Ariel Sharon
Ariel Sharon (hepreaksi שרון 
kuuntele ääntämys (ohje), alkuperäiseltä nimeltään Ariel Scheinermann; 26. helmikuuta 1928 – 11. tammikuuta 2014)[1] oli pitkäaikainen israelilainen poliitikko ja sotilaallinen johtaja. Hän toimi Israelin pääministerinä maaliskuusta 2001 huhtikuuhun 2006. Hän syntyi Ariel Scheinermann -nimisenä ja hänet tunnetaan myös lempinimeltä Arik. Sharonin poliittisen uran keskeytti tammikuussa 2006 aivoverenvuoto. Sharon vaipui koomaan, josta hän ei enää herännyt.[2]
| Ariel Sharon אֲרִיאֵל שָׁרוֹן |
|
|---|---|
[[Tiedosto: |250px|]] |
|
| Israelin 11. pääministeri | |
| Presidentti | Moshe Katsav |
| Varapääministeri | Ehud Olmert |
| Edeltäjä | Ehud Barak |
| Seuraaja | Ehud Olmert |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 26. helmikuuta 1928 Kfar Malal, Palestiinan brittiläinen mandaatti |
| Kuollut | 11. tammikuuta 2014 (85 vuotta) |
| Ammatti | sotilas |
| Puoliso |
Margalit Sharon (k. 1962) Lily Sharon (k. 2000) |
| Tiedot | |
| Puolue | Kadima (siirtyi Likudista 2005) |
| Uskonto | Juutalaisuus |
[[Tiedosto: |150x90px|Nimikirjoitus]]Nimikirjoitus |
|
Varhaisemmat vaiheet
Ariel Sharon syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen Kfar Malalin kylässä brittiläisessä Palestiinassa vuonna 1928. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet Venäjältä, tämä heidän alkuperäinen kotialueensa kuuluu nykyään Valko-Venäjälle. Hänen vanhempansa olivat Samuil Scheinerman ja Vera Schneeroff. Isä puhui jiddišiä, mutta äiti mieluummin venäjää, jonka myös Ariel oppi lapsena.
Ariel Sharon liittyi 14 vuoden ikäisenä sotilaalliseen nuorisopataljoonaan, ja myöhemmin Haganah-järjestöön. Haganah oli yksi aseellisista järjestöistä, joista myöhemmin muotoutui Israelin puolustusvoimat, ja jonka epäillään syyllistyneen terrori-iskuihin Englannin mandaattiaikana. Vuonna 1949 hän oli edennyt komppanianpäälliköksi, ja hänet siirrettiin tiedustelu-upseeriksi vuonna 1951, minkä jälkeen hän aloitti historian opinnot Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa.
Ariel Sharon perusti Israelin sotilaalliset erikoisjoukot Yksikkö 101:n pääministeri David Ben-Gurionin käskystä elokuussa 1953. Yksikkö 101 osallistui Israelin välienselvittelyihin palestiinalaisten ja naapurivaltioiden kanssa. Yksikköä on arvosteltu siviileihin kohdistuvan väkivallan vuoksi. Yksikkö tuli tunnetuksi erityisesti Qibyan kylän joukkomurhasta vuonna 1958, iskussa kuoli 69 palestiinalaissiviiliä.[3]
Vuonna 1956, Suezin sodassa, Sharon komensi prikaatia 202, ja valtasi vastoin käskyjä Mitlan solan Siinailla, vaikka egyptiläisten odotettiin muutenkin vetäytyvän sieltä parin päivän sisällä.
Kuuden päivän sota ja jom kippur -sota
Sharon ylennettiin kenraalimajuriksi. Kuuden päivän sodassa 1967 Sharon komensi voimakkainta armeijakuntaa Siinain rintamalla joka teki läpimurron Kusseima-Abu-Ageilan alueella. Vuonna 1969 hänet oli valittu Israelin puolustusvoimien eteläisen armeijan komentajaksi. Lokakuun 1973 sodassa hän valtasi sillanpääaseman Suezin kanavalla lokakuun 16. päivänä. Hän ylitti Suezin kanavan seuraavana päivänä. Sharon ja Avarahan Ada saarsivat Egyptin 3. armeijan. Tätä pidetään sodan käännekohtana joka pakotti egyptiläiset vetäytymään Siinailta ja neuvottelemaan tulitauosta. Sharonia juhlittiin sotasankarina ja Israelin pelastajana.
Poliittinen ura
Sharon vältteli Beginin Herut- puoluetta 1950- ja 1960-luvuilla. Hän esiintyi yhdistetyllä labour ja oman puolueen Shlomtzion listalla. Vasta kun Begin voitti vaalit 1977 Sharon liittoutui Likudin kanssa. Jätettyään armeijan hän toimi pääministeri Jitzhak Rabinin turvallisuusneuvonantajana vuosina 1975–1976. Hän työskenteli maatalousministerinä vuosina 1977–1978 ja puolustusministerinä 1981–1983 Beginin Likud-hallituksessa. Sharon on ollut Israelin parlamentin knessetin jäsen vuosina 1973–1974 ja vuodesta 1977 lähtien yhtämittaisesti. Puolustusministerin viran hän joutui jättämään sekaannuttuaan Sabran ja Shatilan massamurhiin. Hän toimi salkuttomana ministerinä hallituksessa vuosina 1983–1984, kauppa- ja teollisuusministerinä 1984–1990. Rakennustuotannon ministerinä 1990–1992. Benjamin Netanyahun hallituksessa teollisuusministerinä 1996–1998 ja ulkoministerinä 1998–1999. Barakin työväenpuolueen hallituksen aikana Sharonista tuli Likud-puolueen johtaja. Hänet valittiin pääministeriksi helmikuussa 2001.
100 päivän kuluttua Sharonin väistymisestä sairastumisen takia 2006 hänelle valittiin seuraaja Israelin lain mukaisesti.
Vetäytyminen Gazasta
Sharonin suhtautuminen palestiinalaisiin oli jyrkän aggressiivista ”ei neuvotteluja” -politiikkaa, tosin hän myöhemmin joutui osallistumaan lyhyiksi jääneisiin neuvotteluihin George W. Bushin ajaman ”tiekarttasuunnitelman” myötä. Elokuussa 2005 Sharon ajoi läpi puolueensa oikeiston vastalauseista välittämättä yksipuolisen vetäytymisen Gazan alueelta. Alueella asuvat 8500 israelilaista siviiliä poistettiin alueelta. Osa heistä lähti käskystä, mutta osan joutuivat sotilaat kantamaan autoihin, joilla heidät kuljetettiin muualle. Monet äärijuutalaiset pitivät itseään uhreina ja marttyyreinä. Juutalaisista osa linnoittautui synagogiin, jotta karkotus näyttäisi iskulta juutalaisuutta vastaan.
Josef Dayanin johtama ääriuskonnollinen ryhmä rabbeja manasivat kesällä 2005 Sharonin päälle muinaisen kirouksen, jotta kuoleman enkeli tappaisi hänet.[4]
Poistuessaan sotilaat purkivat karkotettujen israelilaisten talot ja muut rakennukset, mutta jättivät synagogat jäljelle. Palestiinalaiset kuitenkin polttivat synagogat maan tasalle.
Kadiman perustaminen
- Pääartikkeli: Kadima
21. marraskuuta 2005 Sharon ilmoitti jättävänsä Likudin puolueen puheenjohtajalle osoitetulla kirjeellä ja muodostavansa uuden keskustalaisen Kadima-puolueen. Hän pyysi myös Israelin presidenttiä hajottamaan parlamentin ja järjestämään uudet vaalit vuoden 2006 maaliskuussa. Vaaleissa oli Israelin kaikkien aikojen huonoin äänestysaktiivisuus. Kadima voitti eniten paikkoja.
Aivoverenvuoto
Sharon sai 4. tammikuuta 2006 vaikean aivoverenvuodon. Hänet vietiin sairaalaan leikattavaksi ja pääministerin oikeudet siirrettiin varapääministeri Ehud Olmertille.
Parin päivän päästä, 6. tammikuuta 2006 Sharonin aivoissa havaittiin uusi verenvuoto ja hänet leikattiin jälleen. Ehdittiin jo uutisoida Sharonin kuolemasta, mutta pian tämä kerrottiin väärinkäsitykseksi, ja sanottiin lääkärien edelleen yrittävän pelastaa Sharonin.
Tammikuussa, pian aivoverenvuodon jälkeen Sharonin kerrottiin todennäköisesti selviytyvän. Hän oli saanut kuitenkin erittäin vaikeita aivovaurioita, ja niiden vakavuus ei ollut selvillä ennen kuin häntä yritettiin herättää. Sharonin kannattajat olivat erittäin huolissaan Sharonin tilanteesta ja Sharonia pidettiin leikkauksen jälkeen koomassa, jotta hänen aivonsa saivat aikaa toipua. Hänet yritettiin herättää koomasta, mutta tämä ei onnistunut. Sharonille tehtiin uusi leikkaus, tällä kertaa hänen kurkkuunsa tehtiin aukko hengittämisen helpottamiseksi (trakeostomia).
Tammikuun 2006 lopulla Sharonin todettiin olevan vegetatiivisessa tilassa, josta toipumismahdollisuudet ovat äärimmäisen pienet.[5] Hän oli pitkäaikaishoidossa marraskuusta 2006 asti.[6] Tammikuussa 2008 uutisoitiin, että Sharon ei omaisten mukaan ollut enää syvässä koomassa, vaan reagoi lähiomaistensa ääniin.[7]
Vuoden 2014 alussa uutisoitiin israelilaisen televisiokanava 10:n mukaan, että Sharonin tila on heikentynyt ja että hän kärsii munuaisongelmista. Sharon menehtyi 11. tammikuuta 2014.[3]
Lähteet
- ↑ Former Israeli Prime Minister Sharon dead: Army radio Reuters. Viitattu 11.1.2014. (englanniksi)
- ↑ Wallius, Anniina: Ariel Sharon 1928 – 2014 11.1.2014. Yle. Viitattu 11.1.2014.
- ↑ a b Aittokoski, Heikki: "Puskutraktori" oli kovan linjan oikeistojyrä 11.1.2014. Sanoma News. Viitattu 11.1.2014.
- ↑ Klein, Aaron: Sharon targeted with 'death curse' WorldNetDaily. 26.7.2005. Viitattu 23.10.2009. (englanniksi)
- ↑ Cosgrove-Mather, Bootie: Sharon To Stay In Hospital CBS News. 25.1.2006. Viitattu 23.10.2007. (englanniksi)
- ↑ Sharon leaves intensive care unit BBC News. 6.11.2006. Viitattu 23.10.2007. (englanniksi)
- ↑ Metro-lehti 4. tammikuuta 2007; Sharon kaksi vuotta koomassa, ulkomaat, sivu 8
Ariel Sharon 2005–2006 • Ehud Olmert 2006–2008 • Tzipi Livni 2008–2012 • Shaul Mofaz 2012–