Järven rannassa tunturikanervikossa on hiekkakivi, jossa näkyy muinaisen meren aaltoja. Kiveen kiinnitetyssä pronssilaatassa on kolme nimeä. Kiven ja laatan taustalla on surullinen tarina.
Enontekiö, elokuu 1967
Miehet ovat paluumatkalla antoisalta kalaretkellä autolleen. Kiikkerä vene lipuu Ylimmäisellä Vuontisjärvellä kyydissään viisi väsynyttä miestä.
Keulassa istuva nukahtaa ja vene keikahtaa. Saman tien vene on nurin ja miehet veden varassa.
– Se meni kuin laakista nurin. Minä lähdin heti uimaan kohti rantaa, isä ja toinen mies jäi veneelle. Siitä oli vähän yli sata metriä rantaan ja vesi oli kymmenasteista, kertoo Juha Wiskari, toinen kahdesta pelastuneesta.
Järveltä kuuluu epätoivoinen huuto. JUHA!
Kylmän veden pahasti kangistama nuori uimari huutaa takaisin: Mä olen jo melkein rannassa, uikaa perässä!
Poika pelastuu kuin ihmeen kautta rannalle. Toinen rantaan päässyt auttaa hänet kuivalle maalle. Järvellä ei näy enää ihmisiä. Vedessä kelluu vain kumollaan oleva vene ja kaksi reppua. Vuontisjärven hyytävään syleilyyn on kadonnut kolme miestä.
Neljätoistavuotias poika katsoo näkymää lohduttomana. Hän sanoo itselleen ääneen:_ Isä on hukkunut_. Poika on Arttu Wiskarin isä, hukkunut on Artun ukki Aatto Viskari.
Tragediasta on kulunut nyt 50 vuotta.
Enontekiö, elokuu 2017
Helikopterin moottorin kierrokset alkavat nousta. Kone kohoaa ilmaan Kilpisjärventien Parkkipaikalta Karessuvannosta hieman pohjoiseen. Kyydissä oleva seurue on viemässä muistolaattaa vanhan tragedian tapahtumapaikalle.
Tapahtuman päähenkilö on rantaan selvinnyt nuorukainen, joka on jo isä ja ukki. Tragedia on elänyt vuosikymmenet hänen muistoissaan ja perheen tarinoissa. Nyt se on saamassa yhden päätepisteen.
– Ikinähän se ei unohdu. Se on surullinen kokemus ja yksi minun elämäni suurista asioista. Mutta kyllä se sen minulle opetti ja on myös näkynyt elämässänikin konkreettisesti, että se mikä ei tapa se vahvistaa, sanoo Juha Wiskari
– Kyllä sen kanssa on pystynyt elämään. Puhumattakaan siitä, että ympyrä sulkeutuu tällä tavalla, että pääsee oman poikansa kanssa sinne tapahtumapaikalle.
Vieressä kuuntele poika, laulaja Arttu Wiskari ja nyökkää.
– Onhan se aikamoinen tarina. Ei sitä enää muistella mitenkään erityisenä surutapauksena, se on enemmänkin semmoinen meidän perheen tarina, jota kerrotaan ystäville ja ihmisille, jotka on kiinnostuneet meidän sukupuusta, Arttu Wiskari sanoo
– Tämä on ollut perheessä puheenaiheena aina silloin tällöin ja olen kuulut tämän moneen kertaan. Ja nyt kun on omia lapsia niin omatkin lapset kuulee varmaan tämän tarinan joko minulta tai ukilta sitten, Arttu Wiskari sanoo
Ylimmäinen Vuontisjärvi, elokuu 2017
Helikopteri lentää Kalkkoaivin yli. Edessä siintävä Vuontisjärvi lähestyy nopeasti. Pilotti kaartaa pitkin rantaviivaa. Alla näkyy pieni lahti ja niemennokka.
Tämä on Se Paikka.
Paikka, jossa ollaan niin lähellä taivasta, että höpinä kuuluu, kuten viimeiselle kalaretkelleen jäänyt Aatto Viskari oli todennut vain muutamaa tuntia ennen kuin liittyi itse höpisijöiden joukkoon.
Juha Wiskarille ranta on tuttu, mutta kaikki toisin.
– Se hetki, kun tulin siihen paikkaan, josta minä silloin rannalle nousin... sillä hetkellä koko maailma sulkeutui ympärillä.
Sillä hetkellä Juha Wiskarille olemassa olivat vain isän vienyt järvi ja se mitä mielessä liikkui.
– Kun minä seisoin siinä paikalla, missä minä pelastuin, ja Arttu oli siinä vieressä... Kun minä seisoin siinä rannalla ja katsoin, se oli sellainen tunne, jota en ole eläessäni kokenut.
– En ikinä.
Ylimmäisen Vuontisjärven rantakanervikossa on tästä eteenpäin yksi kivi enemmän kuin ennen. Kivi on samanlainen harmaa kuin muutkin, mutta kiven taustana oleva tarina tekee siitä ainutlaatuisen. Kun pronssilaatta osuu satunnaisen ohikulkijan silmään, paikalle on hyvä pysähtyä ja katsoa järvelle. Kuulla hetki höpinää ja miettiä, kuinka tunturitkin ovat täynnä tarinoita. Iloisia ja surullisia.
Juha ja Arttu Wiskarin haastattelu
Korjattu Aatto Wiskarin nimi muotoon Aatto Viskari 4.9.2017 kello 10.33