Rikkauden rajatila

 Zürich toukokuussa 2017

Viranomainen lähestyi minua söpösti pinkillä neontussilla koristetulla kirjeellä. Voisihan olla, etten muuten löytäisi tekstin tärkeitä kohtia!

Ei sen kummempaa, kuin että elatusmaksutakuu pitää uusia vuoden välein, ja sehän on yhtä tervetullutta vaihtelua arkeen kuin veroilmoituksen teko. 

Kyseessähän on systeemi, jossa kunta maksaa minulle elatusmaksut säännöllisesti kerran kuussa, ja exä maksaa ne kunnalle. Näin on taattu se, että taloutemme on pysynyt kasassa silloinkin, kun exä on ollut rahaton työtön.

Tänä vuonna tarvittavien dokumettien kerääminen sujui ihmeen jouhevaan, kun useimmat lippuset ja lappuset löytyivät suoraan netistä tai omalta läppäriltäni, eikä kovin moni paperi ollut edes hukassa. Vielä ihmeellisempää oli, ettei Rouva Viranomainen edes keksinyt, että täältähän puuttuu lapsen syntymätodistus tai kirjastokortti.

Aikaa kului. Päivänä eräänä Rouva V-omainen soitti ja ilmoitti, että hakemus ei tule menemään läpi, sillä olemme liian rikkaita: vuosituloja kolme tonnia yli rajan. 

Olihan se kiva kuulla, että olemme vihdoinkin rikkaita, ha haa! Etenkin, kun Sulon palkka on viimeksi tullut kokonaisena huhtikuussa. Toukokuussa maksettiin noin 60% palkasta, kesäkuussa ei mitään. Kymmenen päivän kerjäämisen jälkeen pomo toi osan käteisenä, että saimme vuokran maksettua. Edelliseen vuokraan tyhjenikin säästötilini, veroihin säästämäni rahat.

Rouva V-mäinen tahtoi jostain systä tavata minut henkilökohtaisesti. Laahustin kunnantalolle kuulemaan taas, että olemme liian rikkaita. Kolmen tonnin rajanylityksen lisäksi oli laskettu mikälie prosentti, jonka pitäisi olla alle 15% ja meillä oli 15,851%. Että näin.

Emme ole tyhmiä. Ellei exä maksa elatusmaksuja, ei meille jää muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä vähemmän töitä. Sulo jo puhui työpaikallaan siitä, että voisi selkävaivaisena vähentää työaikaansa 10%, näin putoaisimme taas köyhien kastiin. Mutta katsotaan nyt ensin, miten asiat hoituvat lasten isän kanssa.

Hyväksyn sen, että rajoja on noudatettava, mutta yhtä asiaa en millään pysty hyväksymään.  

Veroja varten säästämäni rahat katsottiin omaisuudeksi. 

Mitä helvetiaa, kellä on tällainen loistoajatus välähtänyt mieleen???

Ilmeisesti köyhän pitää olla holtiton rahankäytössään. Olisi pitänyt pistää rahat menemään ja ihmetellä sitten sormi suussa, kun verolasku lepattelee postiluukkuun.

No nytpä ei niitäkään rahoja ole, kun vuokranantaja lähetti "häätöuhkauksen", kuten maksumuistutus vuokrasta oli kauniisti tituleerattu. Sinne menivät, ihan noin vain.

Hyvän alkuvuoden jälkeen pettymys on ollut melkoinen. Luulin, että nyt helpottaa, ja hetkeksi helpottikin. Mutta en millään jaksaisi enää taistella!

 Välillä mietin, luovutanko,

mutta miten voisin, kun minulla on lapset?

Osa minusta ei välitä tippaakaan. Kaksi luottokorttia on vielä tyhjinä, kaksi muuta vinkuu punaista. Kiroilen rumasti ja katson tulevaisuuteen. Varaan hotellin Suomen lomalle ja olen, kuin huolet olisivat pilven painoisia.

Pikaisia pilipaliuutisia

Tässä pikaisesti pilipaliuutisia Helvetiasta! Tuon tuosta tänne kirjoitan, eihän nytkään ollut kuin vaivainen puolen vuoden tauko.

Viime kerralla kirjoitin Typsyn kielivaihtosuunnitelmista, ja tädää: homma onnistuu! Genevestä löytyi uhkarohkea keramiikkataiteilija, jonka luokse peppeilevä luova tyttäreni pääsee kesällä hupulaiseksi. Aivan loistoratkaisu!

Tytär tosin ei ole asiasta kauhean kiinnostunut, koska tällä hetkellä kiinnnostaa vain ja ainoastaan musiikin tekeminen ja youtubettaminen. Koulu ei ole yhtään kivaa, ranskaa tosin opiskelee (muka) katsomalla Star Warsia ranskaksi.
 

Kevätkukkia eiliseltä sunnuntailta 26.03.2017

Elämäämme on alkanut paistaa aurinko.

Viime vuonna onnetar suorastaan levitteli pakaroitaan meille, mutta on nyt, -jos ei nyt ihan ole kasvojaan kääntänyt meille, niin ainakin sivuprofiilinsa.

Musta aukko, joka imi kaikki rahamme, on sammunut. Ei mitään hurraa-huutoja, vaan voipuneen kiitollinen olo ja syvä huokaus.


Että tästä ikuisesta taloudellisesta nuorallatanssimisesta tulisi ihan oikeasti loppu, lottoan säännöllisen epäsäännöllisesti. Kyllä voisin ottaa päävoiton aika vähällä vastustelulla. Huomaatte kyllä, jos osuu kohdalle, sillä silloin blogini muuttuu lottovoittajan pröystäilyblogiksi! Ei mitään sellaista, että "ostan asunnon ja auton" vaan kunnon rytinää.

Rytinästä tulikin mieleeni: olemme varanneet kolme viikkoa kesälomistamme Suomen reissua varten! Kun ei viime vuonna päästy, niin tänä vuonna sitten kunnolla! On varattuna lennot ja hotelleja mennen tullen, jossain ollaan yötä vuokramökissäkin. Jos oikein villeiksi ruvetaan, niin käydään jopa Tallinnassa. Ehkä.

Luonteelleni uskollisena olen jo maalaillut kaikkia kauhukuvia. Ehkä taas purkautuu joku Herðubreið tai muu typerä vulkaani, joka sekoittaa koko lentoliikenteen. Finnair voi tehdä konkurssin, sinne menevät rakkaat rahani!! Vesirokot on lapsilla jo olleet, mutta ties mikä tauti voi iskeä. Odottakaa vain, ehdin kyllä keksiä vielä lisää kamaluuksia.

Kunpa oppisin ottamaan reteesti, reteesti vaan.

Kohta on kesä, ihanaa!

(ikivanha kuva)

Lahja taivaalta

Koulut alkoivat, ja Typsy meni paikallisen lukion 4. ja Pipsa 3. luokalle.

Oli kyllä siinä hilkulla, pääsikö Typsy luokaltaan, koska opiskelu on ihan tyhmää ja vie aikaa nettipuuhilta.

Eilenkin olin inhottava äiti ja tenttasin läyksyistä, tehtävänä oli kirjoittaa kaksisivuinen tarina englanniksi.

-Äiti, minä olen kirjoittajana jo ammattilainen, ilmoitti tyttäreni. 

Kas, onhan hänellä netissä jo puolen tusinaa "Star Wars" fanfiction-kirjaa. Valitettavasti siitä ei saa koulussa lisäpisteitä.

Punapäänarsku Luzernin järvellä 

(Vierwaldstättersee) 17.07.2016

Koulusta tuli jo postia. 

Ensi kesänä neljäsluokkalaisilla on pakollinen kolmeviikkoinen oleskelu ranskankielisellä alueella. Vanhemmat joutuvat itse hoitamaan koko asian: etsimään työpaikan taikka järjestämään ja maksamaan paikan kolmiviikkoisella kielikurssilla, sekä järjestämään perhemajoituksen ranskankielisessä perheessä. Suunnitelmat pitäisi olla selvillä marraskuun puoliväliin mennessä.

Työpaikaksi koulusta ehdotettiin lasten kaitsemista ja maataloustöitä. En tiennyt itkeäkö vai nauraa.

ADHD-Peppini lastenhoitajana, siitähän saisi vaikka tragikoomisen tosi-tv-sarjan. Eikä ollut toinenkaan vaihtoehto sen parempi, tikkusääri tyttäreni ei todellakaan sovellu ruumiillisiin töihin.

Ainoa vaihtoehto oli kielikurssi, joka hintojen puolesta ei ole minkäälainen vaihtoehto tällaisille köyhimyksille. Tonnejahan siihen menisi, eikä varaa olisi, vaikka peruisimme ensi kesäksi haaveillun Suomen reissun.

Rikkaana olisikin helppoa, pistäisin lapset yksityiskouluhin ja kielivaihto onnistuisi tuttavien luona vaikka Monacossa.

Ennen kuin vaivuin apatiaan, sain sentään surkeilultani kirjoitettua koululle sähköpostia. Entä jos en kertakaikkiaan löydä paikkaa tyttärelleni? Ja mistä ylipäätään löytää perhemajoituksen, kun ADHD on niin pelottava kirjainyhdistelmä?

Kiukuttikin. Miksi tällainen annetaan vanhempien järjestettäväksi? Miksi koulu ei järjestä oppilasvaihtoa toisen koulun kanssa? Miksi minun pitää tehdä mitään, en tahdo!! Masentaa ja väsyttää!

Kun maailma oli jo musta, niin aurinko nousi yllättäen.

Käly ilmoitti, että Typsy voisi mennä hänen sisarensa luokse asumaan, 

heillä on talo Geneven ulkopuolella!

Koska kälyn sisko on taideopettaja, niin ehkä-kenties-mahdollisesti Typsylle järjestyisi pientä puuhaa vaikka jonkun taiteilijan hupulaisena.

Eikö tämä olisi kuin lahja taivaalta, jotain niin sopivaa, eihän paremmin voisi olla!! Ihan tippaa pyyhin silmäkulmasta vieläkin, niin mahtavalta tämä vaihtoehto tuntuu.

Voi käly rakas, jos tämä onnistuu, niin annan sinulle anteeksi kaikki tyhmät juttusi sitten vuoden 1979! 

Koulustakin ilmoitettiin, ettei kenenkään koulunkäynti epäonnistuneeseen kielivaihtoon pääty, että on siellä ennenkin tullut oppilaita maitojunalla takaisin. Paikan löytymisessäkin avustetaan, ellei itse kertakaikkiaan pysty löytämään mitään.

Ehkä tällekin tarinalle tulee kaikesta huolimatta vielä Happy End.

Näillä mennään

Tuhat kertaa kuvaamani maisema Vierwaldstätterseelle

-Teillä on masennus! kiekaisi kilpirauhaslääkärini päin turvonnutta näköäni. Muutenkin piristi, kun lääkäri totesi minun olevan niin turvonnut, että hän tunnisti minut enää tukasta. Kukapa nainen ei haluaisi kuulla juuri tällaista luonnehdintaa!

Miten minulla voi olla yhä niin selkeitä kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita, vaikka tyroksiiniannos on muka optimaalinen? Muutenkin valtava rauhanenkin oli kasvanut ja muhkuroitunut lisää.

-Ehkä teidän kannattaisi harkita lievää serotoonin takaisinoton estäjää! ehdotti lääkäri, se ukrainalainen professori.

En viitsinyt mainita (taas jälleen kerran), että olen vetänyt masennuslääkkeitä kaksin käsin jo pitkään. Eihän lääkäri voi sellaista muistaa, olenhan vain potilas.

Verensokeri oli kunnossa, mutta sain silti jotain diabeteslääkettä, että ylisokerinen kroppani jaksaisi taistella insuliinintuotannossa. Kuulemma siitä hyötyvät myös turvonneet valaat kilpirauhaspotilaat.

Piakkoin joudun uusintakäynnille, ja saan moitteet, koska en ole saanut ruokailuani kuntoon. Kun töitten jälkeen jaksan nipin napin kaataa makaronit kattilaan, niin miten muka jaksaisin miettiä hyviä proteiinin lähteitä?

-Googlettakaa kasvissyöjien ruokia! Papuja, linssejä, tofua! Ja merikalaa vain joka toinen viikko!

Töissä syön yhä pastaa ja sämpylöitä. Iltaisin laitan lihaa vain perheelle, koska ruoka on kallista. Sitten tuleekin iltanälkä ja herkkupeppuilen telkkarin ääressä.

Sinisiä aamumaisemia Luzernista Berniin päin

Ai että on ollut akku tyhjä. Silmäni aukeavat aamuisin, mutta pää vetää sikeitä. Lapsetkin ovat huomanneet, ettei enää tarvitse pestä kainaloita tai hampaita aamuisin, äiti katoaa kuitenkin takaisin sänkyyn, eikä huomaa mitään.

Kerroin psykiatrille, että koko alkuvuosi on mennyt aallonpohjalla, enkä pääse sieltä ylös. Mikään ei ole enää hauskaa, ei edes iltaviinin siemailu (tästä olen ollut erityisen huolestunut!).

-Jaa-a, teillä on jo maksimiannos lääkkeestä, totesi psykiatri.

Siinä kaikki.
Lasku tulee perästä.

Että näillä mennään sitten, saatana.

Syvin aallonpohja on kuitenkin kai ohitettu.

Olin vähällä menettää kunnan takaamat elatusmaksut, koska olemme Sulon kanssa liian hyvätuloisia (HUUTONAURUA!!!). Ja elatusmaksuthan muodostavat noin 40% tuloistani, joten ei ollut ihan pikkupenneistä kyse.

Miten voikin joku vetää maton jalkojen alta, 

vaikka onkin jo valmiiksi rähmällään??? 

Luojan kiitos tämä viranomaisten aivopieru haihtui ilmaan ja sain kuin sainkin takuun taas vuodeksi eteenpäin. Että ainakin tämä poistui painamasta mieltä, kun muutenkin taivas tippuu niskaan.

Lisää sinisiä maisemia, tämä muistaakseni jossain Veveyn lähistöllä 

Niin, ruokailu pitäisi saada kuntoon, että saisin akkuni ladattua ja ehkä masennuksenkin kuriin. Ja kyllähän minä yritän paneutua ruoanlaittoon jo ihan perheenkin vuoksi.

Kuten eilen. Olin ostanut kananreisiä tarjouksesta ja hieroin asiantuntijan ottein aromaattista mausteöljyseosta nahan alle. Hyi, miten kanasta voikin irroittaa nahan ja sitten vetää sen taas lihan päälle kuin sukan!

Olin valinnut huumoriuunistani grillitoiminnon, koska se muistaakseni toimi vielä. Tavallinen ala- ja ylälämpöhän ei ole toiminut pitkään aikaan, lämpötila on mitä sattuu ja vaihtelee mielialan mukaan.

-No piru, nyt on uunin lamppukin rikki! manasin, kun uunin ovilasin takana välkkyi valoa.

Mutta ei, olinkin ohimennen grillannut kumikuorista uunilämpömittariamme! Ja liekithän siellä loimusivat iloisesti, varsinainen inferno! Mittari venyi ilkkuen riuhtoessani sitä ulos, mutta sammui tiskialtaassa rits-räts vain.

Kananreidet olivat kuulemma hyviä, minä söin muutaman uuden perunan.

Nyt menen heittämään valmispizzan uuniin.

Tietysti oltiin täälläkin:

Allmend Rockt 03. -04.06.2016 

Iron Maiden ja Rammstein

Karvan verran pieleen

Taitoluistelijan ankeaa kipsikautta kesti kaikkiaan viisi viikkoa. Kun kipsetön vapaus koitti kädelleni, oli pakko alkaa miettiä töihin paluuta. Työvaatteet olisi kaivettava kaapin perältä ja silitettävä, ja niin, törkeästä tummanharmaasta juurikasvusta olisi pikimmiten päästävä eroon.

Sain ajan kampaamoon heti seuraavalle päivälle, muttei ollut onni myötä: kampaajakseni osui tumma bambinsilmäinen kurvikuningatar, joka oli viimeksi värjännyt Pipsan tukkaan tummat latvat. Ne, jotka salaperäisesti katosivat parissa pesussa, vaikka sillä hinnalla niitten olisi luullut pysyvän iäti.

-Voi ei! ajatteli kampaajakin minut nähdessään. Oikeasti.

Tämän hän tunnusti myöhemmin, istuessani tukka foliossa muhien. Viimekertainen blondausmaratoni ei ollut unohtunut henkilökunnaltakaan, silloinhan istuin takapuoli kuoliossa kuuden tunnin session. Minusta otettiin tuolloin ennen-jälkeen -kuvat, joten ehkäpä käyttävät kuvaani tikkatauluna taukohuoneessa..?

Folioraitojen ja pesun jälkeen näin peilissä hiuksissani valkoisia raitoja. Valkoisia. Minä kun olin pyytänyt vähän tummempaa blondia kuin viimeksi, joten mitä helvetiaa???

-Ei tämä vielä ole valmis, nyt laitetaan vielä sävy päälle! ilmoitti kampaaja.

Nuori apulainen tuli sutimaan karvastoani, haki lisää väritöhnää ja taas lisää. -Sinulla on niin pitkä tukka ja sitä on paaaaaaaljon! hokivat molemmat kuorossa, kampaaja ja apulainen.

Sävykäsittelyn jälkeen peilistä katsoi tumma nainen. Ei tsiisus, ensin valkoiset raidat ja sitten tumma sävyte?!? Hyvästi ihanat blondit hiukset! Sen sijaan, että kampaaja olisi värjännyt juurikasvun vaaleaksi, olinkin saanut koko kuontalon juurikasvun väriseksi.

-Meni vain neljä tuntia tällä kertaa, ihasteli kampaaja.

Lähdin karkuun. No maksoin ensin, mutta kuitenkin. Maksoikin melkein kolmesataa, saman tuloksen olisin saanut muutaman kympin tavaratalovärillä.

Ja päätin, että tuonne en mene enää ikinä värjäämään tukkaani. En ikinä! Menen vaikka tuttavani nimekkääseen kampaamoon, jossa taloudellinen investointini ainakin tuo toivotun tuloksen.

Kotona itkin. Oli niin hönö päivä muutenkin, tukka pilalla, syntymäpäiväni ja inhottavien uutisten päivä.

Olin käynyt firmassa katsomassa työlistaa ja nähnyt, että minut oli toipilaskäteni kanssa pistetty heti toiseksi työviikoksi talon raskaimpaan nostelutyöhön. Vittuilevatko ne? Onko tämä joku rangaistus? Hä hää, olit kaksi kuukautta poissa, nyt saat sitten käyttää voimaa senkin edestä!!

Pestyäni ripsivärit poskilta keitin perheelle makaronia ja paistelin makkaraa. Oikein juhla-ateria. No onneksi olin sentään ostanut jälkiruoaksi vadelma- ja suklaakrokantti -ööh- ei se nyt kakkua ollut, mutta sellaista vaadolla täytettyä herkkua. Ja sitten otettiin vähän viiniä ja Vielle Poire -snapsia, jonka exä unohti tänne jouluna.

Seuraavana päivänä riemu repesi, kun hiustenpesun myötä tukasta katosi tummin väri, päälaella saaattoi jo aavistaa vaaleampaa raitaa.

Ehkä tämä tästä vielä riemuksi muuttuu. 

Kävin Zürichissä Vivian Maierin valokuvanäyttelyssä,

mustavalkoista katukuvausta vuosikymmenien takaa.

Ihan kipsissä

Kaarsin jäälle jaloissani vastaterotetut retroluistimeni ja päästin sisäisen taitoluistelijani ulos kaapista. Kuulin yleisön pauhun kiitäessäni esiin kimaltelevassa strassipuvussani, tein sulavan käännöksen ja leikkisän pikku piruetin. -Heipat, olympiavoittaja tässä!

Yhtäkkiä maailma pyöri ympärilläni ja kuulin Pipsan huutavan hädissään: -Äiti, voi äiti!! 

Takapuoleni pläiskähti jäähän ja kieltämättä otti leviäätte kipiää. Ellen olisi pysäyttänyt vauhtia vasemmalla kädelläni, olisi kalloni haljennut jään pintaan kuin kananmuna taikinakulhon reunaan.

Paikalla olleet noin kolmesataa muuta luistelijaa sekä uteliaat silmäparit katsomon puolelta seurasivat mielenkiinnolla, kun töpötin kymmensenttisillä konttausaskelilla kohti reunaa, kun en muuten päässyt ylös. Urani taitoluistelijana koki yhtä kovan kolauksen kuin itsetuntonikin. 

Mutta kovimman kolauksen koki vasen käteni. Tietysti huomasin samantien, etten voinut tarttua kädellä mihinkään, ihan pokkana luistelin kuitenkin vielä muutaman kierroksen. Illalla oli turvotusta ja kipuakin sen verran, että otin Sulon selkäkipuihinsa saamaa särkylääkettä.

Sulo sitoo Pipsan luistimia

Maanantaiaamuna omalle lääkärille. Dr. Superman on muuttanut, praktiikka oli vielä sikinsokin ja potilaitakin sen verran, ettei takkini sopinut naulakkoon. Pääsin kuitenkin jo toisena sisään, mutta eipä siitä mitään hyötyä ollut, kun Dr. Supermanin röntgenlaitteisto ei ollut toiminnassa.

Sain lähetteen toisaalle röntgeniin.

-Onko teillä tapaturmanumero? kysyi nainen vastaanotossa.

No eipä tietenkään. Mistäs minä olisin tiennyt, miten Sveitsissä hoidetaan tapaturman hoidon byrokratiapuoli, kun en ole siihen joutunut tutustumaan.

Soittelin pomolle ja firman Baselin keskukseen. Vastasin kummallisiin kysymyksiin, kuten että "miksi kaaduitte". -No mitä luulisit?!? Sain paljon tietoa, josta unohdin leijonanosan samantien. Eikö tämmöiset kannattaisi hoitaa kirjallisesti?

Röntgenissä löytyi pieni halkeama värttinäluun päässä (caput radii). Ei mikään amputaatiota vaativa vamma, mutta kipsi pitäisi olla 3-4 viikkoa v-ä-h-i-n-t-ä-ä-n. Lääkäri venytti viimeistä sanaa puhelimessa.

Koska lääkärini vastaanotto oli tietenkin yhä heikunkeikun, niin menin sairaalaan kipsattavaksi. Kävelin vain suoraan kipsihiuoneeseen ja sanoin, että Dr. Superman lähetti, ja homma hoidettiin ikäänkuin off the record. Sain kipsattaessa jonkun hepulikohtauksen ja nauraa hekottelin, että kylläpä kannatti mennä luistelemaan! Ha ha haaa!!

Seuraavana päivänä piti taas omalle lääkärille. En tosin tiedä, miksi, -ehkä kasvattaakseni laskua mahdollisimman suureksi? 

Lääkäri säikähti kylmiä käsiäni (ulkona oli pakkasta) ja istutti minut kahvihuoneeseen juomaan naminami nespressokahvia ja jonkun herkkuhyvän suklaakuulankin sain sen pariksi. Siinä koko käynti, mutta kyllähän tämäkin suomalaiset terveyskeskuskäynnit voitti mennen tullen. 

Kävin töissäkin ohimennen, vastaanotto oli viileähköä.

-Nyt minä joudun olemaan töissä sun vuoroja ja menetin lauantaivapaankin!

Taidan jättää tervehdyskäynnit jatkossa vähemmälle.

Mutta ei niin huonoa, ettei hyvääkin: en malta olla kertomatta loppukevennykseksi, että exä sai töitä ja edellisessä postauksessa kertomani taloudellinen ahdinkomme helpottuu elatusmaksujen noustessa! Hip hip hurraat sille, yksikätisenäkin!

Ei järjen häivää

Syksyllä postilaatikossa irvisteli uhkaavana kirje oikeudesta, hyvä jos uskalsin avata tärisevillä käsilläni. Mietin kuumeisesti, mitä rikollista olinkaan mahtanut tehdä, joko kohta käsiraudat kilahtavat ja muija katoaa maijaan.

Mutta rikollinen olikin exä, nimittäin jos ääretön typeryys katsottaisiin rikolliseksi. Exä vaati elatusmaksujani pienennettäväksi, koska hän on vähävarainen ja työtön, siksi avioerosopimus piti käsitellä siltä osin uudestaan. 

Tosin exä on ollut pennitön jo iät ja ajat ja elatusmaksut tulevat (onneksi) kunnan takaamana, mutta kai hän sitten kuvitteli oman rahatilanteensa paranevan sillä, että kunta maksaisi minulle vähemmän.

Kun vuosikausia olimme olleet kutakuinkin ystävällisissä väleissä, niin tällaisesta typeryydestä kärähti hihat ja kainalokarvatkin. Ilmoitin, että yhteiset uimareissut, fondueillat, jouluaatot ovat nyt passé. Meille olisi turha tulla pummaamaan satasta tai ilmaista ateriaa. Kas kun elatusmaksujen pienennyttyä meillä ei olisi enää varaa kestitä herraa. Että mieti sitä sitten, saatanan tunari!

Oikeudessa ilmoitin oitis haisevan vastalauseeni. Yli 40% alennus elatusmaksuihin oli rankka vaatimus, ei herranjestas, ei onnistu!

Käytiin läpi tuloja ja menoja, sairausvakuutusmaksuja, bussimaksuja, mitä kaikkea. Kerroin rehellisesti missä jamassa olemme taloudellisesti, eipä tarvinnut liioitella eikä vähätellä mitään.

Tuomari ei kauaa jaksanut kuunnella vaikerrustani ja ehdotti, että elatusmaksut maksetaan sen mukaan, mitä exä kulloinkin tienaa. Sopimukseen tuli kolme eri tulorajaa ja kolmensuuruiset elatusmaksut. 

Oikeuskäsittely maksoi kaikkiaan Fr. 600,-. Puhelimessa oikeudesta oltiin etukäteen kerrottu, että exä maksaa viulut, koska on asiaa vaatinut käsiteltäviksi. Mutta kun minä en ollutkaan kiltisti hiljaa, niin saisin maksaa puolet tuosta summasta. Että mitvit ja häh haloo!?!

Sain tietysti vaatia vähävaraisuuden vuoksi ilmaista käsittelyä, mutta tuloni laskettiin vanhojen, korkeampien elatusmaksujen mukaan (joita en siis enää saisi), ja kappas vaan: tienasin kivasti liikaa. Että mitäköhän logiikkaa tässäkin on? No ei tietenkään mitään.

Meitä oli jo syyskuussa kohdannut valtava taloudellinen takaisku, ei siitä sen enempää. Mutta iloittuani alkusyksystä taloudellisen tilanteemme kohenevan uuden työn myötä, sainkin todeta, että käteen jää vieläkin vähemmän kuin ennen.

Mutta mitä ei voi muuttaa, niin se on hyväksyttävä, eikä ole ollut edes vaikeaa. Tai ehkä tämä lääkitys kietoo tunteet niin tehokkaasti kuplamuoviin, ettei tunnu edes potku palleaan. Korkeintaan kuuluu vähän pihinää.

Kyllä me tästäkin selviämme, ensi syksynä saatamme olla selvillä vesillä. Minä vain tujottelen tunteettomana kaukaisuuteen ja otan päivän kerrallaan.

Kampaamokärsimys

Kännykuva 23.10.2015

Siinä vaiheessa, kun hiusten latvat ovat punaiset ja harmaankirjava juurikasvu parikymmentä senttiä, on korkea aika käydä kampaajalla.

Tuttu halpiskampaamo, paikka peilin edessä ja valoisa tulevaisuus blondina. Ensimmäistä kertaa laitettiin vaaleat raidat vaalennusaineella, pitihän tainnuttaa värjäysonnettomuuden jäljiltä tympeää punaista.

Ensin leikattiin seisten, hyvästit haperolatvoille. Lattialla pieni keko tukkaa, onneksi ei sen enempää.

Alexandra sutiloi harjoittelijan kanssa kemiaa kuontalooni ja taitteli foliosta kuutiopään. Lämmityslaite ja saksalaisia naistenlehtiä, samat juorut jokaisessa.

Kampaaja kurkki folioitten sisään, huokaili ja antoi ajan kulua. Perseeni puutui, yritin valua tuolissa parempaan asentoon. Ja sitten katseltiin taas huolestuneina folioitten sisään.

-Sivuilta on vaalennut oikein hyvin, mutta täältä takaa... Oi voi! Ihan kinuskia koko takaraivo!

Foliot aukaistiin ja tukkaani sudittiin lisää kemiaa. Halusinhan olla viilee vaalee, enkä mikään karkkipörrö.

Meni tunti, toinen, kolmas. Takapuoltani uhkasi kuolio. Ajantaju meni, olin enää säkillinen särkevää takalistoa ja kurnivaa mahaa.

Sain siirtyä pesupaikalle, mutta kampaaja piipahti ostamaan loppunutta ihmeainetta. Fibreplex on haperopäitten pelastus, kyllä kiitos minulle! Makoilin kattoa tuijottaen, posliiniallas möyhi niskaani.

Alexandra aukoi folioita ja huokaili taas.
-Minun pitää ehkä kutsua pomo paikalle katsomaan tätä.

Luovuin toivosta. Päättelin pääni olevan yhtä sulanutta, venyvää pissanväristä takkua. Ei väliä, kunhan pääsisin täältä pois ennen kuin perseessä on kuolio. -Ja kuka väittää, etteikö Annie Lennox -kampauksessa ole Sitä Jotain? 

Harjoittelija pesemässä hiuksiani, tukkani (tai se, mitä siitä oli jäljellä) muhi hopeashampoossa. Kuontaloani kammattiin nelikätisesti niin, että pääni heilui puolelta toiselle.

Alkoi hihityttää. Päässäni muotoutui Nobelin arvoinen blogikirjoitus, jonka sanailoittelun tietysti unohdin samantien.

Halpiskampaamossa konsepti on se, että asiakkaat föönaavat itse tukkansa, mutta sain kuivaamiseen apua. Halusivat kai pikkuhiljaa päästä eroon vaikeasta tapauksesta, joka oli istunut kampaamossa jo koko päivän.

Ja sitten totuutta silmiin. Iloinen yllätys peilissä: paljon, paljon ohutta vaaleaa raitaa ja värikin ihmeen tasainen. Ehdottomasti parempi lopputulos, kuin olin etukäteen uskaltanut odottaa alkutilanteen oltua lähinnä kirjava.

Ja arvatkaapas kauanko tähän kaikkeen meni?

Täydet 6h! 

Eipä ihme, että takalistooni oli tulla makuuhaava ja rakko oli pinkeä. Nälkähän minulla on muutenkin koko ajan.

-Kolmen kuukauden päästä hoidetaan juurikasvu, lupasi Alexandra.

Otan kyllä eväät mukaan. Ja hierovan istuinalustan.

Napakymppi

Sain viisi työasua, avaimet, nimikyltin rintaan, kakenlaista firmakrääsää ja infopaketin. Ja elokuun lopussa jo ensimmäisen tilin firmasta Vakaa & Vanha!

Että näin tässä sitten kävi, kerrankin osui mäihä ja tuuri napakymppiin. Oli kai Merkuriuksella ja Jupiterilla oikea kulma, vai biorytmitkö ne svengasivat minulle kaksikin työtarjousta? Ja valitsin sen varmemman, tässä iässä riskinotollakin on rajansa. 

Kärvistelin elokuun kahden duuniin loukussa, mutta nyt on sekin ohi. Perjantaina lähdin kotiin kolmihaaraisen orkidean kanssa, poskipusuja jaettuani. Työkaverilla oli kosteat silmät, eikä hän ilosta itkenyt, vaikka irvileuat niin luulette. Jospa tällä kertaa tarkoitimme oikeasti, että pidämme yhteyttä ja menemme porukalla kahville ja juoruamaan?

Uudessa duunissa on oppimista niin, että öisin olen herännyt ahdistavaan sydämen jyskeeseen. Paineita ja stressiä, kun ei vapaapäivinäkään ole päässyt pois oravanpyörästä. Mutta kuka käskee ahnehtimaan ja vaatimaan itseltään täydellistä suoritusta? Ongelma on kuutiopääni sisäpuolella.

Uudet työkaverit ovat... noh... kaikenlaisia. En oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua erääseen vietnamilaiseen, joka ei edes tervehdi eikä vastaa jos kysyn. Olenko ilmaa vain? Eräällä toisellakin on ilmeisesti kamalaa töissä, naama happamana viljelee tympeyttä ympärilleen. Sitten pois lähtiessään säteilee auringon lailla.

Ja sitten on pari ihanaa hupsua Balkanilta, joitten kanssa työnnetään salaa herkkuja suuhun työn ohessa. On pedantti portugalilainen sekä brasilialainen kaunotar. Ja sveitsitär, jota kaikki inhoavat, mutta minä tulen hänen kanssaan toimeen mainiosti. Ehkä se Mr Hyde vielä löytyy, tiedä häntä.

Hiervästi uusia ihmisiä. Vielä muutaman viikon jälkeenkin kohtaan uusia kasvoja, kaikkia nimiä en opi ikinä! Ja ne isot herrat kravatteineen, joilla on aina kiire, mutta silti ehtivät aina olla töykeitä.

Ja minun esimieheni, Herra B, näkee minussa aitoa työn iloa. Eikä näe väärin.

Että mikäs tässä, uutta elämänvaihetta aloitellessa! 

Nolouspisteitä keräämässä

Taas on haku päällä. Pikku paineet heiluvat hirttosilmukkana pääni yllä, kun työt loppuvat syksyllä. Työttömyys ei ole vaihtoehto, töitä on pakko löytyä.

Kävin ostoskeskuksessa työhakemuskuvassa. En vieläkään näytä kolmikymppiseltä, vaikka kuinka toivoisin, mutta ainakin uudessa kuvassa on tämänhetkinen hiusväri ja pörrö suoristettuna.

Ja pistin kolme hakemusta matkaan.

Viime torstaina oli niin ihana päivä köllötellä järven rannassa!

Keskiviikko & torstai

Tietysti taas soittivat kesken makeitten unien aamuyöstä klo 9.
-Haloo, Firma Vanha & Vakaa täällä, olisimme kiinnostuneita. Mutta onko teillä alan kokemusta?

Mitä jos katsoisitte siitä hakemuksesta! Siellä se on präntättynä, upea työurani vuosikymmenien ajalta. Miksi ylipäätään soititte, ellette edes katsonut hakemusta??

En tietenkään sanonut noin, vaan kakistelin typeryyksiä unen painamalla äänellä, enkä paniikissani saanut nettikalenteria auki sopiakseni tapaamisesta.

Seuraavana päivänä soitettiin toisesta firmasta. Suosioni sekoitti pääni ja aloin laskea, miten paljon tienaisinkaan uudessa työssäni, ihan kummassa vain!

Paatit tauolla

Viikonloppu

Koko viikonlopun kamppailin nousevaa jännitystä vastaan. Hengitin rauhallisesti ja nitistin alkavan sydämenläpätyksen ihan luomusti ilman kemiaa kerran toisensa jälkeen. Kuvittelin olevani voimakas ja itsevarma, kuin Miss Phryne Fisher TV-sarjassa!

Ostin alesta työnhakupaidan, valkoisen. Kuvittelin näyttäväni siinä asialliselta, vaikka oikeasti näytin vain kalvenneelta kukkaistytöltä. Sen pariksi vanhat tanttateryleenit ja viisi vuotta sitten ostetut mustat rouva-avokkaat (yök), ja johan olin sopivan tylsä kelvatakseni mihin vain!

Nämä joutsenet suojelivat poikasiaan niin, 

että sain kiivetä karkuun

Maanantai, 
Firma Vanha & Vakaa

Kieltämättä ihmiset katselivat minua pitkään ja papparaiset tekivät bussissa tilaa. Ehkä vain hulluna pitivät, kun +37°:n helteessä sipsutin kauluspaidassa ja tekokuituhousuissa, joissa oli pitkät lahkeet. Pipsalta anastamani paperiviuhka sai kyytiä, kun yritin kuivattaa kokovartalohikeä.

Olin paikalla ennen kuin Herra B saapui. Hymyilin spontaanisti hänet nähdessään, sellainen sympaattinen vatsakas ja poskekas miekkonen. Tämä menee vielä hyvin, ajattelin.

Mutta en saanutkaan olla äänessä, kuten olin toivonut. Herra B halusi pitää monologia, ja heitti sekaan muutaman kysymyksen, kuten: -Mitä kunnioittaminen tarkoittaa Teille? Kas kummaa, etten ollut varautunut juuri tähän kysymykseen.

Tunnin päästä sain lähteä, suuni oli kuiva ja migreeni vilkkui silmissäni. Häpesin omia typeriä vastauksiani, ruttuista paitaani, kaikkea.

(pahoittelen iPhonekuvieni puurolaatua)

Tiistai,
Firma Upouusi 

Seuraavana päivänä toinen haastattelu edellisen kilpailijalla, firmassa Upouusi.

Tällä kertaa toinen paita, joka ei rypistyisi. Väliäkö sillä, että viisi vuotta sitten ryntääni sopivat sisään paremmin kuin nykyään, ainakin silhuetti oli imarteleva. Stressasin vain ajan puutetta, gyneltä tultuani meikkasin lennosta ja puin jalkaani pesusta kosteat housut.

Jo edellisenä päivänä kaiken antaneena olin kuin tyhjiin puristettu sitruuna. Helle alkoi ärsyttää, olisin mieluiten mennyt nukkumaan.

Herra M oli iloinen, reipas, avoin, ja epäsveitsiläisen rento ollakseen korkealla firman arvoasteikossa. Tervehtikin epämuodollisesti ja haki minulle lasin vettä ja itselleen pulloveden.

Tunnin verran juttelua, tällä kertaa meni paremmin ja sain jopa kertoa nykyisistä työtehtävistäni. Herra M kertoi moottoripyöräilevänsä ja yhdessä juoruilimme firmasta, joka on nyt ostanut nykytyöpaikkani.

Kotona yritin nukkua, mutta en pysynyt irtautumaan sisääni sulkemastani piilostressistä. Välillä otin aurinkoa hiessä kylpien, hullu olen! Genevessä mitattiin +39,7°, meillä pari astetta vähemmän.

Myöhään iltapäivällä soi puhelin: Herra B! Täällä on kauhea moka, ellei tervehdi nimellä, mutta olin aivan sekaisin ja nimi irtonaisina tavuina mielessäni. Myöhemmin ajatukseni koottuani hoin nimeä puheen sekaan muutamaan kertaan ja vielä vähän ylimääräistäkin.

-Miksi ette ole soittanut, Teidänhän pitää tulla tekemään koepäivä! Eikö Teitä enää kiinnostakaan?

Olipa siellä nyt kiire. Olisin soittanut seuraavana päivänä, mutta pomo ehti ensin. Taas nolouspisteet minulle.

Toiseenkin firmaan pitää soittaa koepäivän takia. En millään jaksaisi, tympii jo pelkkä ajatus.

Välillä mietin ahdistuksissani, mitä teen, ellen saa töitä kummastakaan firmasta. Ja heti perään pelkään, että on pakko valita näitten kahden väliltä, ja valitsen väärin.

Annan aivojeni raksuttaa, ja välillä mietin, miten rikas minusta tuleekaan lisätyötuntien myötä. Kun vain tietäisin missä. Jos ylipäätään.