Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

 

Niin sanottuun cozy crime -kirjallisuuteen eli hyvänmielen dekkareihin liittyy perustavanlaatuinen kysymys, miten murhia sisältävä tarina voi olla leppoisa. Niin vain kuitenkin on. Erityisen mainio esimerkki todellisesta hyvänmielen dekkarista on Jesse Q. Sutanton juuri suomeksi ilmestynyt Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot.

Törmäsin kirjan esittelyyn jossakin netin syövereissä tai sitten sain siitä mainoksen sähköpostiini, en ihan enää muista, mutta joka tapauksessa kiinnostuin kirjan esittelystä niin paljon, että pyysin siitä itselleni painetun arvostelukappaleen. Lopulta kuitenkin päädyin myös kuuntelemaan kirjaa, jonka lukee mainiosti Minttu Mustakallio.

Kirjailija Jesse Q. Sutanto oli minulle entuudestaan tuntematon nimi. Wikipedia tietää kertoa, että Sutanto on todellinen kosmopoliitti. Hänen vanhempansa ovat Kiinasta ja Indonesiasta, ja hän on lapsena ja nuorena asunut Singaporessa, Indonesiassa, Kaliforniassa ja Oxfordissa. Jälkimmäisessä hän opiskeli ja suoritti tutkinnon vuonna 2009 luovasta kirjoittamisesta. Tällä hetkellä Sutanto asuu Jakartassa englantilaisen aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa.

Sutanton kirjailijanura alkoi vuonna 2021, mutta julkaisutahti on ollut melkoinen. Tällä hetkellä julkaistujen teosten listalla on 12 teosta. Mukana on lasten- ja nuortenkirjoja sekä aikuisille suunnattuja romaaneja. Sutanto voitti esikoisteoksellaan Dial A for Aunties brittiläisen Comedy Women in Print Prize -palkinnon.

Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot aloittaa uuden sarjan, jonka toinen osa Vera Wong's Guide to Dating a Dead Man ilmestyy tänä vuonna (ja toivottavasti pian myös suomeksi). Aloitusosan tv-sarjaoikeudet myytiin jo ennen kirjan ilmestymistä, joten toivoa sopii, että persoonallinen Vera nähdään pian myös ruudussa.

Vera Wong on kuusikymppinen San Franciscon Chinatownissa pientä teepuotia pitävä leskirouva. Edesmenneen miehensä kanssa Vera on aikoinaan muuttanut Kiinasta Yhdysvaltoihin ja perustanut puodin, jonka yläkerrassa on pienet asuintilat. Pariskunnan poika Tilbert on juristi ja elää poikamieselämäänsä muualla. Vera lähettää Tillylle joka päivä monta huolehtivaa tekstiviestiä neuvoineen, kuten kunnon kiinalaisäidin pitääkin.

Valitettavasti Vera Wangin Maailmankuulu Teehuone, kuten liike on melko luovasti (ja kyllä, nimessä on kirjoitusvirhe) nimetty, menestyy tätä nykyä lievästi sanoen heikosti. Käytännössä Veralla on enää yksi asiakas, Alex-herra, joka noutaa päivittäiset ostoksensa itselleen ja sairastelevalle Lily-vaimolleen. Vaikka Vera ei sitä itselleen tunnustakaan, hänen elämällään ei enää ole merkitystä.

Kaikki muuttuu, kun Vera eräänä aamuna löytää teehuoneensa lattialta ruumiin. Liikkeen ovilasi on rikottu, mutta mitään muuta omituista ei liikkeessä Veran mielestä ole. Paitsi tietysti lattialla retkottava miehen ruumis. Ennen kuin poliisit ehtivät paikalle, rivakka Vera tekee jo osan heidän töistään muun muassa piirtämällä ruumiin ympärille asiaankuuluvat ääriviivat. Lisäksi hän kurkistaa kuolleen lompakosta tämän tiedot ja korjaa talteen tämän nyrkistä muistitikun…

Harmillisesti poliisi päätyy toteamaan, että mies on kuollut luonnollisesti joskin epätavallisesti eli kyse ei heidän mukaansa ole murhasta. Vera on toki ponnekkaasti eri mieltä. Saattaisi poliisikin olla, jos sillä olisi käytössään kaikki todistusaineisto, joka Veralla on! Mutta sitä Vera ei ainakaan ihan vielä ole valmis luovuttamaan eteenpäin.

Pian Veran teehuoneelle ja sen liepeille ilmestyy joukko nuoria ihmisiä traagisen tapahtuman houkuttamana. Kaikilla tuntuu olevan jokin yhteys kuolleeseen, joka mitä ilmeisimmin on ollut melkoisen ikävä tyyppi. Vera vetää nopeita johtopäätöksiä ja nimeää kaikki neljä tuttavuuttaan epäillyiksi murhaan. Mitä enemmän Vera selvittelee tapausta omintakeisine menetelmineen ja tutustuu elämäänsä tupsahtaneisiin ihmisiin, sitä enemmän hän alkaa pelätä paljastavansa jonkun heistä murhaajaksi. Olisihan todella sääli, jos joku näistä ihanista tyypeistä päätyisi vankilaan!

Vaikka murhaa siis selvitelläänkin, paljolti aikaa kuluu ihan muuhun. Romaanissa juodaan litroittain mitä houkuttelevimmilta kuulostavia teesekoituksia (mutta ei kahvia, koska Vera ei vain voi sietää mokomaa) ja syödään valtavat määrät Veran kokkaamia kiinalaisia herkkuruokia. Vera on oivaltanut, että hyvä ruoka avaa miltei oven kuin oven ja höllentää tiukimminkin säilytettyjen salaisuuksien varjelijoiden puolustuksen. Tappajaa jahdatessa on hyvä hoidella erilaisia sydämenasioitakin.

Iäkkäille kiinalaisrouville on vaikeaa ellei jopa mahdotonta sanoa ei. Veralle erityisesti.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot
(Vera Wong's Unsolicited Advice for Murderes)
Suom. Tanja Falk.
Publiva 2025. 366 s.
Äänikirjan lukija Minttu Mustakallio.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

 

Minä kirjoitan kirjoja, ja se on naurettavaa, eikä sillä naurettavuudella ole mitään merkitystä.
Kirjoittaminen näivettää elämää.
Elämä pakenee kirjoista, jotka eivät mahda elämälle mitään.

Huomasin vasta kirjaa jo hyvän matkaa luettuani, että ensikosketukseni Harry Salmenniemen tuotantoon alkoi trilogian keskimmäisestä osasta. Sydänhämärää edeltää autofiktiivinen romaani Varjotajunta (Siltala 2023) ja sen jälkeen on jo ehtinyt ilmestyä kolmas osa Valohammas (Siltala 2025). Sarjan muita osia en siis ole lukenut, mutta silti uskallan väittää, että ainakin Sydänhämärä toimii oikein hyvin ilman muiden osien lukemistakin.

Salmenniemi on palkittu runoilija, ja hän on kirjoittanut myös useita novellikokoelmia. Varjotajunta oli hänen ensimmäinen romaaninsa. Kustantamon sivuilla teosta kuvataan autofiktiota ja sen parodiaa yhdisteleväksi romaaniksi.

Ilmeisen vahvaa autofiktiota on myös lukemani Sydänhämärä, jossa Harry-niminen kirjailija ja perheenisä joutuu hurjaan myllyyn. Vaimo Maria on joulun aikaan viimeisillään raskaana. Perheeseen odotetaan toista lasta. Synnytykseen on vain muutamia päiviä, kun esikoispoika Joelilla todetaan diabetes. Joel on vasta kaksi- ja puolivuotias, ja sairaus oireilee niin rajusti, että hän joutuu suoraan kotoa sairaalan teho-osastolle.

Voimassa olevat koronarajoitukset vielä lisäävät tilanteen hankaluutta ja kuormittavuutta perheen kannalta. Teho-osastolle ei saisi lapsen kanssa tulla kuin yksi aikuinen kerrallaan. Kuitenkin hätä on yhtä kova kummallakin vanhemmalla. Lopulta järjestelyksi sovitaan, että isä on Joelin kanssa osastolla niin kauan kuin tarvitaan ja äiti lepäilee viimeiset raskauspäivänsä mahdollisimman paljon kotona.

Lopulta Joel ja Harry viettävät sairaalassa joulun ja välipäivät. Tavallisella osastolla myös huoltaja saa yöpyä, ja Harry toivoo, että voisi viimeinkin nukkua. Toivo on turha. Yöt ovat täynnä keskeytyksiä. On seurattava Joelin verensokerin heilahduksia ja syötettävä vastahakoista lasta mihin vuorokaudenaikaan milloinkin onkaan tarpeen.

Pienen perheen elämä tuntuu suistuvan kertakaikkisesti radaltaan. Silti Harry havahtuu teho-osastolla ja aikanaan lastenosastollakin huomaamaan, että heidän asiansa ovat sittenkin varsin hyvin. Hän ja Maria oppisivat kaiken, mitä Joelin diabeteksen kanssa eläminen vaatisi. Kunhan nyt ensin saisi vähän nukutuksi. Ja vauva syntyisi.

En koe olevani millään tavalla tällaisen kohtalaisen rankan pikkulapsiperhekuvauksen lukijakohderyhmää, joten suhtauduin Sydänhämärään lievästi epäluuloisesti. Pian kuitenkin huomasin pitäväni Salmenniemen kerronnasta kovasti. Kirjailijaa on kehuttu tarkkojen huomioiden tekemisestä, eikä syyttä. Runoilija katsoo maailmaa selvästi hieman toisin silmin kuin moni muu, ja arkiset yksityiskohdat nousevat esille kiinnostavina ja uusina, kaiken traagisen keskellä usein myös jotenkin koomisina.

Perheen isän näkökulma raastavaan ja raskaaseen tilanteeseen on kiinnostava. Romaanin Harry kuvaa tunteitaan avoimesti ja tarkasti, itseään säästelemättä. On sydäntä särkevää kuulla, miten oma pieni suojaton lapsi huutaa kivusta ja pelosta hoitohenkilökunnan tehdessä työtään. Miten kestää tilanne, jossa ei voi tehdä mitään lapsensa auttamiseksi, ainakaan omasta mielestään? Miten olla vahva ja turvallinen isä ja aviomies, kun on itsekin peloissaan ja epävarma?

Hämäryyttä lisää kahden kertojan käyttö: minän ja hänen puheenvuorot vaihtavat paikkaa kuin kertoja ei tietäisi, kuka on. (Harry Salmenniemi: Kertomus. Uraanilamppu ja muita kertomuksia. Siltala 2017.)

En muista aiemmin törmänneeni samanlaiseen kertojaratkaisuun kuin Sydänhämärässä. Salmenniemi käyttää sekä minä- että hän-kertojaa. Ne vuorottelevat tekstissä tiheästi ja täysin ennakoimattomasti. Alkuun tämä tuntui hämmentävältä ja oli oikein pysähdyttävä miettimään, mikä tekstissä niin sanotusti mättää. En päässyt koko romaanin aikana selville, miksi Salmenniemi on tähän ratkaisuun päätynyt. Onko se kenties sitä autofiktion parodisointia, josta oli aiemman teoksen yhteydessä puhetta? Oli tai ei, nopeasti kertojavaihdoksiin kuitenkin tottui.

Ajallisesti romaani ulottuu joulunalusajasta jonnekin tammi-helmikuun taitteeseen. Vauva syntyy ja Joel pääsee pois sairaalasta. Vähitellen elämä alkaa taas sujua, vaikka yöunista Harry edelleen pääosin vain haaveilee. Mutta lopulta yön valvotut tunnit muuttuvat kaivatuksi kirjoitusajaksi. Alkaa hahmottua uusi kirja. Mutta miten kertoa Marialle, että kirjaan tulee kuvausta heidän kokemistaan rankoista viikoista?

Kirjallisuus ei ole mikään kuvaus elämästä. Kirjallisuus on mahdollista. Elämä on välttämätöntä. Elämä on täynnä paikkoja, joita kirjoissa ei ole. Kirjoissa on keskustelua, pitkiä pohdintoja, analyyseja. Maailmassa on katkoksia, säpsähdyksiä, reaktioita.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala 2024. 215 s.

Arvostelukappale.

Markus Nummi: Käräjät

 

Mistä aloittaa kirjoittaminen kirjasta, joka on ravistellut sydänjuuria ja ravinnut sielua, toteuttanut kaikki erinomaiselle romaanille asettamani toiveet ja jättänyt mieleen jäytämään ajatuksen, että aika lailla taisi jäädä vielä itsellä tavoittamattakin? Markus Nummen ylistetty Käräjät siis aiheutti jonkinlaisen kirjoitusjumin. Nimenomaan siitä syystä, että se on niin kertakaikkisen mykistävän hieno teos. Itselleni se oli todellinen lukunautinto, jota halusi samaan aikaan sekä ahmia että sulatella. Vaikea on Käräjistä ajatuksiaan tolkullisesti purkaa, mutta yritetään nyt kuitenkin ainakin pintaa raapaista.

Nummi onnistuu mestarillisesti yhdistämään koukuttavan juonen kerronnan monikerroksisuuteen, syväluotaavaan henkilökuvaukseen, oivaltavaan miljöökuvaukseen sekä  nautittavaan kielenkäyttöön. Pinnalla on polveileva, vuosikymmenten mittainen rikosjuoni. Pinnan alla on valtava määrä esimerkiksi moraalisia ja eettisiä, ihmisyyden perustaan liittyviä kysymyksiä, joita lukija ei voi ohittaa, vaikka haluaisikin. Tarina kiehtoo ja kauhistuttaa. Se jää myös mielen pohjalle kytemään.

Keskipisteessä on kesällä 1938 Etelä-Pohjanmaalla Tarvajoen kunnassa Luomanpaikan kylä, jonka keskuksena on kansakoulu. Koulun yläkerran ikkunasta näkyvät kylänraitti ja sen varrella sijaitsevat talot ja mökit, rautatieseisake ja poliisiputka. Vain kivenheiton päässä on varsinainen kirkonkylä kirkkoineen ja muine palveluineen. Koulun yläkerran huoneen ikkunasta kylää tarkkailee herkeämättä Vilja-täti, kansakoulunopettaja Frans Nevan puolijauhoonen sisko.

Viljan mieli suistui raiteiltaan, kun hän oli viisitoistavuotias, juuri ripille päässyt tyttönen. Sitä ennen Vilja oli aina huolehtinut ja puolustanut pikkuveljeään, joten vaikka Vilja on ollut tolaltaan jo neljäkymmentä vuotta, saa tämä edelleen asua veljensä perheen hoivissa.

Keväällä 1938 virkavalta epäilee, että yön hämärissä kylällä liikkuu kommunisteja juonimassa valtiovaltaa vastaan. Vilja-täti tulee paljastaneeksi, että öisillä retkillä liikkuu kuitenkin Karoliina eli Liina, Vilja-tädin lapsuudenystävä. Kun poliisi alkaa penkoa tätä asiaa, paljastuu, että kylällä on vuosien mittaan tehty koko joukko laittomia abortteja, joissa epävirallisena kätilönä on häärinyt juuri Liina.

Päivänvaloon putkahtanutta salaisuutta edelleen selvitettäessä paljastuu myös, että kovin moni kyläläinen on jotenkin ollut edesauttamassa näissä toimituksissa tai vähintään tiennyt niistä. Samalla avautuu toinenkin tutkintalinja, kun aletaan setviä, onko viisitoistavuotias kunnanelätiksi päätynyt Inkeri joutunut sijoituskodissaan isännän väkisinmakaamaksi. Kun asiaa raaputetaan, alkaa paljastua muitakin uhreja. Mutta ovatko heidän kertomuksensa todenperäisiä?

Paikallista poliisia avustamaan ja kuulusteluja pitämään tulee nuori lääninetsivä Juho Iivonen Vaasasta. Toinen romaanin kertojanäänistä onkin juuri Iivonen, joka vuosikymmeniä myöhemmin ikään kuin vastaa kuulustelijan kysymyksiin tapahtumien kulusta. Poliisina Iivonen edustaa hyvin mustavalkoista ajattelua ja suoraviivaista toimintaa. Laittomuuksia tehneet ovat syyllistyneet rikoksiin, heidät pitää paljastaa, heidän tekonsa tutkia ja sitten heidät pitää tuomita voimassa olevan lain mukaan.

Osoittautuu kuitenkin, että rikosvyyhti on niin monihaarainen, ollut niin pitkäkestoinen ja niin monia ihmisiä eri tavoin ja syvästi koskettava, että se haastaa rankasti Iivosenkin suoraviivaisen oikeuskäsityksen. Mies joutuu lopulta viettämään Tarvajoella paljon enemmän aikaa kuin osasi pelätä, ja sillä on arvaamattomat seurauksensa. Kylmä objektiivinen suhtautuminen asioihin ei olekaan niin helppoa, kun osalliset alkavat tuntua tuttavilta. Tosin tämän tunnustaminen edes itselleen tuntuu olevan Iivoselle vähintäänkin vaikeaa.

Toinen romaanin kertojanääni on pitkään ulkopuoliselta vaikuttava hän-kertoja, mutta vähitellen lukija saa riittävän paljon vihjeitä päätelläkseen, kenen äänellä tarina varsinaisesti kerrotaan. Kirjailija siis heittää lukijalle haasteen, eräänlaisen arvoituksen ratkaistavaksi tälläkin tasolla. Silti lukeminen ei tunnu vaikealta tai ratkaisut jotenkin tekemällä tehdyiltä.

Koko kevään ja alkukesän jatkuvat kuulustelut piinaavat kyläläisiä. Keskinäiset välit alkavat kiristyä, kun poliisi kutsuu yhä uusia ihmisiä kuulusteltaviksi. Alkaa ilmetä kyräilyä, syyttelyä ja häpeilyä. Paljastuminen on joillekin osallisille myös helpotus. Teko on tehty pakon edessä, kun muita vaihtoehtoja ei ole pystynyt näkemään, mutta silti ihmiset katuvat ja ovat synnintunnossa. Vain harvat pystyvät kulkemaan kylillä pystypäin salaisuuksien paljastuttua. Moni syyttää tapahtuneesta Vilja-tätiä, joka on mennyt höperehtimään asioista, jotka eivät hänelle kuulu.

Monet aborteista on tehty nuorille naimattomille naisille, joista ainakin osa on pakotettu sukupuoliyhteyteen. Ajan moraalin mukaan häpeä aviottomasta lapsesta on naisen ja syntyvän äpärälapsen niskoilla. Tämä saa nykyajan lukijan kiristelemään hampaitaan, koska asetelma on kertakaikkisen epäoikeudenmukainen. Piikatyttöjään maanneet isännät puolustelevat tekojaan sillä, että himokkaat tytöt ovat viekoitelleet heidät persettään keikuttamalla. Raiskauksista raskaaksi tulleet tytöt, usein käytännössä täysin asioista tietämättömät lapset, joutuivat jättämään palveluspaikkansa, jos asia tuli ilmi. Usein seuraava etappi oli kunnan köyhäintalo.

Yhtä epätoivoisia olivat naimisissa olevat naiset, joiden perheillä ei ollut toimeentulon mahdollisuuksia. Kun mökissä on jo yhdeksän nälkää näkevää lasta, on kymmenennen synnyttäminen mahdoton ajatus. Raastavan surkuhupaisa on kohtaus, jossa rutiköyhän suurperheen äiti tekee itselleen lähes mahdottoman hävettävältä tuntuvan matkan apteekkiin ostaakseen ehkäisyvälineitä. Ne ovat kuitenkin niin kalliita, ettei niiden hankkiminen tule kysymykseenkään. Mikä siis eteen, kun seinä on vastassa joka puolella?

Lähestyvät käräjät ja heinäkuinen tuomiopäivä tuntuvat luovan synkän varjon kaikkien kyläläisten ylle. Ilmapiiri on jännittynyt, uhkaava ja pelokas. Se vaikuttaa lopulta myös omiin maailmoihinsa sulkeutuvaan Vilja-tätiin. Jokin alkaa liikahdella hänen mielensä perukoilla ja pelottavasti puskea pintaan.

Käräjien valmistelun rinnalla avataan Viljan tarinaa pala palalta. Lukija aavistaa varhaisessa vaiheessa, mikä on Viljan mielen järkyttänyt, mutta tarinan verkkainen purkaminen edeten kohti pimeää ydintä on piinaavaa. Lukijaa vaivaa yhä enemmän myös epävarmuus siitä, saadaanko käräjillä lopulta oikeat rikolliset edesvastuuseen vai ei.

Kuten sanottu, Käräjissä valtavasti aineksia analysoitavaksi. Tuomo Parikka on nostanut kanteen kansakoulun vinttikamarin ikkunan, jonka ruudun äärellä Vilja-täti uskollisesti valvoo kylän ja koulun elämää. Lasi eristää hänet muusta yhteisöstä, mutta hän on myös itse näkyvillä. Kyläläiset näkevät Vilja-tädin ikkunassaan. Näkyvillä olo, näkeminen ja silti piilotetut salaisuudet poimuttuvat romaanin tarinaan.

Vilja-täti ei poistu koulun tontilta, mutta yllättävän monet hakeutuvat hänen seuraansa ja avautuvat itsekseen höpisevälle naiselle omista murheistaan.

Myös kannessa näkyvillä appelsiineilla on osuutensa tarinassa, ja ne on nostettu lukujen nimiinkin. Kolmanneksi motiiviksi nostaisin Tarvajoen kunnan kylien läpi virtaavan joen, joka liittyy lopulta moniin keskeisiin tapahtumiin eri tavoin.

Äärimmäisen harvoin luen enää samoja teoksia uudestaan, mutta Käräjät voisin lukea, ja ehkä todella kannattaisikin, koska toisella lukukerralla voisi rauhassa tarkastella erilaisia kerrontaan ja kieleen liittyviä ratkaisuja. Ensimmäisellä lukukerralla pinnalla oli itselläni ehkä liikaakin halu ratkaista arvoitus ja nähdä, mihin kaikki lopulta päättyy. Eteenpäin kiirehtivä lukutapa ei tee täyttä oikeutta teokselle.

Haastatteluissa Nummi on kertonut työstäneensä Käräjiä kahdeksan vuotta. Taustatyö on tehty huolella, mistä kertoo omaa kieltään teoksen lopusta löytyvä luettelo teoksen synnyn kannalta tärkeistä julkaisuista. Hieman kirjailija raottaa teoksen syntyä myös jälkisanoissaan. Kiitän myös teoksen alusta löytyvästä henkilöluettelosta, joka auttaa lukijaa suunnistamaan Luomanpaikan kylässä ja Tarvajoen kirkonkylän raitilla.

Markus Nummi: Käräjät
Otava 2024. 575 s.

Arvostelukappale.

E. L. Silvola-Carter: Sinilintujen kutsu

 

Ekotrilleri Sinilintujen kutsu aloittaa Murroksen äärellä -nimisen romaanitrilogian. Aloitusosan tapahtumat sijoittuvat aikavälille 2027–2030 eli aivan lähitulevaisuuteemme. Ilmastokriisi on viimeistään ylittämässä rajan, jonka jälkeen sen hillitsemiseksi ei enää ole tehtävissä mitään. Ehkä raja on jo ylitettykin. Kyse ei kuitenkaan, valitettavasti, ole dystopiasta, vaan romaanissa kuvattavat katastrofit ovat jo täällä.

Vuonna 2027 tulimyrsky pyyhkäisee yli Yhdysvaltojen Washingtonin osavaltion vuoristoseudulla sijaitsevan South Cle Elumin kylän. Viranomaiset epäonnistuvat evakuointiohjeistuksessa ja metsäpalon hallinnassa, ja Nadian viisihenkinen perhe päätyy tulimeren syövereihin.

Kaksi vuotta myöhemmin Suomessa järjestetyissä eduskuntavaaleissa Kokoomus saa vaalivoiton, joka nostaa puolueen tuoreen puheenjohtaja Noora Holmbergin pääministeriksi. Noora on kokematon poliitikko mutta raudanluja talousammattilainen, jolla on kirkas käsitys siitä, ettei ilmastokriisin hoitamista voi ohittaa Suomen etuja ajettaessa. Mutta miten sovittaa yhteen oman valtion edut ja yhä nopeammin lähestyvän globaalin katastrofin torjunta?

Vuonna 2030 järjestetään kansainvälinen ilmastokokous Filippiinien pääkaupungissa Manilassa. Presidentille tulleen esteen takia Noora edustaa kokouksessa Suomea. Samaan kokoukseen saapuu myös metsäpalosta hengissä selvinnyt ja päällisin puolin toipunut Nadia poikansa Danielin kanssa. Nadia käyttää kokouksessa edustamansa ympäristöjärjestön puheenvuoron.

Tuttuun tapaan kokous on jäämässä tuloksiltaan laihaksi. Kesken Nadian puheen tilanne saa kuitenkin odottamattoman käänteen. Kaikkien ennusteiden vastaisesti taifuuni on pyyhkäisemässä Manilan yli. Kokous keskeytetään ja koko kaupunki yritetään evakuoida. Kuten arvata saattaa, seurauksena on kaaos. Kaikki kokoukseen osallistuneet valtioiden päättäjät päätyvät autioon hotelliin myrskyn keskelle. On aika puristaa kokoon sopimus, joka pelastaa sen, mitä vielä pelastettavissa on.

Ainakin Sinilintujen kutsu sai aikaan aivotoimintaa. Aloitin kirjan kuuntelun lauantaiaamun kotiaskareiden kyytipoikana. Aloitus onkin väkevä, sillä liikkeelle lähdetään Nadian perheen kotoa, jossa kiivaasti pakataan seuraavan päivän lähtöä varten. Perhe on päättänyt lähteä Nadian lapsuudenkotiin Seattleen, varmuuden vuoksi. Aamulla tilanne on kuitenkin paljon pahempi kuin he ovat arvioineet, ja kun lähtö viivästyy, seuraukset ovat katastrofaaliset. Jos on uutisia seuratessaan miettinyt, millaista olisi joutua keskelle hurjana riehuvaa metsäpaloa, voi tämän kirjan avulla siihen eläytyä vähän liiankin hyvin!

Toimintakohtaukset eli sekä metsäpalon että taifuunin kynsiin joutuneiden ihmisten kamppailu äärimmäisiä luonnonilmiöitä vastaan on trillerissä kuvattu suorastaan mestarillisesti. Niille osuuksille olen valmis antamaan täyden kympin.

Romaanissa on kuitenkin myös pitkiä puuduttavia jaksoja. Ensinnäkin Noora Holmbergin päätyminen Suomen pääministeriksi ja vaaleja seuranneet hallituksenmuodostuskuviot eivät jaksaneet sytyttää. Noorassa ainoa kiinnostava seikka on hänen perheensä, mutta ei siinäkään ainakaan vielä tässä sarjan ensimmäisessä osassa ole tarpeeksi kipinää ollakseen osa trilleriä.

Toinen valitettavan pitkäveteinen jakso on taifuunin kurittamassa kaupungissa suojautuvien valtionpäämiesten ja -naisten kokousselostus, joka jatkuu ja jatkuu. Ei juurikaan lohduta, että käsitellyt kysymykset ovat huolella tutkimuksella vahvistettua faktaa ja että keskustelu noudattelee hyvinkin realistista kulkua. Öljyntuottajamaiden edustajat kapinoivat ja köyhien kehittyvien maiden edustajat vaativat oikeudenmukaisuutta ja niin edelleen.

Olen saanut ennenkin silmilleni syytöksiä piittaamattomuudesta, kun olen antanut palautetta opettavuuden ja saarnaavuuden vaikutuksista kaunokirjallisuudessa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö jakaisi huolta maailman tilasta ja tuntisi suurta ahdistusta seuratessani tänäkin päivänä ilmastokriisiin liittyvää uutisointia tai vaikka vain katsoessani ikkunastani ulos lumettomaan talvimaisemaan.

Sisällöllisesti asia on luonnollisesti elintärkeää, mutta sen tuominen osaksi fiktiivistä trilleriä on vähintäänkin pulmallista. Faktat ja visiot pitäisi pystyä nivomaan sujuvaksi osaksi tarinaa, sillä luennot ja tilastotiedot eivät jännitysromaanin osina yksinkertaisesti ole toimivia. Niiden vaikutus on helposti päinvastainen kuin on kirjoittajan tarkoitus. Sinilintujen kutsussa esitetään huolella perusteltu ja toimivalta vaikuttava ratkaisumalli ilmastokriisiin, mutta lukijan kärsivällisyyttä koetellaan luvattoman paljon.

Trillerin nimi ”Sinilintujen kutsu” jäi minulle arvoitukseksi. Jossakin sivulauseessa Nadia toteaa kutsuneensa tyttäriään sinilinnuiksi, mutta miksi se on nostettu romaanin nimeksi, ei auennut (minulle). Nimi ei mielestäni tee romaanin hurjalle ja asiapitoiselle sisällölle oikeutta vaan vie odotukset jonnekin fantasiagenren suuntaan. Kati Halosen suunnittelemaa kanttakin pitää katsoa tarkasti, koska ensivaikutelma on petollisen pastellinen.

Arvoitus on myös kirjailija E. L. Silvola-Carter. Kyse on ymmärtääkseni kirjailijanimestä, jonka taakse kätkeytyy ainakin yksi, ellei kaksikin tekijää. Kustantamon sivuilta ei lisätietoa heru. S&H Kustannus Oy on vuonna 2024 perustettu ”pieni ja ketterä kustannusyhtiö, joka on erikoistunut julkaisemaan tietofiktiota”. Toistaiseksi Sinilintujen kutsu on kustantamon ainoa julkaistu teos. Kustantamon yhteystiedoista ei löydy henkilönimiä, mutta yrityksen tietoja hakemalla selviää, että kustantamossa päätöksiä tekevät psykologit Sanna Hyyhö ja Helena Service, jotka taas yhdistyvät Ilmastorintama-yhteisöön. Sinilintujen kutsun on kustannustoimittanut Saara Henriksson.

Sinilintujen kutsu päätyi omaan luettavien kirjojen pinooni saatuani yhteydenoton Ava Nummiselta, joka tarjosi teosta luettavaksi. Numminen on kirjoittanut teoksesta esittelyn Psykologi-lehden sivuille. Tekstin yhteydessä Numminen esitellään näin: ”Kirjaesittelyn kirjoittaja Ava Numminen-Päiväläinen on ilmastoahdistusta poteva työterveyspsykologi, kognitiivinen psykoterapeutti, laulunopettaja, Myrskyvaroitus ry:n perustajajäsen ja Climate Leadership Coalition -organisaation henkilöjäsen”. 

Kirjailijanimen käyttöön on varmasti yhtä monta syytä kuin on kirjailijanimiäkin, enkä millään muodoin kyseenalaista käytäntöä. Uteliaisuutta ne toki herättävät, mutta tärkein on tietysti aina itse teos. Tässä tapauksessa salaperäisyyden verho tuntuu olevan kovin tiheä ja laaja, koska kustantamokin verhoutuu sen poimuihin. Eniten minua tässä kokonaisuudessa kiinnostaa, kenen näppäimistöltä oikein ovat peräisin nuo erinomaiset katastrofikohtaukset, jotka voisi suoraan filmata. Ovatpa kenen hyvänsä, kyse on kovan luokan toimintakirjoittajasta, se on selvää.

Sinilintujen kutsu siis sai aikaan erilaista pohdintaa ja netin kaivelua, mitkä aina ovat minusta positiivisia juttuja. Koska kyse on trilogian aloitusosasta, kirjassa viritellään jonkin verran jo seuraavan tai seuraavien osien jännitteitä. Miten ilmastokokouksen yllätyspäätös otetaan maailmassa vastaan, jää nähtäväksi. Hankaluuksia lienee luvassa.

E. L. Silvola-Carter: Sinilintujen kutsu (Murroksen äärellä 1)
S&H Kustannus 2024. 288 s.
Äänikirjan lukija Laura Malmivaara.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Heidi Köngäs: Tango Frisk

 

”Joen pinta on kuin mustaa verta, jonka päällä on hopeanvärinen kate, ja minun sydämeni on sen joen pimein pyörre.”

Heidi Könkään romaanin Tango Frisk nimi viittaa Jalmar ja Alina Friskin parisuhteeseen ja avioliittoon, jossa mies vie ja nainen taipuu, ehkä vienosti vikisten, mutta lopulta kuitenkin. Niin Alina kuin pariskunnan lapsetkin aikanaan kuvaavat avioliittoa epätasapainoiseksi. Sen pyörteissä eläminen ja katveessa kasvaminen ei ole helppoa, ja sitten tulee sota.

Jalle Frisk ylittää 1910-luvulla Merenkurkun Ruotsista Vaasaan potkukelkalla. Tavoitteena on päästä töihin suvun omistamaan tehtaaseen, joka sijaitsee Vedenojalla Vaasan lähistöllä. Vaasan lähelle Vähäkyröön on päätynyt myös Alina Kauranen, Saarijärveltä kotoisin oleva karjakkoharjoittelija. Nuoret tapaavat tansseissa. Yhteistä kieltä heillä ei ole, mutta veto yhteen on vahva. Eivät auta Alinan yritykset karkottaa komea kosija mielensä perukoilta.

”Kyllä Saarijärven likan tulee usein Pohjanmaalla äitiä ikävä. Sen verran tunnustan, vaikken koskaan ääneen valita. Nuorena ihminen on sellainen, ettei juuri ajattele nokkaansa pitemmälle. Minä vain otin ja rakastuin Jalleen. Hänet minä halusin ja syöksyin päätä pahkaa avioliittoon. Kauniisti kaikki kävikin alussa, kun olin hänestä niin varma, eikä meidän välillä tarvittu paljon puheita pitää. Me sovimme yhteen ja minussa virtasi niin tummanpunainen veri, etten tiennyt sellaista olevankaan.”

Yhteistä kieltä pariskunnalla ei ole. Jalmar Frisk ei koskaan opi kunnolla suomea, eikä Alina ruotsia. Perheen kesken Jallea aletaan kutsua Faariksi. Faari solkottaa kummallista itse keksimäänsä suomea ruotsin sekaan. Kieltä ymmärtää lopulta parhaiten pariskunnan kuudes lapsi, iltatähtenä syntynyt Maikki, joka on isänsä lemmikki. Muut perheessä yrittävät kommunikoida parhaansa mukaan kiivasluontoisen ja oikukkaan miehen kanssa.

Alina synnyttää 1920-luvulla seitsemän vuoden aikana viisi lasta. Jo ennen kolmannen lapsen syntymää hänelle valkenee, ettei Jalle ole suinkaan yksiavioista tyyppiä. Se särkee Alinan sydämen, mutta avioliitto jatkuu. Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.

Friskien avioliiton ja perheen tarina kerrotaan Alinan ja kolmen keskimmäisen lapsen Uskon, Kristiinan ja Aatoksen itsensä kertomina. Jalmarin näkökulmasta kerrotaan vain prologi, jossa nuorukainen tekee uhkarohkean potkukelkkamatkan Merenkurkun yli.

Sota särkee Friskin perheen. Usko karkaa uhmakkaasti palvelukseen Saksaan SS-joukkouhin 17-vuotiaana. Kristiina korvaa Faarin tylysti tyrmäämät sairaanhoitajaurahaaveensa värväytymällä Lottiin ja Aatos päätyy lopulta kaikesta huolimatta tositoimiin Lapin sotaan. Heidän henkensä säilyy, mutta sielut saavat korjaamattomia vaurioita.

Romaani on melko lohduton. Alussa Alinan ja Jallen tulevaisuus näyttää väikkyvän edessä valoisana ja kauniina, mutta unelmat särkyvät yksi toisensa jälkeen. Jalle tuntuu porskuttavan omassa omituisessa kuplassaan, eivätkä edes perheen kohtaamat traagisimmat käänteet sitä lopullisesti puhkaise. Lasten kohtalot ovat myös kovia. Millaiset jäljet sota heihin lopulta jättää, jää auki. Elämä kuitenkin jatkuu, tavalla tai toisella.

”Elämä jatkuu, se on sen luonne, ei auta kompastella, vaan on aina otettava uudet, kovat vauhdit ja loikattava eteenpäin.”

Heidi Köngäs: Tango Frisk
Otava 2024. 400 s.

Arvostelukappale.

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli

 

Jaakko Melentjeff aloittaa uuden Laura Kask -trillerisarjan vetävästi romaanilla Venäläinen peli. Kyse on ajan tavan mukaan genrehybridistä, jossa on vahvasti aineksia niin poliisidekkarista kuin vakoilutrilleristäkin. Kansainväliset kuviot realisoituvat ruumiina Helvetinjärven kansallispuiston leiripaikalla.

Sarjan nimihenkilö Laura Kask on virolaistaustainen mutta lapsesta asti Suomessa asunut KRP:n rikostutkija. Hänen ex-puolisonsa on korkeassa asemassa Viron sisäministeriössä, ja pariskunnan lapsista nuorempi, lukioikäinen Maria, asuu vielä äitinsä kanssa. Lauran virkaura on melkoisessa vastatuulessa, sillä Helsingissä aiemmin sattuneiden (ja aikanaan lukijallekin paljastuvien) työtoveriin liittyvien tapahtumien jälkeen hänet lähetetään Tampereelle KRP:n rikoskomisario Timo Lehdon tiimiin. Esihenkilöiden jauhot eivät ole ihan puhtaat, kuten Laura saa epätoivokseen pian huomata.

Lähtöasetelma uudessa tiimissä ei siis ole mitenkään lupaava. Kaiken lisäksi Helvetinjärven kansallispuiston tapahtumat kiskaisevat Lauran töihin jo ennen virallista aloituspäivää, mikä hieman kummastuttaa uusia työkavereita.

Venäläinen peli alkaa räväkästi. Eläkeläispariskunta kuulee pienen lammen rannalla sijaitsevalla yöpymispaikallaan vastarannalta kaksi laukausta. Juuri kun he ovat soittaneet hätäkeskukseen, heidän ylitseen lentää drooni kohti paikkaa, josta laukaukset kuuluivat.

Kun poliisit tulevat tapahtumapaikalle, heitä kohtaa karmea näky. Tampereen poliisin ylikomisario Antti Metsäpaloa on ammuttu päähän. Paikalla on myös toinen uhri, tunnistamaton mies, jota on ammuttu rintaan. Hän on vielä hengissä, joten hänet kiidätetään sairaalaan. Aseesta paikalla ei näy jälkeäkään, eikä myöhemmin löydy Metsäpalon puhelinta eikä lompakkoa.

Tilanne näyttää ja kuulostaa tutkijoiden näkökulmasta todella erikoiselta. Mitä ihmettä oikein on tapahtunut ja ollut tekeillä ennen ampumista? Lukija tietää lisäksi, että paikalta on poistunut nainen maastopyörällä. Hän ampui peräänsä lähteneen droonin alas. Kuka nainen oli? Entä mikä taho seurasi tapahtumia ilmasta käsin? Kuka on paikalta löytynyt toinen uhri?

Lauran uuden tiimin vetäjä komisario Timo Lehto ei vaikuta ilahtuneelta Lauran tulosta Tampereelle ja hänen alaisekseen. Mies vaikuttaa kivikasvoiselta, kylmäkiskoiselta ja huumorintajuttomalta tyypiltä. Muut tiimiläiset eli Outi Kuhlman ja Leo Mattila alias Matlock sen sijaan ottavat Lauran alkuhämmennyksen jälkeen luontevasti osaksi porukkaa. Outi ja Laura tutustuvat pian ja huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa. Se helpottaa huomattavasti työskentelyä.

Lukijalle esitellään vielä kaksi muutakin tiimiä, eli Suomessa operoivat FSB:n agentit Kaia Raud ja Vasily Smushko sekä Kölnissä työskentelevät Saksan sotilastiedustelun MAD:n työntekijät eli analyytikko Dennis Schummer ja lingvisti Suara Okuyaz sekä heidän esihenkilönsä Rautarouva alias Martina Gram. Näillä kahdella tiimillä on erityinen kytkös, sillä Kaia Raud on kaksoisagentti.

Ylikomisario Antti Metsäpalon kuolema liittyy korkeantason kansainväliseen vakoiluun, mutta siitä Suomen ja Tampereen KRP:llä ei ihan alkuun ole mitään käsitystä. Menossa on monimutkainen peli, jonka nappuloiksi myös tamperelaispoliisit joutuvat, tahtoivatpa tai eivät.

Väkeä on siis melkoisen paljon, aluksi vähän huolestuin, miten kaikki henkilöt ja monimutkaiset juonikuviot oikein pysyisivät koossa. Huoli oli kuitenkin turha. Näkökulmavaihdokset pitävät lukijan mukavasti mukana nopeissakin juonenkäänteissä ja monesti hieman poliisia edellä. Tämä toimii oivallisesti, ja jännite säilyy hyvin läpi koko teoksen. Kun henkilöiden taustoista alkaa selvitä yhä hämmentävämpiä seikkoja ja ulkomaisten toimijoiden tekemiset äityvät yhä röyhkeämmiksi, on lukija tukevasti koukussa. Miten tämä kaikki oikein lopulta saadaan maaliin? Kannattaa ehdottomasti ottaa selvää!

Laura Kaskin ja Timo Lehdon tiimin tapaan mieluusti uudelleenkin. Mielenkiintoista nähdä, miten tästä jatketaan.

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli
Enostone kustannus 2024. 341 s.
Äänikirjan kustantaja Lind & Co ja lukija Jari Nissinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Harri V. Hietikko: Plutoniumin puolitusina

 

Plutoniumin puolitusina tarjoaa toviksi paluun Harri V. Hietikon luomaan maagisin sävyin väritettyyn anarkistiseen dystopiaan, jota hän on kuvannut kahdessa aiemmassa omintakeisessa romaanissaan. Pienoisromaani Plutoniumin puolitusina on jonkinlainen tarinan itsenäinen epilogi, kuin sen väreilevä jälkikaiku.

Pandemian jälkeen (Reuna, 2018) on nykyisen Suomen alueelle sijoittuva dystooppinen romaani lähitulevaisuudesta, jossa ärhäkkä influenssavirus on karsinut parissa viikossa 90 prosenttia maapallon väestöstä. Jäljelle jäänyt väestö on kohdannut mittavia vastuksia, mutta rippeet siitä ovat edelleen elossa. Turun linnaa keskuksenaan pitävä Auktoriteetti lähettää luutnantti Naavasaappaan vaaralliselle matkalle Kajaanin linnaan selvittämään, mitä eversti Zetan johtamalla satelliittialueella oikein tapahtuu.

Jatko-osassa Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit (Reuna, 2019) tarina muodostuu asiakirjoista, jotka paljastavat, miten Auktoriteetti lähetti alikersantti Cornelia Rasan Kajaaniin selvittämään, mitä Naavasaappaalle ja ennen kaikkea tarunhohtoiselle sotalipulle eli Pohjannaulalle on tapahtunut.

Plutoniumin puolitusinassa Auktoriteetti lähettää nimeämättömän minäkertojaupseerin Kajaaniin. Tällä kertaa tavoitteena on tuoda sinne päätyneet luutnantti Naavasaapas ja alikersantti Cornelia Rasa takaisin kotiin, elävinä tai kuolleina. Matka on vaarallinen, koska Turun ja Kajaanin välisellä alueella ovat käynnissä sotatoimet. Plutoniumin rangaistuslegioona on sijoitettu entiselle Olkiluodon ydinvoimala-alueelle. Tästä laitoksesta kertoja käy värväämässä itselleen viiden hengen ryhmän tehtävälle.

Hietikon persoonallinen kerronta on jos mahdollista vieläkin tyylitellympää ja omintakeisempaa kuin aiemmissa teoksissa. Takakansitekstin mukaan Plutoniumin puolitusina on ”kunnianosoitus vanhoille sotaelokuville, H. P. Lovecroftille ja pariisilaisista pikkukioskeista myytäville kirjasille”.  Aika tyhjentävästi kuvattu.

Harri V. Hietikko: Plutoniumin puolitusina
Lector 2025. 50 s.

Arvostelukappale.