Panssarivaunun kuljettaja survaisee jarrun pohjaan. Edessä on ihminen.
Kesäkuussa 1989 nuori kiinalainen mies seisoo panssarivaunun edessä Taivaallisen rauhan aukiolla, eikä väistä.
Kohta rakeiset uutiskuvat Tianamenin verilöylystä välittyvät Tyynenmeren toiselle puolelle. Amerikkalainen politiikan tutkija Francis Fukuyama vetää tapahtumista omat johtopäätöksensä.
Ihmiset eivät halua demokratiaa taloudellisista syistä. Kyse on jostain muusta.
Kolme vuotta myöhemmin Fukuyama julkaisee läpimurtoteoksensa Historian loppu ja viimeinen ihminen. Sen mukaan vuosituhansia kestänyt ideologioiden välinen kamppailu on päättynyt ja voittajaksi on selviytynyt liberaalidemokratia. Neuvostoliiton romahduksen jälkeisessä maailmassa tämä on helppo uskoa.
Kirjan julkaisusta on nyt kulunut neljännesvuosisata. Populistit kritisoivat oikeuslaitosta, mediaa ja universaaleja ihmisoikeuksia. Kiinalaiset eivät edelleenkään äänestä.
Voiko Fukuyaman väitteen heittää historian romukoppaan?
Julkaisuhetkellään Fukuyaman kirja ui vastavirtaan.
1990-luvun alussa Hegelin ja Marxin kaltaiset ajattelijat eivät olleet kovassa kurssissa postmodernismiin hurahtaneessa yliopistomaailmassa. Marxin ajatus kaikkia valtioita koskevista ”historian laeista” kuulosti lähinnä naurettavalta. Neuvostoliiton kaaduttua kajahti röhönauru.
Fukuyama sen sijaan katsoi, että Marx oli ollut oikeilla jäljillä.
Poliittisia järjestelmiä koskevia universaaleja lainalaisuuksia oli kuin olikin olemassa. Marxilta meni vain lopputulos väärin. Kapitalismin lainalaisuudet eivät johda valtioita sosialismiin – vaan liberaalidemokratiaan.
Myös kylmän sodan kyyninen ilmapiiri sai osansa kritiikistä. Fukuyaman mukaan 1900-luvun henkisen perinnön saattoi kiteyttää kahteen sanaan: Pohjaton pessimismi. Kahden maailmansodan ja holokaustin jälkeisessä maailmassa harva uskoi mihinkään suureen tarinaan, ainakaan edistykseen.
Kylmän sodan päätyttyä tilastot kuitenkin puhuivat pessimismiä vastaan.
Toisen maailmansodan kynnyksellä maailmassa oli vain 13 demokraattista valtiota. 1960-luvulla luku oli kolminkertaistunut. Kehitys jatkui, eikä se rajoittunut tiettyyn kulttuuripiiriin. Kreikka, Etelä-Korea ja Brasilia valitsivat kaikki demokratian.
Fukuyaman kirjan julkaisun aikaan jo 61 valtiota täytti liberaalidemokratian tunnuspiirteet; maita hallittiin monipuoluejärjestelmän kautta ja kansalaisten perusoikeuksia suojeltiin lailla. Tämä ei suinkaan tarkoittanut, että kaikki maat olivat vakaita demokratioita. Vaaleissa saattoi olla vilppiä ja oikeusistuimet luisuivat monesti poliittisen ohjauksen alle.
Tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä. Tärkeintä oli liberaalidemokratian idea, jota kohti valtiot pyrkivät. Se oli kaikkialla sama. Historian loppu ei Fukuyamalle tarkoittanut tapahtumien vaan vaihtoehtojen loppumista.
25 vuotta myöhemmin Fukuyaman analyysi tuntuu edelleen raikkaalta – ja vähän ennenaikaiselta.
Tutkimuslaitos Freedom Housen mukaan kansalaisten vapaudet ovat heikentyneet jo 11 vuotta peräkkäin. Kiina, Turkki, Venäjä, monet muslimimaat ja entiset neuvostotasavallat eivät näytä olevan liberaalidemokratian tiellä. Yhdysvaltojen halu demokraattisten arvojen edistämiseen on sekin laskussa.
Fukuyama ei kuitenkaan koskaan väittänyt, että edessä olisi helppo tie.
Poliittisten järjestelmien kehitys on hidas prosessi, jolla on tapana lipsua taaksepäin. Kysykää saksalaisilta tai japanilaisilta. He tietävät.
Mutta mikä sitten selittää pysähdyksen? Onko liberaalidemokratialle syntynyt 25 vuoden aikana jokin parempi vaihtoehto?
Fukuyaman mielestä tämä on mahdotonta. Kaikkia kuviteltavissa olevia järjestelmiä on jo kokeiltu. Ainoastaan naisten johtama yhteiskunta on Fukuyaman mukaan edelleen hyllyllä. Epäselvää tosin on, miten matriarkaalinen marssijärjestys voisi parantaa liberaalidemokratiaa.
Parempien vaihtoehtojen puute ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kertaalleen kokeiltua poliittista järjestelmää voisi yrittää kokeilla vielä uudestaan.
Kirjan julkaisun jälkeen Venäjän presidentti Vladimir Putin on onnistunut elvyttämään tsaarinajan perinteitä ja Lähi-idässä poliittinen islam on saanut yhä enemmän kannatusta.
Fukuyama ennusti tämän kehityksen yllättävän hyvin. Hänestä selitys löytyy öljystä. Maasta pumpattava raha on mahdollistanut elintason nousun Lähi-idässä ja Venäjällä ilman, että yhteiskunnan syvimpiä rakenteita on koskaan tarvinnut muuttaa. Tämä johtaa väistämättä ongelmiin.
Sen sijaan populismin nousua Fukuyama ei ennustanut. 1990-luvun alussa harva ajatteli, että liberaalidemokratia voisi päättyä itsemurhaan.
Nyt populistit haikailevat autoritaarisemman hallinnon perään myös lännessä.
Fukuyaman kirjan perusteella tämä on kuitenkin liikaa pyydetty. Yksilön vapauksia rajoittavalla ei-liberaalilla valtiolla on helppo provosoida poliittisia vastustajia ja villitä äänestäjiä, mutta sen toteuttaminen on länsimaissa liki mahdotonta.
Fukuyaman luottamus demokraattisiin instituutioihin on kova. Loppukädessä oikeuslaitos estää Donald Trumpin kaltaisia johtajia uudelleenkirjoittamasta yhteiskuntajärjestelmän perussääntöjä, amerikkalaistutkija tuntuu ajattelevan.
Nyt nämä instituutiot natisevat, mutta mikään ei ole vielä revennyt. Fukuyama näyttää olevan oikeassa, ainakin toistaiseksi.
Populistit haluvat kuria ja järjestystä kansalaisoikeuksien hinnalla, mutta demokratian kovaa ydintä he eivät uhkaa. Edes Trump ei vaadi äänioikeuden rajoittamista.
Suurin särö Fukuyaman visioon tuleekin Aasiasta.
Kiinan menestys horjuttaa Fukuyaman teorian kivijalkaa. Toisin kuin Fukuyama väittää, kapitalismi ei näytäkään johtavan automaattisesti liberaalidemokratiaan.
Toisaalta Kiinan nykyhallinnon otteet todistavat myös Fukuyaman puolesta. Kommunistinen puolue pidättää toisinajattelijoita ja kirjakauppiaita, koska he pelkäävät liberaalidemokratian leviämistä. Demokratian todellisista kannatusluvuista kiinalaisten keskuudessa ei ole luotettavaa tietoa.
On hyvä huomata, että Fukuyama on kirjassaan pessimistinen Kiinan suhteen.
Aasialaisessa kulttuurissa paine demokratialle ei ole yhtä suuri kuin lännessä. Kiinassa yksilö sosiaalistetaan pienestä pitäen ryhmän jäseneksi. Hän pysyy aina vanhempiensa, esimiehensä ja loppukädessä valtiovallan alapuolella.
Toistaiseksi Kiina pärjää. Todellinen testi Fukuyaman teorialle tulee vasta, kun maan talouskasvu pysähtyy. Mikäli kiinalaisten enemmistö tämänkin jälkeen hyväksyy yksipuoluejärjestelmän, liberaalidemokratialle on kiistämättä syntynyt vaihtoehto.
Tuleeko se sitten leviämään ympäri maapallon ja päihittämään demokratian? Tähän kysymykseen Fukuyaman kirja ei anna suoraa vastausta.
Filosofi on kuitenkin toiveikas. Kaikki yhteiskunnat pystyvät muuttumaan. Vaikeampaa on olla muuttumatta.