keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Juoksut ja stop

Etsin lapsille sopivaa kesäharrastusta omasta kunnastamme ja naapurikunnista/-kaupungista. Poika on aina rakastanut uimista, mutta uimakoululle hän sanoi heti jyrkän ei:n. Haluaa kuulemma käydä uimassa vaan isin, äidin ja mumman kanssa. Ja toki jos uimisen oppimista ajattelee, niin kyllähän silloin paremmin voi siihen keskittyä kuin isossa ryhmässä. Sanon entisenä uinninopettajana. Mutta jos ei tule käytyä muuten uimassa, uimakoulu on toki huippujuttu. Ja muuten vaan harrastuksena.

Yleisurheilu taas innosti heti. Ilmoitin molemmat lapset yleisurheilukouluun, mutta 2-3-vuotiaiden ryhmää ei sitten perustettukaan. Tyttö sai luvan mennä 4-6-vuotiaiden ryhmään, jos vaan pysyy vauhdissa mukana. Vauhdissa mukana pysyminen ei ollutkaan ongelma, vaan se pysähtyminen. Ei kaksivuotiasta kiinnosta eikä hän edes enää pienen tovin jälkeen muista, mitä tarkoittaa se, että ohjaaja puhaltaa pilliin. Kun tekee mieli juosta seiväshyppypatjalle hyppimään, silloin juostaan sinne.

Poika jatkoi sitten ilman siskoa yleisurheilukoulussa. Nyt jatko on vaakalaudalla, kun pitäisi vaihtaa ryhmää ja päivää, koska nykyinen ryhmä lopetetaan. Uudesta ryhmästä pitäisi siitäkin olla pois seuraavat kolme viikkoa, koska lomailemme juuri treenipäivinä muualla.

Ja jos ihan totta puhutaan, niin vaikka poika tykkää siitä menosta ja meiningistä, niin hän arastelee isossa, tuntemattomassa ryhmässä niin paljon, että ei välillä halua tehdä mitään. Kysymys kuuluukin, olisiko hyvä saada vähän kokemusta isosta lapsiryhmästä tällaisina pieninä tunnin pätkinä vai olisiko parempi antaa pojan vaan nauttia kesästä juuri siten kuin hän itse haluaa - ilman stressiä?

Ja tähän kuitenkin vielä lisäyksenä se, että silloin kun poika menee mukaan ja tekee jotain siinä isossa ryhmässä, hän on jälkeenpäin valtavan tyytyväinen itseensä, oikein uhkuu ylpeyttä.

No, tätä pitää vielä miettiä - koska seuraavat viikot lomaillaan.

Se, mitä kesän ohjelmaan varmasti kuuluvat, ovat yleisurheilukilpailut. Niistä poika tykkää! Tyttökin oli nyt ensimmäistä kertaa juoksukisassa. Pikkuisen vedettiin 40 metrin matkalla viereiselle radalle, mutta ei haittaa. Kaikki saivat maalissa heti mitalin kaulaansa.

Lapset olivat juoksukisoista aivan superinnoissaan. Poikakin vaan hymyili ja nauroi koko juoksumatkan - todellista liikunnan riemua! Tyttö piti mitalia vuorokauden (miinut yöt) kaulassa ja esitteli monta kertaa, että "näin minä juoksin!".

Näitä kisoja on onneksi tulossa lisää. Näin pienillä lajikavalkaadiin kuuluvat yleensä 40 metrin juoksu ja mahdollisesti lisäksi pituushyppy tai pallonheitto.


 
Ja mitä sitten tarkoittaa otsikossa: stop? Sitä en vielä itsekään tiedä. Pysähtyykö blogi hetkeksi paikoilleen ja jatkaa sitten jonkin ajan kuluttua matkaa uusilla voimilla, vai stoppaako matka kokonaan.
 
Joka tapauksessa nyt blogipostausten väli tuntuu venyvän ja nyt ei vaan kirjoituksia synny. Tämän ei kuulu olla sellainen asia, joka vaivaa mieltä :  pitäisi, PITÄISI, pitäisi kirjoittaa sinne blogiin jotain.
 
Nyt siis meno on stop, mutta jätän itselleni avoimeksi ajatuksen, että vielä jatkaisin matkaa. Mutta vain jos tuntuu siltä. Mistäs sitä tietää, on tämä kuitenkin ollut niin mukavaa. :)
 
 
 
Kaunista ja lämmin(tä)henkistä juhannusta kaikille!  

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Avokkaat joilla jaksaa kävellä (Crocs)

Kerroin jo aikaisemmin (täällä), että sain ilokseni valita Crocksilta kengät lapsille ja itselleni. Lapsille valinta oli helppo, molemmille tilasin käytössä täysin erinomaisen maineensa arvoisiksi osoittautuneet  Kids' Handle It Rainboot -kumpparit.

Oma valintani seilasi kahden vaihtoehdon välillä. Haluaisinko ihanat pitsiballerinat vai avokkaat, jotka olivat mielenkiintoisesti erilaiset ?  Women’s Stretch Sole Flat -avokkaat veivät tällä kertaa voiton, koska halusin testata, voisiko tässä olla vastaus jo useamman vuoden mietityttäneeseen kysymykseen: mistä löytäisin sellaiset avokkaat, joilla pystyisi kävellä vaikkapa pidemmänkin kesäpäivän kaupungilla. Ihan lättäballerinoilla se ei minulta nimittäin onnistu ja monet kengät hankaavat aina jostain - kiitos vaan vaativanmalliset jalkani.
 
Women’s Stretch Sole Flat -kenkien pohja on erikoinen "palapeli" ja ne ovat todella taipuisat.
 
 

Nyt kesäsäiden alettua nämä uudet kengät ovat olleet kovassa käytössä. Ne ovat mukavat jalassa ja totta tosiaan, näillä on jaksettu kävellä useampikin kilometri kaupasta toiseen.

 
 
Itse asiassa on niin, että usein nämä kengät tulee nyt sutaistua jalkaan, menin sitten ulos mitä tahansa tekemään. Siinä ne sopivasti odottavat eteisessä aina lähtövalmiina.
 
Muutama on kysäissyt, eikö jalkaa vasten oleva materiaali hioasta. No, näillä säillä jalka hikoaa vaikka missä -  mutta ei, jalkapohjaa vasten oleva materiaali ei ainakaan minun mielestäni ole mitenkään erityisen hiostavaa. Oikeastaan parempi kuin moni muu.
 
 
Lasten kumppareista on todettava, että hoidossa on nyt riviin tullut kolmannetkin samanmoiset. Perhepäivähoitajan eteisessä kosteilla säillä melkoinen Crocs-värisuora: keltaiset, pinkit ja vihreät. Lasten hoitokaveri oli ihastunut meidän naperoiden kumikenkiin niin, että oli vahvasti vaatinut itselleen samanlaiset. Kyllä nyt kaverusten kelpaa. :) 


sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Talokuumetta ja lääkettä siihen

Olen aina ajatellut, että joskus minulla on oma talo.

Ensimmäinen omistusasuntomme oli 1970-luvulla rakennetussa kerrostalossa. Näppärä sijainti ja mukavat maisemat. Isohko ollaakseen kaksio. Se huoneisto on muistoissa aina rakas paikka: meidän ensimmäinen yhteinen ikioma koti ja se koti, jonne esikoisen sairaalasta kannoimme.

Sitten muutimme ihan uuteen rivarikolmioon. Oma pieni piha! Kaikki uutta ja kiiltävää. Mikään ei repsota mistään. Maalit, tapetit ja laatat on valittu oman maun mukaan. Keittiö ja lattia oli jo tilattu siinä rakennusvaiheessa, kun ostimme tämän, mutta onneksi nekin olivat oikein mieluisia. Valkolakattu tammiparketti olisi ollut oma valintanikin. Kuopuksemme ensimmäinen koti.

Talokuume on ollut pari vuotta syrjässä, tässä on asusteltu oikein tyytyväisinä. Nyt elohopea kuitenkin pompsahti taas ylös. Mikähän siinäkin on, että talokuume syttyy aina kesällä? Talvella sitä kai vaan on tyytyväinen, ettei tarvitse murehtia lämmitysjuttuja tai lumien kolaamisia tai mitä kaikkia omakotitalon murheita voi ollakaan.

Talokuumetta nostatti myös hyvien ystäviemme ratkaisu, kun pitkään taloa etsinyt Kirsikan perhe osti alkuperäiskunnossa olevan rintamiestalon ja aloitti remontin. Kirsikan sisko Katjuska perheineen löysi myös samaan aikaan muutamien mutkien jälkeen oman kotitalonsa, 1980-luvulla rakennetun "käkikellotalon". Siskosten uusista taloista ja muista jutuista voi lukea lisää heidän yhteisblogistaan täältä.

Viimeisimpänä - ja tärkeimpänä - syynä talokuumeen tuloon akuutiksi oli se fakta, että poika on enää vuoden hoidossa ja sitten koittaa eskari. Olisi järkevää tehdä taloratkaisu siis seuraavan lukuvuoden aikana, jotta ei eskarivuonna tai heti sen jälkeen vaihdettaisi maisemaa ja kuntaa.

Kun huomasimme synnyinkunnassani olevan myynnissä ehdottomasti harkittavan talon, tuli mieleen, että tässäkö se nyt on. Talo oli niin järkevänoloinen ostos kuin vain olla voi. Hieman yli kymmenenvuotias talo sijaitsi lähellä miehen työpaikkaa, oli erittäin hyväkuntoinen ja todellakin kohtuuhintainen. Oli pakko miettiä, että nyt on ehkä tehtävä nopeita ratkaisuja.

Pohdin kovasti sitä, onko talon oltava unelmien talo vai voiko sen ostaa järjellä. Jos ostaa järkitalon, voihan silti vielä joskus saada senkin talon, joka tuntuu siltä oikealta. Tai sitten järkitalosta voi tulla tunnetalo, kun siitä tulee koti.

Kävi ilmi, että järkitalo oli järkevä ostos niin monen muunkin mielestä, että siitä kisaamaan emme millään ehtineet. Eihän meillä ole vielä edes oma asunto myynnissä.

Järkitalon meneminen sivu suun ei harmittanut sen kummemmin, mutta mieltä jäi yhä pahemmin kutkuttamaan ajatus omasta talosta. Tarvittiin ratkaisuja.

Ratkaisu on nyt mahdollisesti löytynyt täysin vastakkaisesta suunnasta ja siitä kaikkein eniten tunnetalosta. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan ostamme minun lapsuudenkotini, jonka oma paappani on rakentanut. Kotimme olisi viiskytluvulla rakennettu rintamamiestalo, lasten nykyinen mummola.

Vanhemmilleni rakennamme pienen talon suht lähelle. Miksi emme mieluummin rakenna itsellemme, on muutama kysynyt. Mietimme sitäkin, mutta kun selailin talokuvastoja, en osannut olla ajattelematta, että tähän pitäisi olla jokin palo ja innostus. Halua rakentaa uusi talo, malttamattomana odottaa sen valmistumista. Niitä tunteita ei ollut.

Uusia kuvioita aletaan valmistelemaan saman tien - vanhemmat selailevat talokatalogeja ja me mietimme remppa-asioita - mutta muuttoon menee vielä vuosi. Ja hyvä niin, koska haluaisin, että lapset olisivat vielä ensi vuoden maailman parhaimmassa hoitopaikassa.

Välillä hirvittää, nämä ovat isoja asioita. Lähinnä tekee kuitenkin mieli lukea sisustuslehtistä ideoita, miten teemme mummolasta meidän kodin.




maanantai 26. toukokuuta 2014

Kuvakooste kesäiseltä viikonlopulta

Aivan ihana viikonloppu! Voi, mikä lämpö. Just nyt ei taas uskoisi, että vastahan se lämpömittari hehkui hellelukemissa.

Me olimmeviikonlopun anoppilan mökillä. Lapset nauttivat, uivat, jahtasivat perhosia (kappas, yhtään eivät saaneet kiinni), kiipesivät tai yrittivät kiivetä puihin, hyppivät joka paikasta (kuten aina) ja opettelivat kieppejä hirsimökin katolle menevillä tikapuilla. Ja kaiken tämän he tekivät yllättävän sopuisasti!

Lauantaina tuntui ihan siltä kuin olisi ollut lomalla. Kesälomalla.








 

torstai 22. toukokuuta 2014

Haluan jotain jännittävää

Siinä on meillä jokapäiväinen lausahdus pojan suusta. Pitää olla jotain, joka vähän hirvittää ja tuntuu vatsan pohjassa, on jotain hurjaa.

Poika näki ensimmäisen kerran vilauksen teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista eli järkevämmin sanottuna Turtleseista vähän vahingossa. Montaa minuuttia ei tarvittu ja fanitus oli alkanut. Tosin ennen ninjakilpparifaniuttakin poika tykkäsi taistella. En edes oikein tiedä, että mistä hän olisi nujakointiin saanut mallia, mutta niin vain hutkittiin ja potkittiin ilmaa.

Toinen - kuitenkin äidille mieluisampi- innostuksen kohde on Viidakkokirja. Siinäkään ei idoli ole Mowgli-poika vaan tiikeri Shere Khan, joka on tarpeeksi hurja. Poika hyppii ja loikkii ympäri asuntoa ja murisee niin että pikkusisko pelkää (tai ainakin esittää pelkäävänsä, jotta isoveli saa toruja).

Kun kysyn, mitä luetaan iltasaduksi, poika vastaa aina, että haluaa kuulla jotain jännittävää. Prinsessasadut ovat aika in. Ei tietenkään siksi, että prinsessalla olisi soma mekko tai rakkaustarina prinssin kanssa olisi ihana. Prinsessasaduissa on parasta se jänskätys, joka tulee, kun paha äitipuoli tai noita tekee tuhmuuksia - mutta sitten onneksi hyvä aina lopussa voittaa.

Hurjannäköiset lelut ovat pojan listoilla tällä hetkellä suosituimpia. Poika sai joksikin lahjaksi joskus Lego Chiman, hirveän näköisen olion. Silloin se ei kiinnostanut poikaa (ja kauhistutti äitiä), mutta nyt se on kaivettu uudelleen esiin ja on Turtles-tyyppien mukana ykköslelujen porukassa. Silläkin taistellaan ja ärjytään. Itse ohjelmaa poika ei ole siis koskaan nähnyt.

Kirjoitin jo aiemmin (täällä) siitä hämmennyksestä, joka välillä tulee pojan äitinä. Hain kirjastosta postauksessa mainitsemani kirjan Pelastakaa pojat! ja sen lukeminen oli kieltämättä hyvä kokemus.

Kaikki pojat ovat erilaisia, tietenkin. Kuten tytötkin. Mutta välillä kirjaa lukiessa alkoi oikein naurattaa, kun oli todettava, että just noinhan meillä on. Ja tämä oli juuri yksi niistä kohdista: "Pojat leikkivät miehen maailmaan perinteisesti liittyviä taitoja: riskinottoa, pelon voittamista ja jännityksen sietämistä."

Kirjan mukaan jännityksen etsiminen ei ole huono juttu. Poika uskaltaa mennä jännittävien juttujen pariin, koska hänella on vastapainona turvallinen syli, vanhemmat ja koti.

Kirjassa myös vahvasti painotettiin sitä, että taisteluleikeissä ei ole mitään pahaa. "Leikeissä taistellaan pahaa vastaan, otetaan mittaa itsestä ja (usein kuvitteellisesta) toisesta. Voiton ja häviön vuorottelu opettaa."

Kai äidin on vain totuttava.

Nähtäväksi jää, taisteleeko ja hakeeko tyttö nelivuotiaana samalla tavalla jännittäviä juttuja. Ehkä ei, ehkä.


  
 
Meillä on ollut käytössä tarrataulu, johon poika on saanut kerätä tarroja kiltteydellä (mm. älä töni siskoa). Kun tarroja on kymmenen, hän on saanut itse valita lelun. Kuvassa kaksi viimeisntä valintaa. Pikkuisen tohkeissaan piti kaupassa tuntemattomillekin esitellä tuota kummallista mustaa tyyppiä. Ilmeisesti se on tosi hieno.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Tutti Triolille, viimeinkin

Kun pieni tyttömme syntyi tähän maailmaan, yksi asia oli heti selvä. Tästä tytöstä tulee NIIN tuttityttö.

Poika syntyi aikanaan paljon pienempänä ja kuukauden ennen laskettua aikaa, eikä hänellä tainnut oikein olla imuvoimiakaan. Tuttijuttuihin ei koskaan ollut kovin suurta kiinnostusta. Jossain vaiheessa, kun pelkäsimme, että peukku menee suuhun, etsimällä etsimme pojalle tuttia, joka olisi kelvannut. Sellainen löytyi ja öisin poika sitä söikin, ainakin silloin tällöin.

Kun poika oli puolitoistavuotias, emme enää antaneet tuttia pinnikseen öiksi. Eikä hän koskaan sen perään kysellyt. Tutti oli hänelle aika yhdentekevä.

Tyttö on eri maata. Vajaa vuosi sitten (täällä) pohdin, että kääk, nyt tutista on tulossa tytölle todella tärkeä. Silloin onneksi saimme käännettyä kelkkaa ja tutti jäi vain unijutuksi: yöunille ja viikonloppujen päiväunille. Kävi nimittäin niin, että hoidon alkaessa syksyllä, tyttö ei pyytänyt päikkäreille tuttia, eikä sitä siellä ole sitten koskaan ollut käytössä.

Jotenkin on vaan ajan kiitäessä päässyt käymään niin, että meidän tyttö - ikää kaksi vuotta ja viisi kuukautta - on edelleen ollut yötutteilija. Onhan se toki vaivannut mieltä. Kaksivuotisneuvolakortissakin lukee isolla: TUTTI POIS! Mutta ei vaan ole otettu.

Sitä on odotettu sopivaa hetkeä, että jaksaisi sen tuskien taipaleen kulkea. Vaan koska muka on sopiva hetki sille, että tiedossa on kenties monta vähäunista ja itkuista yötä? Ei sellaista tunnu olevan koskaan. 

Pakko myöntää, että koska meille tuskin enää tulee lapsia, sitä on kai ollut vähän vaikea luopua viimeisen vauvan vauvamaisuuksista. Eli tutista.

Olemme aina puhuneet tytön kanssa, että hän antaa tuttinsa Ti-ti-nallen pikkuvelille, Tiri-vauvalle. Kun konserttikiertue viimeksi osui tänne seudulle, ei kummankaan lähikaupungin aikataulu sopinut meille. Niinpä viikolla mies totesi, että nyt tuon tutinsyönnin on loputtava, lähdetään Ikaalisiin Ti-Ti-nallen taloon.

Tyttö oli innoissaan ja kyseli vielä matkallakin, että onhan ne tutit nyt varmasti mukana. Kilometrien taittuessa mieli kuitenkin muuttui - onneksi vain sen suhteen, kenelle tutit luovutetaan.

Tutit sai nalleperheen uusi vauva, Trioli. Tuo kiharatukkainen tuossa Ti-Ti-nallen vieressä.


Olemme käyneet Ti-Ti-nallen talossa kerran aikaisemmin (siitä kirjoitus täällä). Se on aivan pienten lasten perheelle ihan oiva matkakohde, tekemistä on mukavasti. Monenlaisia leikkihuoneita.

Tällä kertaa tosin kävi niin, että poika (4,5 v) totesi heti lauantaisuunnitelmistamme kuultuaan, että häntä ei TODELLAKAAN kiinnosta mikään nalletalo. Siellä ei ole mitään jännittävää. Niinpä perheemme pojat menivät uimaan viereiseen kylpylään.

Tyttöäkään ei kiinnostaneet yhtään talon leikkimahdollisuudet, tärkeintä oli vain nallejen halaaminen. Hän halasi nalleja varmasti yhtään liioittelematta sata kertaa. K-o-k-o a-j-a-n. Ainoa muu aktiviteetti oli maalaaminen, muuten jahtasimme nalleja lähes pari tuntia. Pahoittelut nallejen sisäihmisille. 
 
 
 
 
Tiedoksi myös, että Ikaalisten kylpylässä on mainio leikkihuone. Jotain tekemistä -blogissa siitä on enemmänkin kuvia (täällä).
 
 

Ai, että miten on tytöllä mennyt ilman tuttia? Lauantaina illalla nukkumaan mennessä tyttö halusi tutit takaisin ja itki lohduttomasti. Hän nukahti lopulta isoon sänkyyn isin kainaloon. Yölläkin piti vähän itkeä. Tänään päiväunilla tyttö kaipaili tuttia kerran, sen jälkeen ei sitä enää maininnut, mutta itki puoli tuntia monenmoisia muita asioita (oikeasti tietenkin kyse oli tutista).

Nyt nukkumaan mennessään tyttö kysyi tuttia kerran, sitten itse muisti, että antoi sen Triolille, koska Trioli on vauva, mutta hän ei enää ole. Hän on iso tyttö.

Niin pikkuinen iso tyttö nukahti ilman tuttia ja ilman itkua.

(Tiedostan kyllä, että huomenna tutin perään ehkä taas itketään.)

maanantai 12. toukokuuta 2014

Suurten tunteiden päivä

Ihana äitienpäivä!

Viikonloppuna poika on yleensä se, joka herää ensimmäisenä, ja vaatii jommankumman vanhemman kanssaan ylös. Äitienpäivänä minä sain tietenkin olla se, joka nukkuu tytön kanssa pitkään.

Sitten kun heräilimme, hyppäsi poikakin petiin ylpeänä antamaan korttiaan. Korttia, jossa oli oikein kimalteita. Kimallekortin toiselle puolelle oli tyttö piirtänyt suloisia sotkujaan (tai siis taidetta). Ja taiteilusta puheenollen päivä jäi historiaan siinä, että sunnuntaina tyttö piirsi ihkaensimmäiset pääjalkaisensa. Äidin kuvan. :)

Aamupala odotti pöydässä. Jokaikinen äitienpäivä, kun olen ollut äiti, mies on paistellut aamuksi amerikkalaisia pannukakkuja. Se on kai sellainen meidän oma juttu, äitienpäiväspesiaali. Vaahterasiirappia päälle, oih!

 
 
Äitienpäiväkakun tein itse, koska halusin. En ole mikään innokas ruuanlaittaja, meillä keittiö on enemmänkin miehen valtakuntaa, mutta joskus (ei usein) tulee innostus leipoa jotain - erityisesti kokeilla jotain uudenlaista juhlakakkua. Nyt lupasin äidilleni, että meillä on sitten kakku mukana, kun tulemme mummolaan viettämään äitienpäivää vanhempieni ja veljeni perheen kanssa. Kakku oli jäädytetty vadelma-suklaa-juustokakku, jonka reseptin löysin täältä Mippan matka -nimisestä blogista. Oli hyvää! Ja todella makiaa.
 



On suuri onni viettää äitienpäivää äitinä. Aivan valtava onni. Mukaan sekoittuu kuitenkin myös muita tunteita. Kun katsoin Facebookia ja siellä status update toisensa jälkeen julisti äitiyden onnea, muistui helposti mieleen ne ajat ja ajatukset, kun syli oli toiveista huolimatta tyhjä. Miten silloin se päivä satutti, vaikka yritti keskittyä vain juhlistamaan sitten sitä omaa ihanaa äitiä. Kun ei kerran itse saanut olla äiti.

Välttämättä tulee mieleen, että joku jossain tänäkin vuonna tuntee samaa tuskaa. Ja toivottavasti myös sitten seuraavana - tai jonakin vuonna pian - tätä samaa onnea.