kuningaspingviinit ovat maailman toiseksi suurin pingviinilaji keisaripingviinien jälkeen. 90-senttisiksi kasvavat aikuiset painavat 11–15 kiloa. Nimi on ansaittu, sillä oranssit posket ja kaula ovat vaikuttavan väriset ja käyttäytyminen ylvään määrätietoista.

Vedessä ne liikkuvat sulavasti, mutta maalla ne näyttävät hellyttävän kömpelöiltä. Kuningaspingviini miettii pitkään ja tasapainoilee siivillään ennen kuin uskaltaa ottaa pienen askeleen alas ruohomättäältä hiekalle.

Tasamaalla kuningaspingviinit kyllä liikkuvat vauhdikkaasti, siivet tanassa ja takakenossa, eikä ryhmäkuri tai porukan paine anna miettimisaikaa, kun jono taapertaa tasavälein mereen tai sieltä pois. Sympaattisista kuningaspingviineistä ei muuten tarvitse olla huolissaan – niillä riittää sekä ravintoa että pesimäalueita. Kuningaspingviinit elävät laajalla alueella, eikä laji ole uhanalainen.

Jättiläisalbatrossi muutaman metrin päässä

Kuningaspingviinien joukkoon ei ole eksynyt yhtään muuta pingviinilajia, mutta sen sijaan puron varressa tallustelee kaksi räpyläjalkaa, jotka maallikon silmin näyttävät kovasti kotoisilta heinäsorsilta. Ne ovat kuitenkin vain Etelä-Georgiassa esiintyvää lajia (South Georgia pintail), joka on maailman ainoa lihansyöjäankka.

Käymme pikaisesti myös toisessa paikassa, Prion-saarella, joka tunnetaan jättiläisalbatrossien pesintäpaikkana. Niiden siipien kärkiväli voi olla jopa 3,5 metriä. Muuten valkoisilla linnuilla on iso vaaleanpunainen nokka. Täysosuma – näemme useita pesiä ja nuoria albatrosseja.

Prionilla näkyy ja kuuluu myös toinen harvinaisuus, Etelä-Georgian ainoa laululintu, varpuslintuihin kuuluva etelägeorgiankirvinen.

Matkan seitsemäntenä päivänä ei siis levätty, vaan päästiin vihdoin tutustumaan Antarktiksen luontoon – tai määritelmästä riippuen Etelä-Georgia tosin ei vielä ole varsinaisesti Antarktista, koska se on 60. leveyspiirin pohjoispuolella, mutta linnuston puolesta hyvinkin.

Kumivenelogistiikka vei aikaa, ja aallot tänäänkin sitä luokkaa, että rantautumista harkittiin kahteen kertaan. Kuvausvälineistön suojaaminen oli oma operaationsa; käärin TV-kameran paksuun jätesäkkiin kamerakassin sisälle. Jalustan merivesi on huuhdellut jo pariin kertaan, mikä on vain hyvä, koska jokainen voi arvata, mitä sadattuhannet pingviinit jättävät jälkeensä. Silti päivä oli helppo kun vettä tuli vain alhaalta päin.

Myös matkustajista yksi kastautui tahattomasti Eteläisessä jäämeressä, sen verran vauhdikkaita rantautumiset olivat. Itse ajattelin ottaa Antarktis-kasteen hiukan hallitummin ja vasta vähän etelämpänä.

Kysymyksiä ja kommentteja on taas tullut, kiitos niistä. Valitsen tähän sen, joka on kaikkein ajankohtaisin:

Muistanko oikein, että jossain Antarktiksen liepeillä olevalla saarella on alun perin Suomesta lähtöisin oleva poropopulaatio?

– Kyse on juuri Etelä-Georgiasta. Porot eivät tietääkseni kuitenkaan olleet lähtöisin Suomesta, ja aivan hiljattain niille on käynyt köpelösti. Kerron tästä lisää ylihuomenna, mutta huomenna kurkistetaan hiukan valaanpyynnin historiaan.

Kapteeni: Etelämantereella on jo liikaa turisteja

Aallonkorkeus oli 15 metriä ja laivan keula nousi koko ajan yli 45 asteen kulmaan. Se oli hullua, kun mukana oli matkustajiakin, muistelee Akademik Sergey Vavilov -laivan kapteeni Valeri Beluga uransa tiukinta tilannetta.

Kymmenen vuotta sitten hän oli ohittamassa myrskyistään tunnettua Kap Hornia. Matkustajat yrittivät pysyä tolpillaan laivan keskiosassa, joka oli kaikkein vakain paikka. Väki tuijotti televisioista keulakameran kuvaa, jossa laiva halkoi aaltoja suoraan tuulta vasten. Koettelemus kesti 36 tuntia, sitten myrsky hellitti ja laiva pääsi hiukan rauhallisemmille vesille.

Beluga oli paikalla jo 80-luvun lopussa Hollmingin telakalla Raumalla seuraamassa Akademik Sergey Vavilov -laivan valmistumista. Laivan kapteenina hän on toiminut vuodesta 1991. Kaliningrad on sekä miehen että laivan kotisatama.

– Tämä laiva on elämäni, pidän siitä todella paljon. Tämä on minulle kuin veli, sisko tai oma poika. Se on minun kotini, Beluga sanoo.

Beluga viettää laivakodissaan aikaa tuplasti enemmän kuin kotonaan maissa. Vaimokin tulee mukaan risteilyille kerran vuodessa. Belugan toimisto suoraan komentosillan alapuolella on valtava. Ikkunalta häntä katsoo kolme pientä ikonia.

– Omistaja kysyy minulta välillä, että vaihtaisinko sisaralukseen Akademik Ioffeen, mutta sanon että en. Jos en saa olla Vavilovilla, jään eläkkeelle, harmaapartainen Beluga vakuuttaa.

Suurin laiva aikoinaan, pisimpään Antarktiksella

Juuri Akademik Sergey Vavilov -laivalla on kaikkein pisin kokemus Etelämantereen vesistä, se on viettänyt pohjoisen talvet eli etelän kesät näillä vesillä jo 22 vuoden ajan. Aloittaessaan se oli myös suurin matkustajia etelän jäissä kuljettanut laiva.

Alun perin laiva kuitenkin purjehti trooppisilla merillä. Pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen merentutkimusta alettiin rahoittaa myös turistiristeilyillä. Miehistölle muutos oli melkoinen, sillä jäissä liikkuminen on aina vaarallista, mutta kapteeni ei vaihtaisi enää takaisin.

Belugalle tärkeimpiä ovat Antarktiksen eläimet ja muu luonto.

– Ja komeat maisemat. Luonto on voimakas, mutta joskus on taisteltava sitä vastaan, kuten Drakensalmessa Kap Hornin ympärillä. Se on joskus pelottavaa, mutta pidämme siitä, Beluga sanoo.

Mitä erityistä Antarktiksen risteilyt vaativat? Belugan ei tarvitse kauaa miettiä vastausta.

– Suurta keskittymistä, paljon kokemusta ja hyvää kuria, sekä ystävällisiä suhteita laivan miehistön, matkanjärjestäjän henkilökunnan sekä matkustajien välillä, Beluga luettelee.

Kapteeni kaipaa lisää suomalaisia turisteja

Belugan laivasta saa huomattavat vuokratulot. Vaikka turismi tuo Venäjän tiedeakatemiaan kuuluvalle Shirshovin merentutkimuslaitokselle rahaa, se on myös ongelma.

Belugan mielestä matkailijoiden nykyinen määrä Etelämantereella, 30–40 000 vuodessa, on jo liikaa. Hän arvelee, että turismi Etelämantereelle voitaisiin joskus tulevaisuudessa jopa kieltää kansainvälisellä sopimuksella.

Samaan aikaan Beluga haluaisi kuitenkin nähdä laivallaan enemmän suomalaisia matkustajia.

– Viimeksi suomalainen ryhmä oli laivalla kymmenisen vuotta sitten, sen jälkeen suomalaisia on ollut vain 1–2 kaudessa. Suomalaiset ovat vahvoja, koska he elävät lumen keskellä. Tervetuloa pingviinien maailmaan, Beluga maanittelee.

Akademik Sergey Vavilovilla on jäljellä ehkä 10–15 vuotta aikaa, sitten se on korvattava uudella aluksella. Beluga toivoo, että Venäjä hankkisi myös seuraavan laivan Suomesta, vaikka lisääkin, ettei hänellä ole käsitystä suomalaisen telakkateollisuuden nykytasosta.

Monta päivää odotettu juttutuokio on ohi. Beluga passittaa vielä alaisensa näyttämään minulle laivan kaikki sopukat.

– Hänelle on oltava ystävällisiä, Beluga evästää alaistaan vaivihkaa venäjäksi.

Hierarkian kakkonen, Sergei Tereshtshenkov, esittelee laivan läpikotaisin. Joka kannella tulee vastaan ovia, joista turistit eivät kulje. Konehuone, sammutusjärjestelmä, valvomoita, varastotilat – laivan kuudelle kannelle mahtuu yllättävän paljon.

Kaikkein pohjimmaisena on miehistön pingispöytä. Se onkin vapaa-ajan harrastusten huipentuma, sillä tässä laivassa ei ole elokuvateatteria, kylpylää tai muuta luksusta.

Meriveden lämpötila romahti

Ehkä kaikkein tärkein huone, se jota varten koko laiva on alun perin rakennettu, on tieteellisiä mittauksia seuraava valvomo. Laboratorioteknikko Vadim Bulytshev esittelee laitteita, jotka piirtävät reaaliajassa käyrää näytölle.

Tällä matkalla tarkoituksena on havainnoida erityisesti Drakensalmen merivirtaa, joka on yksi maailman voimakkaimmista. Laivan mittauksista on jo voitu päätellä, että merivirran korkeus on jopa kilometri.

Etelämannerta kiertävää merivirtaa pidetään hyvin tärkeänä ilmastonmuutoksen kannalta.

Samalla kun matkailijoita viedään saarelta toiselle, laivan havaintolaitteet tallentavat dataa muun muassa pohjan pinnanmuodoista, veden lämpötilasta ja suolaisuudesta. Kyse on perustutkimuksesta, jolle ei edes etsitä välittömiä hyötyjä.

Ja mitä ne mittarit oikein näyttävät? Meriveden suolapitoisuus on nyt 3,3 prosenttia ja lämpötila on 2,1 astetta. Se merkitsee sitä, että olemme tänään ylittäneet merkittävän rajan. Etelämantereen ympäri kulkee voimakas merivirta lännestä itään, ja sen vesimassat sekoittuvat huonosti pohjoisempien merialueiden vesiin.

Välissä on rajalinja, antarktinen polaaririntama, joka ei näy pinnalle eikä tunnu iholla, mutta se erottaa Etelämantereen äärimmäisen kylmät vedet eteläisen Atlantin valtameren hiukan lämpimämmistä vesistä. Lämpötilaero on vuodenajasta riippuen 1,5-4 astetta.

Raja työntää ravinteita pintaan ja ruokkii meren elämää. Siitä riittää siis ravintoa Etelä-Georgian pingviineille sekä hylkeille.

Meriveden lämpötila putosi kertaheitolla. Merenkäynti on onneksi laantunut, mutta ilma on hyvin sumuinen ja näkyvyys lähes olematon.

Merenpohjan vaihtelut ovat olleet päivän mittaan huikeita. Alussa pohjaan oli matkaa yli kolme kilometriä, välillä käytiin muutamassa kymmenessä metrissä. Ohitimme päivällä lähietäisyydeltä jyrkkäreunaiset Shag Rocks -luodot, joille rantautuminen on mahdotonta. Tällä säällä niiden muodot hädin tuskin erottuivat usvasta.

Huomenna on edessä vielä enemmän dramatiikkaa, kun edessä aukeavat Etelä-Georgia sekä matkan ensimmäiset jäätiköt sekä pingviinit.

Lyhyesti vielä pari kommenttia yleisöpalautteeseen. Ushuaiaa siis pidetään yleensä maailman eteläisimpänä kaupunkina, mutta Chilen puolella löytyy vielä etelämpää Puerto Williams. Se on kuitenkin niin paljon pienempi, muistaakseni pari tuhatta asukasta, että ehkä eteläisimmän kaupungin kunnia voidaan säilyttää Ushuaiallla.

Minulta on myös kyselty erilaisia luku- ja muita faktatietoja. Valitettavasti käytössäni ei ole Googlea tai ylipäätään nettiselainta, eivätkä oppaat tai muut matkassa olevat asiantuntijat välttämättä ole käveleviä tietosanakirjoja, joten yksityiskohtaista tietoa on helpompi hakea Suomesta käsin.

Lisää aiheesta:
Video: Moni Antarktiksen tutkimuslaivoista rakennettu Suomessa
Suomalaisretkikunta paiskii pyöreitä päiviä Etelämantereella
Etelämanner on rakas tutkimuskohde suomalaisille
Etelämantereelta pelastetut pääsivät vihdoin kuivalle maalle

Kun katon läpi satoi kranaatinsirpaleita

Matkan etenemisen itään Etelä-Georgiaa kohti huomaa siitä, että kelloja siirrettiin tunnilla eteenpäin. Tällä aikavyöhykkeellä (kaksi tuntia maailmanajasta UTC:stä jäljessä) ei taida kovin montaa ihmistä asua. Vaan eipä kellonajalla ole täällä juuri väliäkään – tuulennopeus kiinnostaa enemmän.

Merenkäynti alueella on yleensä voimakasta, niin nytkin. Yöunet keinuvassa sängyssä jäävät muutamaan tuntiin. Olo on siis valmiiksi sopivan hutera muistelemaan Falklandinsaarten historian synkkää kevättä 1982.

Saarilla käytiin tuolloin lyhyt mutta verinen sota. Vallanjakoon tyytymätön Argentiina lähetti merivoimat valtaamaan Malvinas-saaret, kuten Falklandinsaaret tunnetaan Argentiinassa ja muualla Latinalaisessa Amerikassa.

Valtaus 2.4.1982 onnistui helposti, sillä saari-idyllissä sitä ei osattu odottaa. Falklandinsaarilla ei lukita edes värikkäiden pikkutalojen ulko-ovia, ja maastoautojen avaimet löytyvät virtalukoista. Harvalle tuli mieleen, että joku voisi nyysiä koko Falklandinsaaret. Argentiinan laivaston liikkeitä pidettiin vain uhitteluna.

Argentiinalle ei tosin tullut mieleen, että Britannia lähtisi sotaan saarten vuoksi. Taistelut alkoivat kun Britanniasta lähetetty laivasto-osasto saapui perille huhtikuun lopussa.

”Viheltävä ääni oli uskomattoman voimakas”

Kun Britannian joukot kesäkuun 1982 alkupuolella lähestyivät pääkaupunkia miehittäviä argentiinalaisia, saaren opetushallinnon johtaja John Fowler pelkäsi pahinta. Hän linnoitti kotitaloaan katutaisteluiden varalle.

Keskellä yötä, 11.–12. kesäkuuta, brittilaivaston ampuma kranaatti osui pihalle ja hajotti osan ikkunoista. Talossa kaikki olivat valmiiksi hereillä, kun kuului toinen, tavallista voimakkaampi kranaatin ujellus – brittilaivaston harhalaukaus, tuhoisin seurauksin.

– Kuulin sen lähestyvän. Se oli uskomatonta, aika ikään kuin pysähtyi. Viheltävä ääni oli uskomattoman voimakas, ja oli selvää, mihin se osuisi. Sitten koko maailma tuntui muuttuvan meluksi, Fowler kertoo.

Katto pirstoutui ja katolla oleva vesisäiliö suihkutti vettä sisään. Talo täyttyi savusta.

– Onneksi se oli sellainen kranaatti, joka räjähti kohteen yläpuolella, koska jos se olisi tullut katon läpi ja räjähtänyt sen jälkeen, kaikki me 10 tai 11 talossa ollutta olisimme kuolleet, Fowler muistelee.

Merenrannalla sijaitseva virka-asunto oli tavallista tukevampaa tekoa, joten siitä oli tehty naapuruston turvapaikka.

Kaksi kuoli heti, kolmas sairaalassa

– Autoin ystävääni Steveä kantamaan hänen vaimonsa olohuoneeseen ja yritimme selvittää, oliko vaimo elossa. Hän oli kuollut heti.

Fowlerin mukaan hetki oli hänelle erittäin traumaattinen. Hänellä itsellään oli kaksi pientä lasta, joista nuorempi oli syntynyt Argentiinan miehityksen aikana. Fowler ryntäsi etsimään perhettään. Lapset onneksi löytyivät kunnossa.

– Vaimoni oli heittäytynyt sängyn juureen lattialle toisen naisen kanssa. Kun vaimoni nousi ylös, toinen nainen ei noussut. Hän oli kuollut päästämättä ääntäkään. Sirpale lävisti hänen niskansa, Fowler kertoo.

Lopulta kaikki talossa olleet vietiin sairaalaan, jossa vielä yksi nainen kuoli vammoihinsa. Harhaisku Fowlerin taloon oli koko sodan ainoa välikohtaus, joka aiheutti siviiliuhreja.

Vain pari päivää myöhemmin Argentiina antautui ja sota päättyi. Fowlerille kohtalokkaat hetket kuitenkin palaavat toisinaan yhä mieleen, yli 30 vuoden jälkeen.

Fowler ei kanna kaunaa tavallisille argentiinalaisille, hän on jopa kääntänyt argentiinalaisen ystävänsä sotakokemuksista kertovan kirjan. Argentiinan armeijan johto onkin toinen juttu.

Sodan jälkeen toiseen taloon muuttanut Fowler käy näyttämässä kranaatti-iskun tuhoamaa entistä kotiaan, joka on täysin korjattu. Brittihallitus maksoi korvauksia tuhotusta omaisuudesta. Nyt pihalla levittäytyy kevään merkkinä valtava monivärinen tulppaanitarha.

Itsenäisyys pelastaisi osapuolten kasvot

Falklandinsaarten omistusta vaativa Argentiina vetoaa muun muassa siihen, että Britannia hankki saaret siirtomaavaltana. Fowlerilla on mielessä ratkaisu, joka antaisi sekä Britannian että Argentiinan säilyttää kasvonsa: Falklandinsaarten itsenäisyys. Täyden itsenäisyyden kannattajia ei kuitenkaan vielä ole tarpeeksi – nykyisin Britannia vastaa puolustuksesta ja ulkopolitiikasta.

Itsenäisyydestä ei ole saarelaisilta virallisesti kysytty, mutta emämaan valinnan suhteen saarelaiset ovat yksituumaisia. Vuonna 2013 pidetyssä kansanäänestyksessä yli 99 prosenttia halusi saarten kuuluvan vastaisuudessakin merentakaisena hallintoalueena Britannialle. Vain kolme ihmistä äänesti Britanniaan kuulumista vastaan.

Argentiina vetoaa myös maantieteelliseen läheisyyteen ja yhteiseen historiaan. Falklandinsaarilla on vuosisatojen mittaan ollut useita isäntämaita, yhtenä niistä Argentiina. Saaret on sekä hävitty sodissa että muuten vain hylätty, mutta brittivalta on kuitenkin jatkunut yhtäjaksoisesti jo 1830-luvulta lähtien – Argentiinan mielestä laittoman kumouksen seurauksena.

Argentiina on kiihdyttänyt sanasotaa saarista. Diplomaattinen kampanjointi on kovaa, taloudellinen painostus samoin. Arvostelijoiden mielestä Malvinas-vaatimuksiin tulee sitä enemmän pontta mitä surkeammin Argentiinan taloudella menee. Ulkopuolisen viholliskuvan luominen on vanhastaan hyväksi havaittu keino siirtää kansalaisten huomiota pois sisäpoliittisista uudistusvaatimuksista.

Tv-juttua varten kuulostelin ennen lähtöä Ushuaiassa myös argentiinalaisten mielipiteitä kiistasta.

Raportti saunan vaarallisuudesta

Kysymyksiä on tullut paljon, kiitos niistä sekä muusta kannustavasta palautteesta! Vastaan jatkossakin parhaani mukaan.

Olisi kiinnostavaa lukea raportti saunasta, onko se käytössä ja jos niin minkälaisia löylyjä sieltä saa?

– Tässä tulee kaivattu saunaraportti: Ajankohtainen kysymys, yritin nimittäin käydä toissa iltana saunassa, joka osoittautui kylmäksi. Kerroin henkilökunnalle, kuinka briljantti keksintö sauna on, ja aivan erityisen mukava se olisi lämmitettynä. Eilisiltana olikin tapahtunut huomattavaa edistystä, sillä sauna oli lämmin – mutta kuiva. Suuri kyltti kielsi heittämästä vettä kiukaalle ja varoitti kiukaan rikkoutuvan kosteudesta – kuten Yhdysvalloissa on tapana varoitella. Taas oli pitkän saunakeskustelun paikka, mutta en saanut vakuutettua henkilökuntaa suomalaisen löylykulttuurin riskittömyydestä. Kiuas on tyyppiä Helo Syla 5 PWM. Osaisiko joku saunaekspertti ao. firmasta tai muualta antaa vakuuttavan selityksen, miksi laiva ei voi räjähtää eikä edes kiuas mennä oikosulkuun, kun kiville heitetään vettä? Palautelomaketta voi käyttää, ja jaan tiedon sitten laivalla. Saataisiin sauna kuntoon ennen Etelämannerta. Kävin muuten juuri äsken tarkistamassa, eikä sauna taaskaan ollut lämmin. Asiaan luvattiin palata. Kylmävesiallas onkin jo hankalampi juttu, se on nimittäin tyhjä. Ainakaan vauhdissa en harkitse vaihtoehtoa, eli tuota isompaa kylmävesiallasta laivan molemmin puolin.

Onko Falklandinsaarilla yhä muistoja viime sodasta Argentiinaa vastaan?

– Sota näkyy valitettavasti muuallakin kuin ihmisten muistoissa ja muistomerkeissä. Sodan ikävin perintö ovat Argentiinan jälkeensä jättämät tuhannet maamiinat, minkä takia umpimähkään kulkeminen ei kaikkialla ole turvallista. Yhden arvion mukaan miinoja olisi jäljellä noin 25 000. Ihmisten lisäksi ne ovat vaarallisia myös karjalle, mutta pingviinit ovat liian kevyitä laukaistakseen miinoja. Myös sotilaiden jättämiä vaatekappaleita ja muuta tavaraa löytyy maastosta edelleen.

Vaivaako merisairaus yhtään?

– Vain hiukan. Tähän asti olen nukkunut hyvin, mutta viime yönä unet jäivät muutamaan tuntiin merenkäynnin takia. Keli tosin voisi kuulemma olla paljon pahempikin. Laivalla on kaksi lääkäriä, jotka ovat ahkerasti jakaneet pahoinvointilääkkeitä ja turvautuneet niihin itsekin. Mutta suomalainen tosimies ei lääkkeitä tarvitse, eihän…

Ovatko koskemattomat erämaat hienoja retkeilyalueita hyvän oppaan johdolla kulkea?

– Aivan loistavia, tosin jäisillä alueilla myös vaarallisia. Falklandinsaarten maasto muistuttaa lähinnä Islantia, mutta Etelä-Georgiassa luvassa on paljon jylhempiä ja jäisempiä maisemia. Falklandinsaarilla patikointi on helppoa ja luontopolkuja löytyy, mutta Etelä-Georgiassa ja Etelämantereella ei pärjää ilman paikallistuntemusta – näin minulle on kerrottu, itse en ole vielä ehtinyt patikoimaan Stanleyn katuja pidemmälle. Kaikkialla otetaan tarkkaan huomioon, ettei häiritä pesiviä lintuja tai muitakaan eläimiä. Hyvät rantautumispaikat ovat harvassa, siksi eläimet ja ihmiset päätyvät usein samoille rannoille.

Minkälaista ravintoa aluksella on tarjolla?

– Täällä kaikki ruokailut kuuluvat matkan hintaan. Laivassa on yksi ruokalatyyppinen ravintola, jossa tarjotaan päivän mittaan aamiainen, lounas ja päivällinen. Aterioilla on yleensä kaksi tai kolme vaihtoehtoa, jotka ovat niin runsaita, että laihtumaan ei pääse. Paistettu kampela, spaghetti bolognese ja kanatortilla olivat omat tuoreimmat valintani. Ruokalista on kansainvälistä perusruokaa, jotta se sopisi mahdollisimman hyvin eri kulttuuritaustoista tuleville. Toiveet erikoisruokavaliosta otetaan huomioon. Vettä sakeampaa juotavaa löytyy eri maksusta, ja laivassa on myös näköalabaari.

Kiitokset jo tässä vaiheessa todella upeasta artikkelisarjastasi! Arvostan etenkin huolellista kielenkäyttöä ja rikasta ilmaisuasi! Lisää tämmöistä! Respect!

Kiitos! Yritän pitää kynän terävänä. Vai mikä hiiri se nykyisin onkaan. Siitä muuten tuli mieleen, että rotat ovat näillä saarilla suuri vitsaus. Siitä kerron lisää kun päästään Etelä-Georgialle.

Lisää aiheesta:
Cameron: Argentiinan kunnioitettava Falkland-äänestystä

Suomalainen ekonomisti johtaa Falklandinsaarten taloutta

Merenkäynti jatkuu kovana, mutta Falklandinsaarten pääkaupunki Stanley on kuitenkin takuuvarma ankkuripaikka. Laivamme pujahtaa aamulla kapeikon läpi, ja edessä aukeaa melko suojainen lahti, jonka etelärannalta kurottavat Stanleyn satamalaiturit.

Kumiveneet lasketaan pärskeisiin, ja delfiinien saattelemana kiinnitymme lopulta ponttoonilaituriin. Welcome to the Falkland Islands, toivottaa kyltti.

Brittiläisen imperiumin lounaisin linnake on yksi maailman eristyneimmistä asutuista kolkista. Ei siksi, että se olisi kovin kaukana mantereesta – linnuntietä Argentiinan eteläosan Patagoniasta kertyy 500 kilometriä – vaan siksi, että Argentiina tekee parhaansa eristääkseen Falklandinsaaret. Niinpä Falklandinsaarten huolto pelaa pääosin Britanniasta käsin, ja emämaahan on matkaa yli 14 000 kilometriä.

Falklandinsaarilla asuu reilut 3 100 ihmistä ja 486 000 lammasta. Saarilla tehtiin tuoreimpien tietojen mukaan 135 rikosta vuodessa, ja 189 sairastapausta sai hoitoa ulkomailla asti.

Kuka nämä luvut on koonnut? No tietysti suomalainen taloustieteilijä. Vuosi sitten Ville Peltovuoresta tuli Falklandinsaarten valtion ekonomisti. Hänet on ihan pakko tavata.

Hyvin menee Argentiinasta huolimatta

Peltovuori kävelee rantakatua pitkin satamaan ja lykkää heti kouraan tilastollisen vuosikirjan sekä nipun kirjasia, joissa Falklandinsaarten elämä on dokumentoitu viimeistä puntaa ja kilowattituntia myöten. Peltovuori on paras asiantuntija kertomaan, miten Falklandinsaarilla menee.

– Taloudellisesti menee aika hyvin tällä hetkellä, Peltovuori sanoo työpöytänsä takana historiallisen kauniissa kivitalossa, jossa saarten hallinto toimii. Tämä on suomalaista vaatimattomuutta, sillä Falklandinsaarilla menee loistavasti.

Vuosikirjan mukaan bruttokansantuote per nuppi on huikeat 122 000 dollaria vuodessa eli samaa luokkaa kuin maailman rikkaimmissa maissa Luxemburgissa, Norjassa ja Qatarissa.

Peltovuoren laskelmat tosin paljastavat, että jos luvuista siivotaan kalastus sekä öljyn- ja kaasunetsintä, jotka eivät juuri saarelaisia työllistä, niin kansantuote henkeä kohti putoaa alle 50 000 dollariin eli samaan sarjaan Suomen kanssa.

Ei silti yhtään hullummin tuuliselta saaristolta keskellä ei-mitään.

Bruttokansantuotteesta noin kolmannes tulee kalastuksesta – lähinnä tosin kalastusoikeuksista, koska saarelaiset eivät itse juuri ammattikalastusta harjoita. Lampaat tulevat kakkosena, mutta öljytuloista toivotaan tulevaa runsaudensarvea.

Saarilla on tosin yksi iso ongelma, tonttiriitaa haastava naapuri. Argentiina on rajoittanut lentoyhteyksiä ilmatilansa kautta, joten Falklandinsaarten kauppa ja muu yhteydenpito Latinalaiseen Amerikkaan ei ole tiivistä eikä yksinkertaista.

– Useimmat ihmiset sanovat, että meillä oli paremmat suhteet Argentiinaan heti sodan jälkeen kuin nyt, Peltovuori sanoo.

– Nykyinen Argentiinan hallinto on ottanut oikeastaan kovemman linjan Falklandinsaaria kohtaan.

Stanleyssä tärkeä tulonlähde on turismi. Etelämantereella käyvät laivat pysähtyvät usein täällä. Matkamuistokeräilyn lisäksi satunnaisten matkailijoiden pitää päästä nettiin. Niin minunkin. Sen ilon suo yllättäen toinen suomalainen, korkealla rinteellä kaupungin yllä brittiläisen miesystävänsä kanssa asuva Susanna Karlsson.

Miina Äkkijyrkkää ravintolan seinällä

Karlsson muutti Falklandinsaarille elokuussa. Juttelemme hetken sähköpostitulvan patoamisen ja somepäivitysten (mistä lämmin kiitos!) lomassa. Mitä suomalaisten pitäisi tietää Falklandinsaarista?

– Että aurinko paistaa pohjoisesta eikä etelästä. Ja paikallisen ravintolan seinällä on Miina Äkkijyrkän suunnittelemaa lehmäkuosista tapettia.

Sen verran Suomea löytyy Falklandinsaarilta?

– Joo, sen verran Suomea löytyy Falklandinsaarilta. Ja kaupasta saa itse asiassa myös ruotsalaista siideriä.

Auttaa koti-ikävään jonkun verran?

– Joo.

Ei ole mitään suomalaista löytynyt kaupasta?

– Ei, odotin kyllä lakuja ja hapankorppuja, koska niitä tuntuu saavan melkein mistä tahansa päin maailmaa.

Harmittaa, ettei mukana ole edes salmiakkia. Huomaamme asuneemme aikoinaan samaan aikaan Washingtonissa, jossa skandinaaviherkkuja kyllä löytyi. Falklandinsaarilla shoppailun ainoa este ei tosin ole saatavuus vaan myös hinta. Yksi banaani maksaa Falklandinsaarilla saman verran kuin pari-kolme banaanikiloa Suomessa.

Falklandinsaarilla on myös banaaneja suurempi ongelma, josta tosin voi syyttää myös banaanien kultaista hintaa: Argentiina. Karlssonin kotoa ja Peltovuoren toimistosta näkee rantaan, jossa on Falklandin sodan muistomerkki. Siihen on kirjoitettu niiden kolmen saarelaisen ja 252 brittisotilaan nimet, jotka kuolivat vuoden 1982 sodassa.

Huomenna kaivelen vielä hiukan menneitä, sitä miten Argentiina yritti merivoimien avulla nimenmuutosta Malvinas-saariksi. Tapasin Stanleyssä miehen, joka kertoo miltä tuntui kun omat joukot pommittivat vahingossa kotitalon seulaksi. Kolme läheistä ihmistä kuoli.

Iltapäivä huipentuu pikataipaleeseen kohti satamaa, Stanleyn rantakatua Ross Roadia pitkin. Yritän jopa liftata, mutta väärältä puolelta, eivätkä maastoautot noteeraa minua. Kameralaukun ja jalustan kanssa juokseminen ei ole lempilajini, mutta en halua myöhästyä laivasta. Hiki tuli, vaan ei turhaan. Ehdin.

Jutun otsikkoa muutettu 11. marraskuuta. Aikaisempi otsikko oli "Suomalainen ekonomisti johtaa Falklandinsaarten taloushallintoa".

Lisää aiheesta:
Video: Argentiinan varjo kasvaa Falklandinsaarilla

Miekkavalaita kello kolmessa!

Puoli yhdeksältä aamulla laivan kaiuttimista rävähtää kuulutus ”Cetacians at 3 o’clock!” ja sama kiinaksi. Muutamassa minuutissa suurin osa porukasta on kannella. Ripeämmin ja innokkaammin kuin pelastusharjoituksessa.

Valaita kello kolmessa eli laivan oikealla puolella. Laiva kääntyy saman tien jyrkästi kohti, ja puolentoista kilometrin päässä vilahtelevat suihkaukset lähenevät. Hetkeä myöhemmin puhallusten aiheuttajat tunnistetaan miekkavalaiksi.

Miekkavalaat ovat näkyvissä parikymmentä minuuttia, mikä on harvinaisen pitkään, sillä useimmiten ne vain pyyhältävät nopeasti laivan ohi, kertoo valaita tunteva australialainen opas Sophie Ballagh.

Amazing, upeaa, hehkuttaa retkikunnan johtaja Boris Wise. Hymy on herkässä muillakin, ja kameroiden muistikortit täyttyvät ennätystahtiin.

Ballagh arvioi, että kyse oli kahdesta erillisestä parvesta, joissa oli yhteensä yli 20 yksilöä. Miekkavalaiden suurimmat urokset ovat melkein kymmenmetrisiä ja painavat lähes kymmenen tonnia.

Valaiden väri herättää merinisäkäsasiantuntijana toimivan Bruce Pattersonin huomion. Valaat eivät ole kirkkaan mustavalkoisia, vaan niiden ihon pinnalla on kasviplanktonia.

Vihreänruskea planktonpeite on täällä kuulemma yleistä. Miekkavalaiden on kuitenkin havaittu tekevän pikavisiittejä kauas lämpimämmille leveysasteille, josta ne taas palaavat putipuhtaina. Sen tarkemmin valaiden ihonpuhdistusoperaatiosta ei tiedetä.

Merileijona on paikallista luomuruokaa

Miekkavalaat ovat lähes kaikkiruokaisia lihansyöjiä, mutta jokainen populaatio erikoistuu paikalliseen luomuherkkuun. Saalistus on ryhmätyötä ja sujuu parhaiten, jos yhden lajin pyynti on kehitetty huippuunsa.

Näillä vesillä tuo yksi laji on merileijona. Miekkavalaat ryntäävät tarvittaessa sohimaan vaikka hiekkarannan parimetriseen veteen, jos näytillä on riittävän houkutteleva merileijonabuffet.

Merileijonia olisi tarjolla kymmenen kilometrin päässä sijaitsevalla Sea Lion -saarella, siksi miekkavalaiden näyttäytyminen juuri tässä kohtaa ei ollut suuri yllätys. Sea Lion Islandille piti meidänkin aamulla rantautua, mutta korkeat mainingit estivät yrityksen.

Maininkien rikkoutuminen rantaan näkyy valtavina pärskeinä näinkin kauas. Edes kumiveneitä ei uskallettu laskea mereen. No, miekkavalaat korvasivat menetyksen.

Miekkavalaita ei ole pyydetty kaupallisesti 35 vuoteen. Silloin asialla oli Neuvostoliitto. Ajoittain niitä kuitenkin vangitaan vesipuistoihin, joissa nämä delfiinien sukulaiset joutuvat temppuilemaan yleisölle.

Ihmisen lisäksi mikään muu nisäkäslaji ei ole levittäytynyt yhtä laajalle alueelle kuin miekkavalas. Miekkavalaita on nähty melkein kaikilla merillä, ja Eteläisellä jäämerellä niitä arvioidaan olevan kymmeniä tuhansia. Itämerelle miekkavalaat eksyvät harvoin, eikä niitä ole koskaan nähty Suomen rannikolla asti.

Miekkavalaiden ravintoympyrä

Miekkavalaista puhutaan usein kylmästi tappajavalaina. Niiden harjoittama saalistus voi näyttää julmalta, mutta nälkäänsä ne syövät siinä kuin muutkin lajit.

Iltapäivällä yritämme tehdä lähempää tuttavuutta miekkavalaiden ravintoympyrän eri lohkojen kanssa. Falklandinsaarten itäosasta löytyy Bleaker Island, jossa majailee kalliotöyhtö-, valkokulma- ja patagonianpingviinejä. Lisäksi saarella olisi etelänmerinorsuja ja merileijonia, mutta minkään lajin parittelurauhaa emme tälläkään kertaa pääse häiritsemään.

Tuulennopeus on noussut 19 metriin sekunnissa, eikä kumiveneitä voida laskea vaahtopäiden sekaan. Rantautuminen taas ei onnistu ilman kumiveneitä, sen verran pitkä ja hyinen merimatka on laivan ja rannan välissä.

Niinpä matkustajien ensimmäiset pingviinihavainnot ovat mustia täpliä hiekkarannalla, joihin tulee hiukan muotoa ja eloa tihrustaessa kaukoputken läpi. Laiha lohtu, mutta onneksi aamuja riittää, ja maisemien pitäisi vain parantua.

Saamme Britannian tukikohdasta sääennusteen, jonka mukaan tuuli ei tyynny. Ennuste pitää paikkansa valitettavan hyvin. Suurin osa päivästä tuntuu valuvan hukkaan, kun laiva on ankkurissa ja odottelemme turhaan lempeämpää keliä.

Illalla Akademik Sergey Vavilov nostaa ankkurin, suuntana Falklandinsaarten pääkaupunki Stanley, jonne on tarkoitus saapua huomisaamuna.

Aiemmin kerroin, että alus tehtiin Raumalla. Olli Terho, joka oli rakentamassa laivan tutkimusjärjestelmiä, lähetti täsmennyksen, että kyse oli nimenomaan Hollmingin telakasta, Raumalla kun oli tuolloin myös Rauma-Repolan telakka. Laivan asioihin palaan tarkemmin muutaman päivän kuluttua.

Kysymyksiä on tullut paljon lisää, kiitos niistä! Koska rantautumiset jäivät kovan tuulen takia tänään väliin, kysymyksille ja vastauksille oli hyvin aikaa, joten tässä reilumpi satsi yhdellä kertaa.

Miten bloggaat sieltä, onko aluksella (nopea) satelliittiyhteys?

– Juuri näin, bloggaan sähköpostitse, ja yhteys toimii satelliitin välityksellä. Valitettavasti yhteys on aika hidas ja yhden käyttäjän tiedonsiirtokapasiteetti on rajoitettu 200 kilotavuun vuorokaudessa. Ronskilla kuvankäsittelyllä saan mukaan yhden tai kaksi valokuvaa päivässä. Koska myös vastaanotettu sähköposti syö kiintiötäni, nettilomakkeen kautta annettu palaute tulee minulle Yle Uutisten editoimana, jotta se syö mahdollisimman vähän bittejä. Seuraavana päivänä Falklandinsaarten pääkaupungissa Stanleyssä pääsen toivottavasti edes ohimennen normaalin selainyhteyden ääreen, vaikka sekin toimii satelliitin välityksellä.

Miten pitkä on teidän matkareitti? Mittakaava tuohon karttaan olisi poikaa.

– Koko reitin pituus on miehistön tarkan laskelman mukaan 3 324 merimailia eli vajaat 6 200 kilometriä, jos matkaan ei tule ylimääräisiä mutkia. Tänä aamuna, kun saavuimme Sea Lion -saaren edustalle Falklandinsaarten eteläosaan, mittariin oli Ushuaiasta lähdön jälkeen kertynyt 358 merimailia eli 663 kilometriä. Mittakaavamerkinnän suhteen heitän pallon Yle Uutisten kollegalleni Ville Juutilaiselle, jonka käsialaa sivun koodaus on. (Hyvä huomio, mittakaavamerkintä lisätty -Ville)

Minkälainen on tunnelma laivalla – koetteko olevanne matkalla johonkin tuntemattomaan?

– Tunnelma on todella innostunut ja odottava, ovathan useimmat matkustajat menossa Etelämantereelle ensimmäistä kertaa. Elämykset ovat useimmille uusia ja siinä mielessä matkataan kohti tuntematonta, mutta miehistölle reitti on hyvinkin tuttu. Suurin epävarmuustekijä on sää. Tänäänkin jouduimme jättämään rantautumiset Falklandinsaarilla kokonaan väliin kovan tuulen takia. Jos puhutaan yleisellä tasolla, niin Antarktiksen niemimaa tunnetaan aika hyvin. Mantereen sisäosista löytyy silti yhä alueita, joissa kukaan ei ole käynyt, joten siellä voi helposti tuntea olevansa löytöretkeilijä suuren tuntemattoman äärellä.

Paljonko reissu maksoi?

– Matka tehdään mahdollisimman kustannustehokkaasti, alkaen siitä että toimin itse sekä kuvaajana että toimittajana. Ulkomaanuutisoinnin raha-asioista voi kysyä tarkemmin toimituksen johdolta.

Minkä verran tyypillinen turistimatka Antarktikselle maksaa?

– Laivamatkojen hinnat Ushuaiasta alkavat 3 000–4 000 eurosta, useimmiten täysihoidolla, mutta matkan voi saada halvemmalla jos sen varaa joko hyvin aikaisin tai viime hetkellä. Lisää saa pulittaa pidemmästä matkasta ja suuremmasta hytistä. Ylärajaa ei ole. Etelänavalle tai muualle Etelämantereen sisäosiin matkustaminen voi maksaa kymmeniä tuhansia euroja.

Onko ilmasto ja tuuli suomalaisellekin "yllätys" vai onko se verrattavissa tyypilliseen tuuliseen syys-/talvisäähän Suomessa?

– Säätä tällä reitillä voi verrata Suomenlahden ja Pohjanlahden alkutalveen. Merellä on nyt 5–6 lämpöastetta, mutta lämpötila putoaa parilla asteella ennen Etelä-Georgiaa. Tuuli on kuitenkin keskimäärin kovempaa kuin Suomessa, joten ulkona tuntuu kylmemmältä. Etelämantereen niemimaalla lämpötila vaihtelee nollan molemmin puolin. Sadetta ja räntää on luvassa Suomen malliin. Etelämantereen sisäosassa voi nyt kesälläkin olla kymmeniä pakkasasteita.

Näkyykö purjehtijoita? Pertti Dunckerhan alueella seilaili, aikoinaan.

– Ei ole näkynyt, ja muutakin laivaliikennettä on erittäin vähän. Yhden rahtilaivan olen bongannut sen jälkeen kun pääsimme Beaglen kanaalista avomerelle. Saariston suojassa olevassa kanaalissa, Chilen ja Argentiinan rajalla, veneliikennettä oli paljon.

Olisi kiva kuulla viimeisimpiä tietoja Venäjälle kuuluvasta Vostokin jäänalaisesta järvestä.

– Vostokin tukikohta on täältä kaukana, enkä ole tavannut ketään, joka olisi käynyt siellä. Matkailijoita asemalle ei päästetä. Tuo 20 miljoonaa vuotta vanha järvi on todella mielenkiintoinen. Vajaat kaksi vuotta sitten venäläisten tutkijoiden pora ylsi järven pintaan, 3 769 metrin syvyyteen mannerjäätikön pinnasta laskettuna. Tutkimuksia jatkettiin viime talvena eli paikalliseen kesäaikaan, mutta niiden tuloksista en ole kuullut mitään. Jos jollakin on tästä tuoreempaa tietoa, sen voi lähettää nettilomakkeen kautta ja jaan sen myöhemmin blogissa.

Milloin tulet takaisin Suomeen?

– Etelämantereen-matka päättyy Ushuaiaan Tulimaahan 21. marraskuuta, ja muutama päivä sen jälkeen saavun Suomeen – jos matkalla ei satu yllätyksiä.

Kaikki maantieteelliset kohteet ovat Antarktiksen pohjoispuolella koska etelänavalta ei voi lähteä muualle kuin pohjoista kohti.

– Antarktis ei tarkoita etelänapaa, eikä edes pelkkää Etelämannerta, vaan Antarktikseen luetaan myös sitä ympäröivät saaret.

Eikö pitäisi puhua Malvinas-saarista. Falklandin saaret on vähän "siirtomaakieltä".

– Saarten vakiintunut suomenkielinen nimi on Falklandinsaaret, ja saaret ovat Britannian hallinnoimia, joten nimi on perusteltu. Varsinkin Argentiinan omistusoikeutta kannattavat toki puhuvat mieluummin Malvinas-saarista. Tähän problematiikkaan palaan huomenna.

Suomalaista laatua Venäjän lipun alla

Matka kohti Falklandinsaaria etenee leppoista kymmenen solmun vauhtia. Albatrossit ja ulappakeijut pitävät seuraa rannattomalla merellä. Komentosillalta annettiin yksi delfiinihälytys, mutta kun itse ehdin keulaan päivystämään, pinnalla ei enää elämää näkynyt – jos satunnaisia levälauttoja ei lasketa.

Tuulen nopeus on laskenut 14 metriin sekunnissa, mutta merenkäynnin takia laivan hissit ovat pois käytöstä ja aamupalalla neljännes matkustajista merisairaina sängyissään. Päivän mittaan nälkä on parantanut suurimman osan heistä tolpilleen.

Aallot nousevat keskimäärin kolmeen metriin, mutta vaihtelu on suurta, ja välillä yli satametrinen laiva keinuu jopa pituussuunnassa. Päivän mittaan kurssi käännetään aallokon takia pohjoiskoillisesta itäkoilliseen. Falklandinsaaria lähestytään nyt eri suunnasta – eteläpuolelta – kuin alun perin suunniteltiin.

Meno tuntuisi vielä kuoppaisemmalta, ellei kulkupelinä olisi juuri tämä alus, Akademik Sergey Vavilov. Laivassa on painolastitankit, joilla veden sijaintia ohjataan ja muutetaan jatkuvasti tietokoneella keinumisen minimoimiseksi.

Laiva purjehtii Venäjän lipun alla ja sen kotisatama on Kaliningrad Itämeren kaakkoiskulmassa. Laivan operaattoriksi on ilmoitettu International Shipping Partners.

Alus rakennettiin alun perin pinnanalaisen akustiikan tutkimuslaivaksi Neuvostoliiton tiedeakatemian merentutkimuslaitokselle. Fyysikko Sergey Vavilov oli tiedeakatemian johtaja heti toisen maailmansodan jälkeen. Hänen mukaansa nimetty laiva on kuitenkin suomalaista tekoa ja se valmistui Rauman telakalla vuonna 1988.

Laivan sisustus on askeettinen ja ikääntymisen merkit näkyvät jo, mutta kaikki toimii. Kapeiden käytävien ja jyrkkien portaikkojen seiniä eivät korista kromi, moderni grafiikka tai tax free -mainokset, vaan muovikukat, pingviinien valokuvat ja joka kaiteeseen ripustetut oksennuspussit.

Tätä ei ole rakennettu risteilijäksi vaan työkaluksi. Pallomerta ei näy, mutta sen sijaan löytyy kappale eteläistä jäämerta eli kylmävesiallas pulahdusta varten. Ja kun laiva on rakennettu Suomessa, siinä on tietysti myös sauna, jonka löylyt ovat tosin vielä testaamatta.

Myös Sergey Vavilovin vuotta myöhemmin valmistunut ja lähes identtinen sisaralus Akademik Ioffe on raumalaista laatua. Molempia käytetään nykyisin lähinnä matkailijoiden kuljettamiseen jäiden keskellä ja muutenkin kovissa oloissa.

Laivat liikkuvat sesongin mukaan – napa-alueiden kesästä kesään. Tutkimusta harjoitetaan myös risteilyiden aikana, ei kuitenkaan Argentiinan aluevesillä.

Argentiinan aluevesien laajuudesta voikin sitten olla montaa mieltä. Laivalla on toisen tutkijan päällystakkina argentiinalainen tutkija, koska Argentiinan näkemyksen mukaan koko matkareitti kulkee Argentiinan tiluksilta toiselle. Britannia tosin sattuu hallinnoimaan Falklandinsaarten ja Etelä-Georgian saariryhmiä Antarktiksen pohjoispuolella.

Eikä Antarktista omista kukaan, vaikka niemimaan ottajiksi ovat ilmoittautuneet sekä Argentiina, Chile että Britannia.

Antarktiksen tietoliikenneyhteydet ovat satelliittien varassa, joten tätä matkapäiväkirjaa täydentäviä juttuja pitää odottaa vielä viikkokaupalla. Sähköposti kuitenkin kulkee, niinpä tässä vastauksia joihinkin tähänastisiin yleisökysymyksiin:

Pysyykö magneettinen etelänapa paikoillaan?

– Ei pysy, vaan liikkuu kuten pohjoisnapakin. Magneettinen etelänapa on täältä katsoen aika lailla maantieteellisen etelänavan vastakkaisella puolella.

Onko siellä vielä argentiinalainen postitoimisto?

– Käsittääkseni ainakin Esperanzan tukikohdassa sellainen on. Postia voi tosin lähettää myös joiltakin muilta tutkimusasemilta. Noin kahdeksan päivän kuluttua saavumme Antarktiksen niemimaalle, jossa valtaosa tutkimusasemista on. Kysyin äsken tuoreinta reittiarviota retkikunnan johtajalta Boris Wiselta, ja hänen mukaansa yritämme käydä juuri Esperanzan tutkimusasemalla. Jos se onnistuu, visiitti on varmasti yksi reissun kohokohdista.

Onko risteilyllä muita suomalaisia kuin toimittaja Mika Mäkeläinen?

– Yksi toinenkin suomalainen löytyy, maailmanmatkaajana tunnettu Petri Ahoniemi. Eniten matkailijoita on Australiasta (35) ja Kiinasta (17), muut ovat lähinnä Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta.

Kauas on pitkä matka

Kovan tuulen takia laiva irtautui Ushuaian satamalaiturista puoli tuntia myöhässä. Lupaavaa. Kun päästään vuorten suojasta merelle, tuulen nopeus nousee 20 metriin sekunnissa – onneksi matkaamme myötätuuleen.

Heti alkuun pidetään pelastusharjoitus. Pipo päässä, oranssit haalarit yllä ja kulmikkaiden pelastusliivien kynsissä vaapumme pelastusveneiden luo. Tämä onkin ensimmäinen ja viimeinen pakollinen rituaali, jatkossa matkataan sen mukaan millainen kompromissi suunnitelmista ja merenkäynnistä sattuu syntymään.

Laivan lähtösatama Ushuaia tunnetaan maailman loppuna tai maailman äärenä. Maailman eteläisin kaupunki Argentiinan eteläkärjessä on Etelämanner-matkailun tärkein tukikohta.

Seuraavien 18 päivän ajan matkustan Akademik Sergey Vavilov -nimisellä aluksella Tulimaasta Falklandinsaarille, Etelä-Georgiaan, Etelämantereelle ja Drakensalmen kautta takaisin.

Matkalla kuvaan kaikkea mikä liikkuu ja kerron, miten Antarktis muuttuu. Tänä syksynä meri Etelämantereen ympärillä jäätyi kauempana kuin koskaan ennen, niin kauan kuin jäitä on satelliiteilla syynätty. Jopa kilometrien paksuisten mannerjäätiköiden taas uskotaan paikoin sulavan ilmastonmuutoksen takia.

Antarktiksella on nyt kevät. Pingviinit ja muut linnut parittelevat ja pesivät, myös hylkeitä pitäisi näkyä paljon. Valaita ei välttämättä tule bongattua, sesonki ei ole nyt parhaimmillaan. Eivätkä valaskannat ole koskaan palautuneet entiselleen. Etelä-Georgian saarella käyn katsomassa, millaiset rauniot muistuttavat 1900-luvun alkupuolen villistä valaanpyynnistä.

Käyn kuulostelemassa, missä jamassa on sitkeä kiista Falklandinsaarten hallinnasta, miten turismi vaikuttaa Etelämantereeseen ja miten tutkimuksella tehdään politiikkaa.

Etelämantereella esiintyy lähinnä kahta ihmislajia – turisteja ja tutkijoita, tässä järjestyksessä. Turistit ovat vaeltavia laumaeläimiä, jotka talvehtivat leudoilla leveysasteilla ja tekevät aurinkoiseen vuodenaikaan lyhyehköjä pyrähdyksiä valokuvasaaliin perässä. Mitään muuta Etelämantereelta kun ei saa tuoda tullessaan.

Tutkijoita on vähemmän, mutta heidänkin pakkasenkestävyytensä on vain astetta parempi. Useimmat lähtevät paluumuuttajina pohjoiseen heti kun ilmat helmi–maaliskuussa taas kylmenevät. Tutkijat ovat paikkauskollisia, ja hyvässä lykyssä pääsen näkemään jonkin heidän tutkimusasemistaan, joita eri maat ovat kilvan perustaneet, lähinnä Antarktiksen niemimaalle.

Tämän laivan lastina on pääosin turisteja, joiden joukkoon on sulautunut kolme tutkijaa. Matkustajia on yhteensä 77, laivan venäläistä miehistöä 43, ja matkanjärjestäjän, One Ocean Expeditions -yhtiön henkilökuntaa 21. Enemmänkin mahtuisi, mutta kauden ensimmäistä risteilyä – tai tutkimusmatkaa – ei ole saatu myytyä loppuun.

Etelämanner-asiantuntijoita löytyy sekä turisteista että henkilökunnasta. Moni on käynyt valkoisella mantereella ties kuinka monta kertaa. Yksi oppaista teki ensimmäisen Etelämanner-matkansa jo 51 vuotta sitten. Ja aina kuulemma löytyy jotain uutta.

Jotain uutta kerron Yle Uutisten sivuilla joka päivä – jos sää sen sallii eikä merisairaus ylly epidemiaksi.