Kuka sanoisi tämän taikasanan?
Kun joka suunnasta kuuluu sota, minun ääneni saa se poliitikko, joka ensimmäisenä sanoo ”rauhaa”.
Olin 14-vuotias kun osallistuin rauhanmarssille. Jos joku olisi silloin kysynyt minulta, mitä on sosialismi tai mitä on oikeistolaisuus, tuskin olisin osannut sanoa mitään. Minulla oli mielessä vain yksi asia: ydinaseet. Olin sitä mieltä, että ydinaseet pitäisi hävittää. Piste.
En koskaan tämän jälkeen osallistunut rauhanmarssille. Nyt kun olen keski-iässä ja katson miten maailma makaa, olisi pitänyt. Pitäisi marssia vieläkin.
Viime aikoina minulta on kyselty paljon, mitä maailmassa oikein tapahtuu? Ei ole kauan siitä, kun maailma yhdistyi ja rajoja purettiin, mutta aivan kuin tuuli olisi yhdessä yössä kääntynyt puhaltamaan Mordorista, nyt rajoja nousee sinne ja tänne, ja sotapeitsiä kalistellaan.
Milloin viimeksi olette kuulleet poliitikon sanovan: Haluan rauhaa. Nyt meidän on keskusteltava rauhasta
En aio ikävystyttää teitä kertomalla näkemyksiäni kansainvälisestä politiikasta. Sen sijaan aion kysyä, miksi kukaan ei sano tätä taikasanaa: Rauha. Tuomiopäivän viisareita kyllä siirrellään kohti keskiyötä ja sodasta puhutaan aivan kuin sotilaallinen voima olisi ainoa keino estää se. Milloin viimeksi olette kuulleet poliitikon sanovan: Haluan rauhaa. Nyt meidän on keskusteltava rauhasta.
**Mutta mitä rauha on? **Onko rauha vain sitä, että ei ole sotaa? Syntyykö sodan jälkeen tyhjiö, jonka täyttää jokin outo nimeltä rauha ja se pysyy siinä ilman, että meidän on tehtävä mitään? Vai onko rauha nimenomaisesti jotakin, mitä meidän on tehtävä?
Kuvitelkaamme hetkeksi syyrialainen lapsi keskellä sotaa. Hän ei ole syyllinen sodan alkamiseen. Hän ei voi myöskään sitä lopettaa. Hänelle rauha on unelma, unikuva. Unet, kuten tiedämme, ovat arkoja olioita. Ne katoavat, jos niitä ei huomioida, ja samanlainen olio on myös rauha. Se ei tule pakottamalla, kuten eivät unetkaan, vaan rauhaa on toivottava ja kun sen saa, sitä on vaalittava. On elettävä sen mukaan, että rauha pysyy.
Ystävyys muukalaisia kohtaan tunnetaan myös kaikissa vanhoissa kulttuureissa
Sotaa on vaikea käydä sellaista vastaan, joka on tuttu ja ystävä. Siksi maailmassa on yksi hyvin yksinkertainen sääntö, joka edistää rauhaa voimakkalla tavalla. Se on ystävyys muukalaisia kohtaan.
Ystävyys muukalaisia kohtaan on muinainen periaate. Luonnonkansat antoivat ympäröiville heimoille lahjoja ja ottivat vastaan vastalahjoja, mikä kietoi heimot yhteiseen velvollisuuksien ja vastavuoroisuuden verkkoon. Lahjainstituutio ylläpiti ystävyyttä ja hyvää tahtoa naapurien välillä, ja oli tehokasta vastamyrkkyä sotaa vastaan.
Ystävyys muukalaisia kohtaan tunnetaan myös kaikissa vanhoissa kulttuureissa. Kreikkalaisille, juutalaisille, kristityille ja muslimeille ystävällisyys muukalaisia kohtaan oli Jumalan tahto. Vieras sai yösijan, ruokaa ja turvaa. Isäntä sai mahdollisuuden osoittaa vieraanvaraisuuttaan ja olla näin jumalalle mieliksi. Eikö tämä ole win-win?
Ystävyys muukalaisia kohtaan on sykähdyttävää. Jos ette usko minua, uskotte ehkä runoilija Pablo Nerudaa, joka kirjoitti siitä näin:
”On suurenmoista kokea veljeyden läheisyys. Rakastamiemme ihmisten rakkaus on tuli, joka ruokkii elämäämme. Mutta tuntea kiintymys, joka tulee vierailta, ihmisiltä, joita emme tunne, jotka valvovat untamme ja yksinäisyyttämme, jotka vahtivat virheitämme ja heikkouksiamme – se on jotakin vielä suurempaa ja vielä kauniimpaa, se laajentaa omia rajojamme ja yhdistää kaikki elolliset olennot."
Mietin näitä Nerudan sanoja usein kun seurasin vuoden verran vastaanottokeskuksen elämää naapurustossani. Keskuksessa oli perheitä ja paljon lapsia. Muistan yhden isän, jolla oli aina hyvin huolestunut ilme. Muistan hänen poikansa, jonka molemmat jalat oli amputoitu, mutta joka silti pelasi jalkapalloa maalivahdin paikalla. Muistan miten viisivuotiaat tytöt hoitivat huolehtivasti pienempiä sisaruksiaan.
Rauha ei ole vain sitä, että diplomatialla ja taitavasti neuvotelluilla kompromisseilla on tänäänkin estetty yksi sota
Näiltä ajoilta muistan myös uutiskuvat jostakin Unkarin rajoilta. Niissä samanlaiset pakolaisperheet istuivat kylmässä, pimeässä ja loskassa jonkin valtatien varrella. Rekat ajoivat mylvien heidän ohitseen. Äiti puki vaippaa itkevälle kaksivuotiaalle. Mitä jos siellä olisin ollut minä ja minun perheeni? Tunsin kiitollisuutta siitä, että edes nämä perheet täällä olivat kuivassa ja lämpimässä, turvassa.
Keskustelu turvapaikanhakijoista on kieltämättä ollut kamalaa. Jos siinä on ollut sielua kylmäävä elementti, se johtuu siitä, että siinä ei ole ollut tilaa muukalaisten ystävyydelle, ja maailma, jossa sille ei ole tilaa, on turvaton maailma.
En tarkoita, että tällainen keskustelu veisi meidät sotaan, mutta olen kyllä sitä mieltä, että turvattomassa maailmassa sota näyttää aina todennäköisemmältä kuin turvallisessa.
Rauha ei ole vain sitä, että diplomatialla ja taitavasti neuvotelluilla kompromisseilla on tänäänkin estetty yksi sota. Rauha on jotakin, mitä tehdään tässä ja nyt, osoittamalla ystävyyttä, hyväksymällä joukkoon ja jakamalla omasta – rutiinijuttuja hiekkalaatikolla.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.