MAKENI, SIERRA LEONE Ebola kylvi Sierra Leonessa kauhua ja tappoi tuhansia, mutta Aminata Koromalle se tarjosi mahdollisuuden.
Koroma oli juuri valmistunut ravintola-alan koulutuksesta, kun epidemia Länsi-Afrikassa kolmisen vuotta sitten alkoi. Sierra Leonessa tauti levisi melkein koko maahan, ja kokonaisia perhekuntia sairastui. Tautiin liittyi häpeää, sillä tartunnan saaminen leimasi ihmisiä.
Koroma ui vastavirtaan. Hän uskaltautui hautajaisiin laittamaan ruokaa, toisin kuin moni muu.
Sierra Leone selvisi ebolasta viime vuonna, kun epidemia vihdoin julistettiin päättyneeksi. Myös Aminata Koroma selvisi voittajana: tienestiensä ja aviomiehensä tuen turvin hän on nyt ravintoloitsija ja sporttibaarin pitäjä maan neljänneksi suurimmassa kaupungissa Makenissa.
Kolmekymppinen yrittäjä ei työtuntejaan laske, pomo on paikalla niin kauan kuin asiakkaita riittää.
– Yleensä tulen aamukahdeksalta ja lähden keskiyöllä tai yhdeltä. Tähän tottuu, tämä on osa minua nyt, Koroma sanoo.
Hänen aaltopeltikatoksensa alla tarjoillaan pippurista vuohipataa, olutta ja paistettua kanaa. Paikan todellinen vetonaula on kuitenkin jalkapallo.
Kun maksaa 20 senttiä, pääsee hämärään saliin seuraamaan tv-näytöltä Englannin Valioliigan ja Espanjan liigan pelejä. Täällä käyvät niin miehet kuin naiset, Koroma kertoo, sillä sierraleonelaiset ovat jalkapallohullua kansaa.
Alkunsa Koroman bisnes sai suomalaisten tuella.
Älä syö tunnilla! (Jos jäät kiinni, siivoat vessan kahtena päivänä.)
Älä höpötä tunnilla! (Kiinni jäävä lakaisee luokkahuoneen viikon ajan.)
Seinälle liimattu paperilappu ohjeistaa, millaista käytöstä odotetaan niiltä, jotka ovat päässeet opiskelemaan Aminata Koroman entiseen kouluun.
Käytävien varrella avautuu luokkahuoneita, joissa tytöt harjoittelevat vaatteiden ompelua vanhaa polku-Singeriä muistuttavilla kiinalaisilla ompelukoneilla. Matalien sinisten talojen reunustamalla pihalla leivänpaistajia odottaa rivi vanhoista tynnyreistä rakennettuja uuneja.
Tästä makenilaisesta koulusta valmistuu tänäkin vuonna kymmeniä tyttöjä ja naisia hotelli- ja ravintola-alalle tai ompelijan ammattiin.
Kuten Aminata Koroma, he kaikki tulevat hankalista oloista: koulut ovat aikoinaan jääneet sisällissodan tai silkan köyhyyden takia kesken tai jopa kokonaan käymättä. Jotkut ovat teiniäitejä tai yksinhuoltajia, joiden on vaikea elättää lapsiaan.
Tavalliseen ammattikoulutukseen heillä ei olisi varaa. Siksi koulunkäynti on täällä ilmaista.
Sekä opetus että oppimateriaalit maksetaan suomalaisin kehitysyhteistyövaroin.
Koulua pyörittävän kansalaisjärjestö Fawen koordinaattori Sarah Bangura avaa oven tyhjään luokkahuoneeseen.
– Täällä piti aloittaa tietokoneen käytön opetus, koska sitä taitoa voi tarvita, jos menee töihin isoon hotelliin, hän kertoo.
Mutta ainakaan tällä tietoa koneita ei ole tulossa. Sen sijaan edessä on suuri myllerrys.
Koulua tähän saakka rahoittanut Kirkon Ulkomaanapu nimittäin lakkauttaa vuoden lopussa maaohjelmansa Sierra Leonessa.
Makenin ammattikoululle se tarkoittaa näillä näkymin sitä, että opetus on pakko muuttaa maksulliseksi, ellei suomalaisten tilalle löydetä korvaavaa tukijaa.
Jos koulumaksut asettuvat kaupungin muiden ammattikoulujen tasolle, lukuvuoden hinta lähtee 50 eurosta, ja sen päälle tulevat vielä koulupuvut ja opetusmateriaalit. Se on suuri summa Sierra Leonessa, missä puolet ihmisistä elää alle 1,6 eurolla päivässä.
Silloin köyhimmät karsiutuvat koulutuksesta pois.
Kirkon Ulkomaanavun maaohjelman lopettamisen taustalla ovat Suomen kehitysyhteistyörahojen leikkaukset.
Hallitus päätti pari vuotta sitten leikata rajusti niin sanotusta varsinaisesta kehitysyhteistyöstä, ja vuonna 2016 pudotusta tulikin 35 prosenttia edellisvuodesta.
Koska kehitysmaissa toimivien suomalaisten kansalaisjärjestöjen rahoitus ei edelleenkään ole kasvamassa, ne ovat joutuneet valitsemaan, mitä toimintoja lakkauttavat.
Kun säästöistä kerrottiin, Kirkon Ulkomaanapu oli vastikään päättänyt avata Sierra Leonen pääkaupungissa Freetownissa uuden maatoimiston. Jo tuolloin järjestö oli päättänyt keskittyä entistä harvempiin maihin ja entistä suurempiin ohjelmakokonaisuuksiin. Sierra Leone oli kohdemaista pienimpiä.
– Uskoimme silloin, että ulkoministeriön rahoituksen tasolla pystyisimme säilyttämään sellaisen maapaletin, johon kuuluvat myös Sierra Leone ja Liberia, sanoo järjestön kansainvälisen työn johtaja Marja Jörgensen.
Leikkaukset panivat kohteiden karsimiseen lisää vauhtia, koska kutistuneella potilla haluttiin saada jäljelle jäävissä maissa mahdollisimman paljon aikaan.
Poistuminen Sierra Leonesta ei Jörgensenin mukaan tarkoita sitä, etteikö maailman köyhimpiin kuuluva maa olisi edelleen haavoittuvainen ja tarvitsisi apua köyhyyden vähentämiseen.
Jatkossa Kirkon Ulkomaanavun kohdemaita Afrikassa ovat Eritrea, Etelä-Sudan, Kenia, Keski-Afrikan tasavalta, Somalia ja Uganda.
Työ loppuu Sierra Leonen lisäksi pian myös naapurimaassa Liberiassa, joskin siellä jatketaan vielä hetken EU-hankkeen loppuunviennin takia. Jo aiemmin valot on sammutettu Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Mosambikissa.
Sierra Leonesta ja Liberiasta on samaan aikaan lähdössä myös toinen tunnettu suomalainen toimija. Suomen Pakolaisapu sulki maatoimistonsa Sierra Leonessa alkuvuonna 2017 ja lopettaa ensi vuonna työnsä Liberiassa.
– Syynä on paitsi päätös keskittyä alueille, joilla tarve on suurempi, myös pakko luopua joistakin toiminnoista kehitysyhteistyörahojen leikkausten takia, sanoo Pakolaisavun kotimaan ohjelmajohtaja Ben Malinen.
Pakolaisapu on antanut sisällissodasta kärsineissä Liberiassa ja Sierra Leonessa aikuisille lukutaito-opetusta ja kouluttanut Sierra Leonessa nuoria ammattiin. Kirkon Ulkomaanapu puolestaan on tukenut Sierra Leonessa ammattikoulujen lisäksi muun muassa maaseutukylien kehittämistä.
Tyttöjen ja naisten aseman parantaminen köyhimmissä maissa on juuri sitä, mitä Suomen kehitysyhteistyöllä on jo pitkään haluttu saavuttaa. Se on itse asiassa kehityspolitiikan kärkitavoite.
Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen (kok.) viittaa järjestöjen itsenäiseen päätöksentekoon, kun häneltä kysyy, miten avustustyön loppuminen Sierra Leonessa sopii yhteen tämän tavoitteen kanssa. Valtio ei ole mukana järjestöjen hankkeissa, hän sanoo.
– Sinänsä kaikessa kehitysyhteistyössähän tarkoitus on, että tulee vaihe, jossa paikallinen järjestö alkaa pyörittää sitä itse. Tämä on tavoite myös tässä Kirkon Ulkomaanavun hankkeessa, Mykkänen sanoo.
– Toki aina jos olisi enemmän varoja, voisi tehdä enemmän. Niukkoina aikoina täytyy keskittyä hieman pienempään.
Liberiassa Kirkon Ulkomaanavun paikallinen henkilökunta onkin perustanut toiminnan jatkajaksi uuden järjestön, jonka toimintaa ollaan nyt saattelemassa alkuun Suomesta.
Mutta Sierra Leonessa tilanne on levällään. Muun muassa Saksan kehitysyhteistyöviraston kanssa on neuvoteltu siitä, voisiko se jatkaa Fawe-järjestön ammattikoulujen rahoittamista, kun suomalaistuki loppuu.
Useimmilla ulkomaisilla avunantajilla on kuitenkin jo omat paikalliset kumppaninsa, joiden kanssa ne toimintaa pyörittävät. Sierra Leone ei myöskään juuri nyt näytä kehitysyhteistyökohteena kiinnostavan ainakaan pohjoiseurooppalaisia avunantajia.
Suomalaista kehitysrahaa jää Sierra Leoneen vielä jatkossa muutamien järjestöjen kautta. Siellä toimii myös kehitysrahoitusyhtiö Finnfund, jolle hallitus ohjasi toissa vuonna roimasti lisää rahaa.
Finnfund rahoittaa yritysten toimintaa kehitysmaissa pääomasijoituksilla tai lainarahalla. Sierra Leonessa se on osakkaana Goldtree-yhtiön palmuöljyhankkeessa ja rahoittaa metsäyhtiö Miro Forestrya, joka toimii myös Ghanassa.
Finnfundin rahoittaminen samalla, kun varsinaisesta kehitysyhteistyöstä leikattiin, on saanut Suomessa kritiikkiä. Kehitysministeri Kai Mykkänen sanoo kuitenkin, että tyttöjen ja naisten pienyrityshankkeet voivat saada siemenrahaa myös sijoitusmuotoisen avun kautta.
Baarinpitäjä Aminata Koromaa huvittaa, kun hän muistelee aikaansa suomalaisten tukemassa ammattikoulussa.
Silloin Koroma ja hänen lapsensa lähtivät aamuisin yhtä aikaa kukin omaan kouluunsa. Lasten mielestä se oli kummallista. Äiti, olisit kotona, he pyysivät.
– Mutta minä sanoin ei. Piti saada työpaikka, jotta pääsi elämässä eteenpäin, Koroma sanoo.
Nyt tytär Fatimata ja poika Mohammed auttelevat ravintolassa koulun jälkeen. He oppivat siinä sivussa yhtä ja toista, heidän äitinsä tuumaa.
Oikeastaan kyse on koko perheen yrityksestä, sillä myös Koroman äiti ja kaupungilla teknikkona työskentelevä aviomies ovat usein paikalla.
Bisnes voisi tosin sujua paremminkin. Myynti heilahtelee, yhtenä päivänä tulee jotakin ja toisena ei juuri mitään.
Sen verran hyvin kuitenkin menee, että ruokaa laittaa kaksi palkattua työntekijää.
Aminata Koroma toivoo, että saisi jonain päivänä laitettua kunnon keittiön. Hienointa olisi, jos saisi joskus avattua toisenkin ravintolan.
– Sen eteen pitää olla valmis näkemään vaivaa, hän sanoo.
