Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Utopian lapsi
Argentiinan takamaille rakennettiin 1900-luvun alussa ihanne-Suomea, jossa kaikista piti tulla miljonäärejä.
Toisin kävi.
Kaisa Saarinen muistaa, kuinka pöytäseurue hiljeni miehen alkaessa laulaa.
Kaikista maailman lauluista haurasääninen vanhus Argentiinan Záraten kaupungissa halusi esittää suomalaisen kehtolaulun. Syynä oli, että tämä Saariselle vielä tuntematon mies ei ollut koskaan saanut tuudittaa kadonnutta tytärtään tai tämän kaksossisarta uneen.
Nyt, lähes puoli vuosisataa myöhemmin, toinen kaksosista viimein istui saman pöydän ääressä.
Tuona päivänä Eino Saarinen tutustui tyttäreensä ensi kertaa.
Kaisa Saarinen istui jähmettyneenä, ymmärtämättä sanoja. Suomalaisesta sukupuusta huolimatta hänen äidinkielensä oli espanja. Hän katsoi tiiviisti miestä, joka laulaessaan heijasi rinnalleen pieneksi kaukaloksi asettamiaan käsivarsiaan edestakaisin.
– Se oli erittäin voimakas hetki, Kaisa Saarinen, 75, muistelee vuoden 1990 tapaamista nyt Helsingissä.
Raskain mielin sureva isä joutui antamaan tyttövauvat adoptioon.
Isän ja tyttären tiet erosivat heti syntymän hetkellä, elokuussa 1942. Kaisa ja hänen kaksossisarensa tulivat maailmaan erikoisessa suomalaissiirtokunnassa keskellä argentiinalaista sysimetsää.
Satojen muiden suomalaisten tavoin Eino Saarinen oli muuttanut lähes eristyksissä kaukaisessa tropiikissa sinnittelevään utopiayhteisöön, Colonia Finlandesaan, 1900-luvun alkupuolella. Se oli osa ajan muoti-ilmiötä, jossa erilaisista ihanteista intoutuneet ryhmät rakensivat siirtokuntia kauas kotimaastaan.
Colonia Finlandesa perustettiin Argentiinan koilliskolkkaan.
Seutu oli vaikeapääsyistä. Synnytyskomplikaatiosta kärsineelle vaimolle ei ehditty saada lähimmästä kaupungista lääkärin apua ajoissa. Hän menehtyi pian kaksoset synnytettyään.
Raskain mielin sureva isä antoi vauvat adoptioon. Se tuntui nelilapsisessa suurperheessä parhaalta vaihtoehdolta.
Perheen kohtalo on yksi monista edesmennyttä suomalaissiirtokuntaa kohdanneista tragedioista. Se on myös tarina hämmästyttävistä läheltä piti -kohtaamisista, salaisuuksista, sisukkuudesta, surusta ja uudelleenlöytämisestä.
Olisiko Saaristen ja satojen muiden suomalaisten kohtalo ollut toisenlainen, jos ihanneyhteisöön muuttaneet eivät olisi jääneet niin oman onnensa nojaan Argentiinassa? Tai jos kotimaassa olisi varhemmin kiinnostuttu paratiisiin pyrkineiden kurjuudesta? Muun muassa Yleisradio teki 1970-luvulla reportaaseja Colonia Finlandesasta, mutta tuolloin siirtokunta oli tehnyt jo pitkään hidasta kuolemaa.
Suomalaisten joukkomuutto Argentiinan metsikköön oli seurausta 1800-luvun lopulla levinneistä ajatuksista. Niissä hahmoteltiin uuden ihanne-Suomen perustamista.
Venäjän sortotoimet kiristivät yhteiskunnallista ilmapiiriä. Tuhannet lähtivät suuriruhtinaskunnasta siirtolaisiksi.
Suomalaisten omia yhteiskunnallisia ihanteita noudattavat siirtokunnat ulkomailla voisivat vaalia suomalaista kulttuuria ja antaa moraalista tukea ja innoitusta vastarinnalle kotimaassa. Näin ajatteli yksi siirtokunta-ajattelun ideoijista, toimittaja Konni Zilliacus.
Kun sitten Argentiinan siirtolaisvärvärit tarjosivat Ruotsiin paenneille suomalaisille hyvin ehdoin maata ja muita etuja siirtokunnan perustamiseksi, oli innokas tutkimusretkikunta pian valmiina.
Voimakkain vaikutin oli halu rikastua. Argentiinaa markkinoitiin ”Eldoradona”, jokaisen mahdollisuutena tulla miljonääriksi.
Suomalaisretkikunta matkasi Argentiinaan juuri, kun maa muokkasi itsestään kansakuntaa.
Espanjan siirtomaaherruudesta itsenäistynyt Argentiina houkutteli määrätietoisesti uudisasukkaita. Tavoitteena oli saada Euroopasta osaavaa väkeä vauhdittamaan taloutta ja sivistämään ja nykyaikaistamaan maata.
Sadattuhannet suuntasivatkin sinne matkustajalaivoilla 1800-luvun loppupuolelta alkaen.
Kansakunnan suunnittelijoilla oli tarve saada koko valtava maa asutettua etelän Patagoniasta pohjoisen trooppisille rajaseuduille Brasilian ja Paraguayn kupeeseen saakka.
Juuri sinne, Koillis-Argentiinan Misionesin maakuntaan, nousi suomalaissiirtokunta vuonna 1906.
Värväystoimet alkoivat Suomessa. Kulttuuripersoona ja tiedemies Arthur Thesleffin johdolla noin 120 suomalaista karisti tsaarinvallan rippeet jaloistaan ja aloitti Linnea-laivan kyydissä matkan kohti uutta mannerta.
Osa matkaajista haaveili alkuperäisestä elämäntyylistä, jonkinlaisesta paluusta luontoon. Se merkitsi yksinkertaista talonpoikaiselämää, kansallisromanttisessa ja kalevalaisessa hengessä.
Voimakkain vaikutin useimmille oli kuitenkin halu rikastua: hankkeen puuhamiehet olivat markkinoineet lähtijöille Argentiinaa ”Eldoradona”, jokaisen mahdollisuutena tulla miljonääriksi.
Parikymmentä vuotta myöhemmin siirtokuntaan liittyneellä turkulaisnuorukaisella Eino Saarisella ei ollut erityistä aikomusta hakeutua suomalaisyhteisöön Argentiinaan. 23-vuotias, jännityksenkaipuinen Saarinen oli ainoastaan päättänyt jättää Aurajoen rannat.
Hän asteli säästöineen matkatoimistoon Turussa ja pyysi menolippua niin pitkälle kuin rahat riittävät. Näin hän kertoi Kaisa Saariselle myöhemmin.
Kaisa Saarisella ei ole tietoa siitä, kuinka isä oli nuoruuden säästönsä ansainnut. Suvulla oli tiettävästi leipomoita Turun seudulla, ja niistä olisi voinut tihkua varoja myös nuorelle miehelle.
Saarinen astui ulos matkatoimistosta kourassaan lippu Buenos Airesiin. Oli vuosi 1925 tai 1926, kun nuorukainen nousi laivaan.
Seikkailu alkoi.
Perillä Buenos Airesissa Saarinen käveli satamakahvilaan, missä hän omien sanojensa mukaan törmäsi sattumalta siirtokunnan tunteviin suomalaisiin. Myös hän päätti kokeilla onneaan aarniometsässä.
Suuri osa alkuperäisistä asukkaista oli Saarisen saapuessa jo jättänyt lukuisia vastoinkäymisiä kokeneen siirtokunnan. Pettynyt ja köyhtynyt johtohahmo Thesleff oli tehnyt itsemurhan.
Saarinen oli osa siirtokunnan 1920-luvulla kokemaa uutta muuttoaaltoa. Valtaosa uusista tulijoista oli raskaaseen työhön tottuneita suomalaisperheitä, joista eräät toivat jopa maatalouskoneita mukanaan. Pohjois-Karjalan Kiteeltä kävi siirtokuntaan varsinainen rynnistys.
Paikalle oli juuri perustettu ensimmäinen koulu. Seurojentalolla kopisivat viikonloppuisin iloiset polkanaskeleet. Colonia Finlandesalle koitti uusi elpymisen ja kukoistuksen kausi.
Ongelmiakin riitti. Argentiina ei juuri välittänyt yhteisöstä. Poliiseja ei ollut. Halpa alkoholi, sokeriruokoviina, virtasi.
Kaupunkilaisnuorukaisesta Saarisesta tuli maanviljelijä muiden matepensaan-, tupakan-, maissin- ja maniokinkasvattajien joukkoon.
Hän perusti suurperheen siirtokunnassa tapaamansa Tyyne Karppisen kanssa.
Brasiliassa suomalaisille vanhemmille syntynyt Karppinen oli yhteisössä tunnettu ja pidetty jäsen. Hän oli tuttu näky siirtokunnan kokouksissa, tapahtumissa ja juhlissa, kuten yhteisessä äitienpäivän vietossa.
Ajalta säilyneissä valokuvissa poseeraa onnea hehkuva Saarisen perhe pyhäasuissaan. Perhettä avitti Karppisen saama perintö, joka kartutti varallisuutta ja mahdollisti muun muassa henkilöauton hankinnan.
Viljelyksillä tilanne ei ollut ruusuinen, vaan elannon saaminen oli työn ja tuskan takana. Syrjäinen sijainti ja vielä 1930-luvun suuren laman seuraukset vaikeuttivat maan antimien myyntiä. Siirtokuntalaisten oma ruokavalio oli yksinkertainen, ja omat viljelykasvit muodostivat sen perustan.
Tragedia koitti vuonna 1942.
Tyyne-äidin menehdyttyä vain 27-vuotiaana vauvat jouduttiin luovuttamaan eteenpäin argentiinalaisiin perheisiin. Tapaus järkytti Eino Saarisen perheen lisäksi koko Colonia Finlandesan suomalaisyhteisöä.
Kaksostytöistä yritettiin kyllä aluksi pitää huolta, mutta heidät annettiin yhteisön ulkopuolelle, toinen vauva kahdeksan kuukauden ja toinen vuoden ikäisenä.
Vuosia myöhemmin isää etsiessään ja entisiä siirtokuntalaisia kohdatessaan Saarinen huomasi, kuinka kaksosten kohtalo yhä kaihersi.
– Se oli ollut traumaattista siirtokunnalle. Valtaosa siirtokunnan asukkaista oli köyhiä. Perheet eivät olisi voineet huolehtia enää useammasta lapsesta – siis meistä, Saarinen toteaa.
Vuosiin Saarinen ei tohtinut lähestyä kaksossiskoaan. Mahdollisuus tarjoutui hänelle yllättäen.
Niin Kaisa Saarisesta tuli ensin Rosa Nora Premuda. Hän ja kaksossisar kasvoivat argentiinalaisiksi eri perheissä mutta samassa Posadasin kaupungissa, tietämättä toistensa olemassaolosta.
Totuus omista juurista valkeni Saariselle teini-iän kynnyksellä. Hänen hankkiessaan virallista henkilökorttia kasvattiäiti joutui kertomaan, miksi syntymätodistuksessa olikin eri nimi.
Tieto adoptiosta hämmensi mutta se ei lopulta ollut järkytys.
Äiti korosti 13-vuotiaalle tyttärelle, että mikään ei muuttuisi, eikä Saarinen vaivannut asialla suunnattomasti päätään. Hänellä oli ollut hyvä, tasapainoinen ja rakastettu olo kasvattiperheessä äitinsä ja perheen vanhempien sisarusten kanssa, vaikka perheen isä oli kuollut Kaisan ollessa kolmivuotias.
Ystävät tunsivat hänet yhä Rosana tai lempinimellä Pochita. Mutta virallisissa yhteyksissä Saarinen alkoi käyttää isän hänelle antamaa nimeä, niin oudolta kuin nimi omaan korvaan ensin kuulostikin. Niin oli myös järkevintä. Kasvattivanhemmat kun eivät olleet kirjauttaneet hänen uutta Rosa-nimeään minnekään.
Samalla Saarinen kuuli äidiltään kaksossisaresta. Pian paljastui sekin, kuka sisar oli ja missä hän kävi koulua.
Alun perin äitinsä mukaan Tyyneksi nimetty tyttövauva oli saanut kasvattivanhemmiltaan uuden nimen, Maria Cecilia. Kaksossisarelle oli teetetty myös uusi syntymätodistus, joten moni uskoi lapsen olevan vanhempiensa biologinen lapsi.
Vuosiin Saarinen ei tohtinut lähestyä tätä, mutta mahdollisuus tarjoutui hänelle yllättäen.
Saarinen ei hiiskahtanut salaisuudesta ja sukulaisuudesta edes silloin, kun hän huomasi päätyneensä tuplatreffeille paikalliseen ravintolaan sisarensa kanssa. Nuoret naiset seurustelivat nuorukaisten kanssa, jotka olivat vieläpä serkuksia.
– Naureskelimme kyllä pöydässä, kuinka meillä oli sama syntymäpäivä. Mutta sisareni oli hyvin varma itsestään, identiteetistään ja taustastaan. Minä en ollut henkisesti niin vahva, että olisin pystynyt paljastamaan hänelle asioiden oikean laidan, Saarinen sanoo.
Sen, että sisar olikin huomattavasti vähävaraisempien suomalaisten jälkeläinen.
Sisarilla oli samoja piirteitä, samanlaisia eleitä ja ilmeitä. Mutta Maria Cecilia oli kuin huoliteltu versio luonnonlapsi Kaisasta, Saarinen kuvaa.
Vasta vuosia myöhemmin Maria Cecilia sai kuulla adoptiostaan ja juuristaan ulkopuoliselta.
Saarisesta ja sisaresta ei tullut koskaan läheisiä. Maailmat olivat liian erilaisia.
Saarinen oli varttunut keskiluokkaisessa opettajaperheessä vanhempien sisarusten kanssa. Maria Cecilia taas oli ainoa lapsi varakkaassa yläluokkaisessa perheessä ja kävi yksityiskoulua.
– Kaikki hänen elämässään oli yläluokkaista, Saarinen kuvaa.
Isä oli käynyt salaa tarkkailemassa Kaisaa ikkunan takaa, varoen ettei tytär huomaisi.
Ehkä eri maailmoihin kuuluminen oli estänyt myös isä-Saarista lähestymästä tyttäriään. Sillä jonkin verran näiden vaiheista hän oli perillä.
Kaisa Saarinen kuuli myöhemmin vanhemmilta biologisilta sisaruksiltaan, Eino Saarisen jälkeläisiltä, että isä oli käynyt salaa tarkkailemassa häntä.
Kun Saarinen oli nuoruudessaan istunut yhdellä ensimmäisistä työpaikoistaan autokaupassa ikkunan edessä kirjoituskoneella kirjoittamassa, isä oli katsellut häntä kadulta kauempaa, varoen että tytär ei huomaisi häntä.
– Isosiskoni mukaan hän näki minut eri sosiaaliluokkaan kuuluvana. Hän ei uskaltanut puhutella minua, Saarinen sanoo.
Isä ja tytär eivät kohdanneet vuosikymmeniin. Kaisa Saarisen jäljitysyritykset eivät tuottaneet tulosta. Välillä hän yritti koota palapelin paloja kiivaammin ja uppoutui suomalaissiirtokunnan vaiheisiin.
Välillä Saarinen ei pitkiin aikoihin ajatellut koko asiaa.
– Oli elämä elettävänä, hän hymyilee.
Järkytyin hänen rutiköyhästä elämästään. Ihmettelin, kuinka kohtalomme olivat saattaneet olla niin erilaisia.
Saarinen ei tuntenut itseään hylätyksi, mutta hänen oli ymmärrettävä, minkälaisista osasista hän itse rakentui.
Siksi hän matkusteli 1960-luvulla Koillis-Argentiinassa alueella, jonne pohjoismaalaisia siirtolaisia oli asettunut. Joukossa oli myös Colonia Finlandesasta pois muuttaneita siirtokuntalaisia.
Niin hän löysi yhden biologisista isosiskoistaan, Aunen. Tämä asui perheineen vaikeapääsyisellä alueella köyhyydessä ja niin eristyksissä, että hänkään ei ollut pitänyt aikoihin yhteyttä Eino-isään.
Pian Tyyne-vaimonsa kuoleman jälkeen isä oli muun perheen kanssa muuttanut pois siirtokunnasta. Aune-sisar tiesi kertoa, että Eino Saarinen kiersi poikansa kanssa maailman meriä Angra-laivan matkassa.
Saarinen keksi lähettää isälleen kirjeitä laivalle Buenos Airesin satamaan. Ne palautuivat hänelle avaamattomina kerta toisensa jälkeen. Laiva oli käynyt maissa vain pikaisesti lastattavana.
– He olivat todellisia nomadeja. En löytänyt isääni, koska hän ei oikeastaan ollut missään, Kaisa Saarinen naurahtaa.
Samalla välit Aune-sisareen katkesivat vuosikymmeniksi.
– Järkytyin hänen rutiköyhästä elämästään. Ihmettelin, kuinka kohtalomme olivat saattaneet olla niin erilaisia, Saarinen kuvaa.
Saarinen vietti itsekin vuosia synnyinmaansa ulkopuolella. Argentiinan vuoden 1976 sotilasvallankaappauksen jälkeen hän joutui pakenemaan vainoa Espanjaan. Syynä oli, että sosiaalityöntekijäksi vasta valmistunut vasemmistolainen Saarinen suututti tovereineen rikkaita suurmaanomistajia ja heitä tukevia poliiseja syrjäisessä Cachin vuoristokaupungissa Andeilla.
Maanomistajia sapetti, että ystävykset yrittivät työllään parantaa työ- ja talonpoikaisväestön oloja.
Puoli vuosisataa isäänsä myöhemmin Saarinen teki valtamerenylityksen matkustajalaivalla vastakkaiseen suuntaan, kohti Eurooppaa.
Espanjasta matka jatkui vielä sandinistivallankumouksen jälkeiseen Nicaraguaan. Argentiinaan hän palasi 1980-luvulla, sotilasvallan heikennyttyä ratkaisevasti Falklandin kriisin jälkeen.
Samaan aikaan kun Kaisa Saarinen etsi isäänsä, suomalaissiirtokunta jatkoi kuihtumistaan.
Jo alusta saakka siirtokunnilla oli ollut vastatuulta. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kotimaan lehdistössä oli riittänyt siirtokunta-ajattelun epäilijöitä ja vastustajia.
Osa älymystöstä paheksui siirtolaisuutta petturuutena. Isänmaata Venäjän kynsissä oli autettava kotimaan kamaralla. Osa karsasti siirtokuntahankkeita epärealistisena haihatteluna.
Colonia Finlandesan siirtokuntasuunnitelman mielikuvituksellisuus ja utopismi oli näkynyt monella tasolla. Ensimmäiset Arthur Thesleffin johdolla saapuneet pioneerit olivat olleet valtaosin keski- ja yläluokkaisia koulutettuja suomenruotsalaisia.
Heidän tarkoituksenaan ei ollut luoda suljettua utopistista pienyhteisöä. Pikemminkin he näkivät itsensä valiojoukkona, joka valmistelisi paikkaa myöhemmin muuttavalle väestölle.
”Seikkailukirjojen intiaaniromantiikan innostamina herraspoikina” heillä ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä ruumiillisesta työstä saati uudisraivaajan todellisista ponnisteluista, siirtokunnassa vieraillut kirjailija Olavi Paavolainen kuvasi myöhemmin.
Metsänraivaus ja talonpoikaisarki osoittautuivat raskaiksi. Argentiina ei pitänyt kiinni lupauksistaan auttaa suomalaisia uudisasukkaita, vaan yhteisö jäi oman onnensa nojaan.
Hedelmälliseksi luultu maaperä oli hädin tuskin viljelyskelpoista. Luonnon vitsaukset heinäsirkkoineen, kasvitauteineen, myyrineen ja trooppisine rankkasateineen piinasivat.
Varakkaimmat siirtokuntalaiset olivat pakanneet ripeästi tavaransa ja palanneet koti-Suomeen.
Alkuperäiset ideat kansallismielisyydestä ja paluusta luontoon menettivät merkitystään sosiaalisten ongelmien kasautuessa. Alkeelliset olot eivät kohentuneet. Yhteisö oli eripurainen ja yhteishenki näivettyi.
Palavasieluisesta utopiasta on jäljellä enää hautausmaa, jonne on haudattu suomalaisia.
Colonia Finlandesa oli 1930-luvulla yksi suurimmista suomalaisista utopiayhteisöistä maailmalla. Vain Kanadaan perustettu, omavaraisuutta ja sosialistista utopiaa tavoitellut Sointulan yhteisö oli aikanaan 1900-luvun alussa kasvanut suuremmaksi.
Suomalaiset perustivat ihanneyhteisöjä 1900-luvun alkupuolella myös muun muassa Australiaan, Yhdysvaltoihin, Kuubaan, Brasiliaan ja Paraguayhin. Usein yhteisöjen taustalla oli sosialismia ja työväen aatteita, kansallismielisyyttä tai kristillisyyttä mutta myös pasifismia ja vegetarismia.
Esimerkiksi Brasilian Penedon siirtokunnan suomalaiset palvoivat harmoniaa luonnon kanssa, kasvissyöntiä, maallisten ilojen torjumista ja täysraittiutta – kunnes yhteisö riitautui ja alueelle perustettiin ensimmäiset lihaa ja alkoholia tarjoilevat kahvilat.
Enimmillään asukkaita oli ollut Colonia Finlandesassa eri arvioiden mukaan 150–500, mutta kurjuuteen kyllästyneet perheet muuttivat yksi toisensa jälkeen pois.
1960–70-luvuilla tiedot suomalaisten surkeista oloista saavuttivat kotimaan tiedotusvälineet. Siirtokunnassa käyneet ja Misionesin alueen suomalaisia tavanneet järkyttyivät takapajuisista oloista.
Merimieskirkko ja Suomen suurlähetystö Argentiinassa selvittivät suomalaisten avuntarvetta ja toimittivat raha- ja tarvikelahjoituksia perille. Hädänalaisten auttamiseksi Suomessa järjestetty hyväntekeväisyyskeräys tuotti 80 000 markkaa, mutta mitään varsinaista kansanliikettä ei syntynyt. Eräille Suomesta haaveilleille junailtiin paluumatka kotiin.
Myöhemmin ikääntyneet ulkosuomalaiset alkoivat saada eläkettä Suomesta.
Lopulta sinnikkäimmätkin asukkaat muuttivat rapistuneesta siirtokunnasta pois.
Palavasieluisesta suomalaisutopiasta on jäljellä enää hautausmaa, jonne on haudattu suomalaisia. Alueella asuu edelleen ihmisiä, jotka osaavat hieman vanhahtavaa suomea. Suomen suurlähetystö Argentiinassa on takavuosina antanut tukea suomen kielen säilymiseen ja opastanut suomalaistaustaisia omista oikeuksistaan, kuten tukien hakemisesta.
Mutta kuinka Kaisa Saarinen lopulta päätyi kuulemaan isänsä tuutulaulua?
Ennen isänsä löytämistä Saarinen oli jo päättänyt 1980-luvun lopussa lähteä Suomeen tutustuakseen isän synnyinmaahan. Muutamaa päivää ennen lähtöä tapahtui kummia. Suomalaistuttaviensa kautta hän sai kun saikin yhteyden ensin isänsä ex-vaimoon ja sitten isäänsä, joka oli asettunut takaisin Argentiinaan merimiesuransa jälkeen.
Kaksikko tapasi toisensa ennen Saarisen Helsingin-matkaa, joka lopulta venyi vuosiksi.
Saarinen muistaa halunneensa koskettaa isäänsä ensimmäisellä tapaamisella, hipaista edes, mutta hänen kätensä eivät totelleet.
Hän tenttasi isää tämän vaiheista ja elämästä, kuten saapumisesta Argentiinaan. Ja isä kertoi.
– Isäni ei selitellyt mitään enkä pyytänyt häneltä selityksiä, hän kuvaa keskusteluja.
Liian syvälle meneviä tai arkoja aiheita ei ensitapaamisella nostettu pöydälle. Saarisen edesmenneestä Tyyne-äidistä isä ja tytär eivät keskustelleet koskaan.
Saarinen ei koskaan kutsunut isäänsä isäksi. Isä ja tytär ehtivät lopulta tavata vain kaksi kertaa ennen Eino Saarisen kuolemaa.
Kaisa Saarinen uskoo, että suomalaisgeenit ovat auttaneet häntä elämässä.
Tavallaan ympyrä sulkeutui, kun Saarinen muutti Suomeen. Se oli hänelle tilaisuus tavoittaa suomalainen puoli itsestään aikuisiällä.
Matka venähti kahdeksi vuosikymmeneksi, kun töitä löytyi sairaala-apulaisena Helsingissä. Hän hoiti pula-ajan kokeneita vanhuksia, opetteli suomea, hankki kansalaisuuden.
Saarinen sanoo muuttuneensa isänsä synnyinmaassa.
– Opin, kuinka erilaista elämä voi olla. Ihmiset pääsevät elämässä eteenpäin, he ovat kurinalaisia ja rehellisiä. Päättäjät ovat jatkuvan läpivalaisun kohteena. Heihin voi luottaa, vaikka he eivät edustaisi omia poliittisia ajatuksiasi, Saarinen luettelee.
Hän sanoo uskovansa suomalaisgeenien auttaneen häntä elämässä.
– Pidän jalkani tiukasti maassa, harkitsen ja etsin ratkaisuja järjen avulla, hän pohtii.
Sukulaissieluuden tunnetta toi myös kohtaaminen suomalaisen tangon kanssa, ja se jaksaa naurattaa häntä yhä. Argentiinassa tango kuuluu kaupunkien hämyiseen yöhön, intohimoon, salaisuuksiin, kiellettyihin asioihin, Saarinen selvittää.
– Suomessa taas tangoa tanssitaan päivänvalossa, maaseudulla ja sandaaleissa, Saarinen muistaa ihmetelleensä.
Muitakin ihmetyksen aiheita oli. Saapuessaan Suomeen Saarinen kohtasi vuonna 1990 askeettisen ja säästäväisen maan laman kynnyksellä. Nauraa tai remuta ei sopinut liikoja.
Vaatekaupoissakin oli tarjolla vain nuivia sävyjä.
– Nyt naurua ja hymyjä löytyy enemmän. Ihmiset ovat vapautuneempia, Saarinen kuvaa.
Eläkkeelle jäätyään hän muutti takaisin Buenos Airesiin. Välillä hän käy Suomessa, kuten tänä kesänä.
– Kun luita kolottaa, on syytä vaihtaa ilmastoa, Saarinen tietää.
Menneisyyttä hän katsoo vailla katkeruutta.
– Kaikesta seurasi mielestäni ainoastaan hyvää. En ajattele, että minulta olisi puuttunut mitään, hän pohtii.
Hylätyksi Saarinen ei ole tuntenut itseään koskaan. Välit kasvattiperheeseen ovat lämpimät.
– En ole myöskään koskaan yhdistänyt syntymääni äitini kuolemaan. Mutta jos olisin jäänyt synnyinperheeseeni, muut perheenjäsenet olisivat varmasti minua siitä syyllistäneet, hän uskoo.
Argentiinassa on Saarisen mukaan totuttu siihen, että yksi jos toinen penkoo sukujuuriaan, olipa sitten kyse sotilasvallan aikana kadonneesta sukulaisesta tai varhaisista uudisasukasesi-isistä tai -äideistä.
Hän ei ole siis poikkeus. Ja jossain kohtaa vastauksia on löytynyt hänellekin tarpeeksi.
Ristiriitoja tai avoimia kysymyksiä ei Saarisellakaan enää ole. Hän on omaan selvitystyöhönsä tyytyväinen.
– Voin olla iloinen siitä, että isänikin saattoi kuolla levollisempana siitä, että hän oli lopulta voinut tavata minut.
Tai olisi Saarisella vielä yksi avoin kysymys. Se koskee suomalaisia kehtolauluja, joita hän ei vieläkään tunne.
Kunpa saisi tietää, minkä laulun isä esitti ja mistä sen sanat kertoivat. Silloin tuohon erityiseen hetkeen voisi ehkä palata helpommin uudelleen.
Lähteet: Teuvo Peltoniemi: Kohti parempaa maailmaa – suomalaisten ihannesiirtokunnat 1700-luvulta nykypäiviin. Utopiayhteisöjen historia ja suomalaiset ihannesiirtokunnat (1985); Olavi Lähteenmäki: Colonia Finlandesa. Uuden Suomen perustaminen Argentiinaan 1900-luvun alussa (1989); Enrique Tessieri: Colonia Finlandesa. The Second Ship, The Rise and Fall of a Finnish Colony in Northeast Argentina and The Spread of Anomie (2009); Siirtolaisuusinstituutti.
Taustahaastattelut: Suomen Argentiinan suurlähetystön entinen ulkoasiainneuvos Petra Théman ulkoministeriöstä, tutkija Enrique Tessieri, kunniakonsuli Hugo Sand.
Jutun GIF-tiedostot Ylen reportaasista Misiones, Pettymysten paratiisi (1973). Toimittaja Kerstin Hanf.
Lisää aiheesta:
Kuuntele, mitä Kaisa Saarinen kertoo elämästään Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa.
Tutustu myös muihin ulkomailla asuviin suomalaisiin: