Antiikin Kreikan uskonto

Antiikin kreikkalainen uskonto koostui useista toistensa kanssa rinnan eläneistä kulteista, uskomuksista ja toimituksista, joiden alkuperä ja historia vaihtelivat. Uskomukset ja toimitukset olivat usein luonteeltaan paikallisia, joten todellisuudessa voitaisiin puhua "kreikkalaisista uskonnoista" tai "kulteista" monikossa, vaikkakin kautta kreikkalaisen maailman uskomuksissa ja toimituksissa oli paljon yhtäläisyyksiä.

Nuoren karjun uhraus. Kuva attikalaisessa punakuviotekniikalla tehdyssä ja kalos-kirjoituksella (ΕΠΙΔΡΟΜΟΣ ΚΑΛΟΣ) varustetussa kyliksissä noin vuodelta 510–500 eaa.

Kreikkalaisessa uskonnossa ei ollut kyse pelkästä kreikkalaisesta mytologiasta ja sen jumaluuksista; siihen liittyy erilaisia kansanuskomuksia, kulttitoimituksia ja arkisia rituaaleja, sekä mysteeriuskontoja. Kreikkalainen uskonto oli luonteeltaan yhteisöllinen: jumalten palvonta oli kaupunkivaltion tehtävänä. Mysteerikultit, joista kuuluisin oli Eleusiin mysteerikultti, tarjosivat yksilöllisempää uskonelämää. Vaikka Kreikan mytologia onkin säilynyt varsin hyvin, on hankala saada kuvaa tavallisen kansan uskomuksista, jotka näyttävät eronneen tuntuvasti sivistyneistön kehittyneemmistä uskonnollisista rakenteista.

Kreikkalaiseen uskontoon ei kuulunut mitään dogmaattisia tai teologisia oppirakennelmia. Uskonnollisen elämän painopiste oli kultissa. Ihmiset saivat ajatella jumalista mitä halusivat, kunhan valtion suojeluksessa olevaa jumalten kulttia ei loukattu. Monet kreikkalaiset tunnustivat merkittävimmät, niin kutsutut olympolaiset jumalat: Zeus, Poseidon, Haades, Hera, Apollon, Artemis, Afrodite, Ares, Hefaistos, Athene, Hermes ja Hestia; lisäksi joukkoon voitiin lukea myös Hebe sekä Dionysos ja Demeter. Merkittävimpiä jumalia palvottiin eri kaupunkivaltioissa, mutta jumalten nimiin saatettiin lisätä epiteettejä, jotka ilmaisivat niiden erillistä ja paikallista luonnetta. Lisäksi monilla kaupungeilla oli omat suojelijajumalansa, kuten esimerkiksi Ateenalla Athene. Jotkut kreikkalaisen filosofian koulukunnat, kuten stoalaisuus ja platonismin eräät muodot, käyttivät kieltä, joka vaikuttaa viittaavan yhteen transsendenttiin jumaluuteen.

Kreikkalaiset uskonnolliset käytännöt ulottuivat kauas Manner-Kreikan ulkopuolelle, Joonian rannikolle ja saarille Vähä-Aasiaan, Sisilian ja Etelä-Italian Suur-Kreikkaan sekä eri puolilla läntistä ja eteläistä Välimerta sijainneisiin siirtokuntiin. Nykyisen Italian alueella kreikkalaiset uskonnolliset ajatukset sekoittuivat yhteen etruskien uskonnon kanssa, muodostaen roomalaisen uskonnon. Rooman valtakunnan itäosissa kreikkalainen uskonto kietoutui yhä enemmän yhteen itäisten uskomusten ja kulttien kanssa.

Historia

Alkuperä

Katso myös: Minolainen uskonto ja mykeneläinen uskonto

Kreikkalainen uskonto vaikuttaa kehittyneen pronssikautisen Kreikan mykeneläisen kulttuurin uskonnosta. Uskonto on saattanut sisällyttää itseensä alueen varhaisempia uskomuksia ja käytäntöjä, kuten minolaisen kulttuurin uskonnon.

Mykeneläinen idoli, noin 1300–luku eaa. Mykenen arkeologinen museo.

Mykeneläisistä lineaari-B-tauluista muun muassa Knossoksesta, Pyloksesta, Thebasta ja Kydoniasta on voitu tunnistaa suuri määrä erilaisia jumaliin viittaavia nimiä. Näihin kuuluu sekä jumalia että jumalattaria. Osa on suurella varmuudella samoja, jotka tunnetaan myöhemmästä kreikkalaisesta mytologiasta. Osa puolestaan vaikuttaa olevan näiden varhaisia muotoja, kun taas osa jää kokonaan tunnistamattomiksi. Näin mykeneläisessä uskonnossa on joka tapauksessa havaittavissa ensimmäiset merkit myöhemmän antiikin kreikkalaisen uskonnon pantheonista eli jumalten kokonaisuudesta.

Selvimmin mykeneläisistä teksteistä voidaan tunnistaa Zeus (di-we, di-wo), Hera (e-ra) ja Poseidon (po-se-da-o, po-se-da-wo-ne). Tunnistettavissa vaikuttavat olevan myös muun muassa myöhempi Apollonin nimitys Paian (pa-ja-wo-ne), Ares (a-re) eli Enyalios (e-nu-wa-ri-jo), Artemis (a-te-mi-to, a-ti-mi-te), Athene eli Athena (a-ta-na), Dionysos (di-wo-nu-so), Eileithyia eli Eleuthia (e-re-u-ti-ja) sekä Hermes tai Hermes Areias (e-ma-*25 a-re-ja). Vaikka teksteissä esiintyy tuttuja nimiä, ne eivät kuitenkaan kerro siitä, oliko näillä jumalilla sama tehtävä kuin myöhemmin. Jotkut tutkijat ovat katsoneet, että erityisesti kreikkalaisen mytologian vahvat naisjumaluudet, kuten Hera ja Artemis, olisivat peräisin jo minolaisesta uskonnosta.

Kreikan varhaiset, pohjoisesta noin 2000 eaa. saapuneet indoeurooppalaiset asukkaat vaikuttavat olleen maanviljelijöitä, ja heille keskeisellä sijalla oli maan alta vaikuttavat alamaailman jumalat, ktooniset jumalat, jotka hallitsivat maan hedelmällisyyttä ja kasvua tai hankaloittivat sitä. Siksi heitä haluttiin lepyttää rituaaleilla. Nämä henget saivat lopulta inhimillisen muodon ja tulivat osaksi jumalmaailmaa jumalina ja jumalattarina. Keskeisellä sijalla olivat maahan ja sen kasvuvoimaan liittyneet jumalattaret Demeter, joka oli maanviljelyn jumalatar, ja Hera, joka käsitettiin myös maaäidiksi; sekä Dionysos-jumala, joka oli viinin ja hedelmällisyyden jumala.

Myöhemmin pohjoisesta saapuneet indoeurooppalaiset soturiheimot toivat mukanaan omia jumaliaan. Näistä keskeisin oli taivaan jumala Zeus, joka korvasi aiemmat suuret jumalattaret ylimpänä jumalana. Zeus asettui hallitsemaan Olymposvuorelta käsin, ja hänen ympärilleen muodostui eräänlainen muiden jumalten hierarkia. Samalla muun muassa Athene, jolla oli aiemmin ollut kenties samanlainen rooli kuin muilla jumalattarilla, muuntui hänkin sodanjumalaksi. Monet pronssikautiset kulttipaikat säilyivät käytössä, vaikka kulteissa tapahtui usein muutoksia. Samoin monet varhaiset antiikin aikana käytetyt kulttikuvat olivat minolaisia tai mykeneläisiä kulttiesineitä.

Arkaainen kausi

Olymposvuorella hallinneiden niin kutsuttujen olympolaisten jumalten kokonaisuus vakiintui Kreikan arkaaisella kaudella. Tuolloin Homeros ja Hesiodos loivat eepoksensa, jotka kuvasivat kreikkalaisen mytologian jumalten alkuperää (Jumalten synty) sekä keskeisiä tapahtumia (Ilias, Odysseia). Herodotos piti myöhemmin Jumalten syntyä auktoriteettina koskien jumalten nimiä ja heidän ominaisuuksiaan. Homeros ja Hesiodos eivät kuitenkaan keksineet jumalia, ja he ottivat suurimmaksi osaksi jumalille nimet vanhoista kulteista. Heidän voi kuitenkin nähdä antaneen kreikkalaisille heidän pantheoninsa, jumalmaailmansa; erityisesti Homeroksen ansiosta vanhemmat paikalliset jumaluudet jäivät vähitellen syrjään olympolaisten jumalten tieltä, ja homerolaisista jumalista tuli näin yleiskreikkalaisia jumalia.

Jumalten kokous kuvattuna Sifnoslaisten aarrekammion friisissä, noin 530–525 eaa.

Vanhempi, paikallinen jumalmaailma ei kuitenkaan hävinnyt kokonaan. Se eli edelleen homerolaisen jumaltaruston rinnalla, osin kietoutuneena yhteen sen kanssa. Mytologia kertoo useita tapauksia, joissa uudempi jumala oli syrjäyttänyt vanhemman jossakin paikassa; esimerkiksi Apollon tuli Delfoihin surmaten siellä aiemmin vaikuttaneen Pythonin, ja samalla vanha kultti korvautui uudella. Usein vanha ja uusi jumala sulautuivat yhteen; esimerkiksi synnytyksen jumalatar Eileithyia käsitettiin usein samaksi kuin Hera tai Artemis, mutta toisin paikoin hänet luettiin itsenäiseksi jumalattareksi. Vanhemmat uskomukset ilmenivät myös muun muassa käsityksissä, joissa homerolainen jumaluus kytkettiin johonkin eläimeen, kuten Zeus härkään ja Poseidon hevoseen.

Kaikkia vanhempia, primitiivisempiä jumalia homerolainen jumalmaailma ei korvannut lainkaan. Osa kreikkalaisen jumalmaailman merkittävimmistä jumalista oli alkuperältään esihomerolaisia: näihin luetaan Demeter, Dionysos ja Asklepios. Varsinkaan Dionysosta ja Asklepiosta ei koskaan luettu ainakaan täysin olympolaisten jumalten joukkoon, vaan ne säilyivät ikään kuin ulkopuolisina. Vanhempi piirre oli myös kauan säilynyt usko erilaisiin daimoneihin, henkiolentoihin. Henkiä nähtiin kaikissa luontokappaleissa, kuten eläimissä, kasveissa, virroissa, kallioissa, lähteissä ja kivissä. Lisäksi kansanuskomuksissa esiintyi paljon erilaisia jumalhenkiä, joilla oli jokin yksittäinen tehtävä; esimerkiksi Taraksippos-nimisen hengen tehtävänä oli hevosten säikyttäminen kilpa-ajoissa.

Jälkihomeerisella kaudella syntyivät niin kutsutut Homeeriset hymnit, jotka oli omistettu uskonnollisissa juhlissa eri jumalille. Arkaaiselta kaudelta lähtien eeppisten runoilijoiden työtä jaetun uskonnollisen ja mytologisen tietoisuuden luomisessa jatkoivat muut runoilijat, kuten lyyrikot ja tragediarunoilijat.

Klassinen kausi

Dionysoksen syntymä. Mosaiikki Aionin talossa Pafoksessa, 300-luku eaa.

Kreikan klassista kautta voidaan luonnehtia enemmän maalliseen suuntautuneeksi kuin maailmasta vetäytyväksi. Tämä pätee erityisesti Ateenaan. Uskonnolla oli kuitenkin suuri merkitys kreikkalaisten elämässä. Viralliset menot kohdistuivat perinteiseen olympolaiseen, homeeriseen uskontoon, ja kulttimenoja vietettiin usein suurina kansanjuhlina. Kulteissa yleiskreikkalainen ja paikallinen kultti saatettiin kytkeä yhteen; näin tehtiin esimerkiksi Ateenassa korostamalla Athenen asemaa Zeuksen tyttärenä. Pohjoisesta ja idästä saapui Kreikkaan erilaisia orgiastisia kultteja, joista eräs oli äitijumalatar Kybelen kultti. Kansan keskuudessa suosittuja olivat erityisesti mysteeriuskonnot, kuten Eleusiin mysteerit, johon kuului lupauksia palkinnosta kuolemanjälkeisessä elämässä, sekä Dionysoksen mysteerit, jossa korostuivat ekstaattiset piirteet.

Klassisena aikana kreikkalainen uskonto kohtasi myös arvostelua. Monet tunnetut filosofit arvostelivat perinteisiä uskomuksia. Varhaisimpia oli Ksenofanes, joka arvosteli jumalten kuvaamista antropomorfisina eli ihmisen muotoisina sekä sitä, että jumalten kuvataan omaavan inhimillisiä paheita. Myös muut esisokraatikot esittivät luonnonfilosofisia käsityksiä, joissa jumalilla ei ollut osuutta maailman luonnolliseen kulkuun. Sokrates puolestaan arvosteli muun muassa yrityksiä saada jumalat toimimaan ihmisten tahdon mukaan. Uusien uskonnollisten ajatusten esittämisessä oli kuitenkin myös vaaransa, mikä näkyi esimerkiksi Anaksagoraan karkotuksessa sekä Sokrateen saamassa syytteessä ja kuolemantuomiossa. Myöhemmin esimerkiksi Platon ei puhunut polyteistisistä jumalista, vaan keskittyi yhteen jumalaan, jota kutsui Hyvän ideaksi. Aristoteles puhui ensimmäisestä liikuttajasta. Varsinaista ateismia ei vielä juurikaan esiintynyt.

Hellenistinen ja roomalaisaika

Hellenistisenä aikana kreikkalainen sivistys levisi laajalle alueelle ja samalla Kreikkaan tuli uusia kultteja, jotka tulkittiin kreikkalaisen mytologian termein: esimerkiksi Ammon ja Baal ymmärrettiin Zeukseksi, Atargatis Afroditeksi ja Anaitis Artemiiksi. Samalla Kreikkaan, kuten koko antiikin maailmaan, levisivät idän mysteeriuskonnot, jotka tarjosivat kansanomaisemman ratkaisun ihmisten uskonelämän ongelmiin. Näistä uskonnoista tärkeimpiä olivat egyptiläiset Serapiksen, Isiksen ja Osiriksen kultit. Tällaiset mysteeriuskonnot tarjosivat kanavan henkilökohtaisemmille uskonnollisille tunteille. Kreikkaan tuli myös erilaisia okkultistisia itämaisia oppeja, kuten astrologia, sekä erilaisia kaldealaisia, babylonialaisia ja egyptiläisiä okkultistisia vaikutteita. Kreikkalaistuneiden juutalaisten määrä kasvoi.

Kohonnut sivistystaso ja laajalle levinneet filosofiset opit rapauttivat ainakin yläluokan keskuudessa uskoa useisiin jumaliin ja heidän runsaaseen vuorovaikutukseensa ihmisten kanssa. Eri filosofisten suuntausten ratkaisut jumaluuden ongelmaan olivat erilaisia: skeptikot ja epikurolaiset uskoivat, että jumalia joko ei ole lainkaan tai että heidän vaikutuksensa elämään on merkityksetön. Platonin seuraajat, kuten keski- ja uusplatonilaiset, postuloivat useimmiten yhden jumalan olemassaolon, mutta yksimielisyyttä tämän olennon luonteesta ei syntynyt. Kyreneläiseen koulukuntaan kuulunut Theodoros ”Jumalaton” kielsi jumalten olemassaolon kokonaan ja edusti näin harvinaista ehdotonta ateismia.

Kun Rooman valtakunta valloitti Kreikan vuonna 146 eaa., se omaksui suuren osan kreikkalaista uskontoa, samoin kuin muutakin kulttuuria. Kreikkalaiset jumalat samastettiin vanhoihin roomalaisiin jumaliin: esimerkiksi Zeus Juppiteriin, Hera Junoon, Poseidon Neptunukseen, Afrodite Venukseen, Ares Marsiin, Artemis Dianaan, Athene Minervaan, Hermes Merkuriukseen, Hefaistos Vulcanukseen, Hestia Vestaan, Demeter Cerekseen, Haades Plutoniin, Tykhe Fortunaan ja Pan Faunukseen. Jotkut jumalat, kuten Apollon ja Bakkhos, roomalaiset olivat omaksuneet jo aiemmin. Roomalaisessa uskonnossa oli kuitenkin monia vanhempia jumalia, joita ei yhdistetty mihinkään kreikkalaiseen jumalaan, kuten Janus ja Quirinus.

Roomalaisena aikana ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla syntyi juutalaisperäinen kristinusko, joka levisi myös Kreikkaan. Samoihin aikoin valtakuntaan levisi idästä muun muassa mithralaisuus sekä Voittamattoman Auringon (Sol Invictus) kultti. Myös yläluokka etsi jälleen lohtua uskonnosta ja magiasta. Varhaisen kristinuskon rinnalla vaikutti myös gnostilaisuus. Myöhäisantiikin aikana, kristinuskon jo noustua valtionuskonnoksi ja enemmistöuskonnoksi, keisari Julianus yritti vielä herättää hellenistisen polyteistisen uskonnon henkiin. Hän pyrki muuntamaan sen kristinuskon kaltaiseksi uskonnoksi, jolla olisi yhtenäinen teologia ja järjestäytynyt papisto. Monille myöhäisantiikin uusplatonilaisille filosofinen tutkimus oli samalla uskonnollista toimintaa.

Uskomukset

Jumalat

Feidiaan veistämä Zeuksen patsas Olympian Zeuksen temppelistä, ennallistuspiirros. Antoine Chrysostome Quatremère de Quincy, 1815.

Pääartikkelit: Olympolaiset jumalat ja luettelo antiikin Kreikan jumalista

Antiikin kreikkalainen teologia perustui polyteismiin eli monijumalaisuuteen, toisin sanoen oletukseen siitä, että jumalia ja jumalattaria oli useita. Merkittävimpiä jumalia olivat niin kutsutut olympolaiset jumalat. Näitä oli kerrallaan aina 12, mikä oli peräisin Vähästä-Aasiasta. Joukkoon luetut nimet kuitenkin vaihtelivat osittain; usein olympolaisiin luettiin Zeus, Poseidon, Haades, Hera, Apollon, Artemis, Afrodite, Ares, Hefaistos, Athene, Hermes ja Hestia; joskus taas Olymposvuoren sijasta manalassa asuneen Haadeen paikalla on Demeter ja Hestian paikalla Dionysos. Yhteensä erilaisia jumalia, paikallisia heeroksia ja henkiä oli tuhansia; Hesiodos mainitsee jumaluuksia olevan kolmekymmentätuhatta. Suurin osa näistä oli erilaisia luonnonhenkiä, kuten nymfejä.

Jumalten uskottiin olevan kuolemattomia, mutta ei kaikkivaltiaita. Myös jumalia hallitsi kohtalo, joka syrjäytti kaiken muun. Esimerkiksi kreikkalaisessa mytologiassa Odysseuksen kohtalona oli palata kotiinsa Ithakaan Troijan sodan jälkeen, ja jumalat saattoivat ainoastaan pidentää tämän kotimatkaa ja tehdä siitä vaikeamman, eivät pysäyttää häntä.

Jumalat muodostivat hierarkian, jossa Zeuksella, jumalten kuninkaalla, oli usein asema muiden yläpuolella, vaikkakaan hänkään ei ollut kaikkivaltias. Joillakin jumaluuksilla oli täysi hallintavalta luonnon tiettyihin puoliin; esimerkiksi Zeus oli taivaan jumala, joka lähetti ukkosia ja salamoita; Poseidon hallitsi merta ja maanjäristyksiä; ja Helios hallitsi Aurinkoa. Toiset jumalat hallitsivat abstrakteja käsitteitä, kuten esimerkiksi Afrodite rakkautta.

Afrodite ratsastaa joutsenella. Ródokselta löydetty attikalainen kyliks-maalaus noin vuodelta 460 eaa.

Vähäisempiä jumaluuksia, jotka olivat enemmän tai vähemmän kytköksissä olympolaisiin jumaliin, oli lukuisia. Suosituimpiin kuului viinin ja ekstaattisen hurmion jumala Dionysos, jota kutsuttiin usein myös Bakkhokseksi. Muita suosittuja jumalia olivat Pan, sarvipäinen paimenten ja kansanmusiikin jumala, sekä Hekate, joka oli noituuden ja tienristeysten jumala.

Jumalat kuvattiin yleensä antropomorfisina eli ihmisen muotoisina. Jumalat toimivat kuten ihmiset ja heillä oli inhimillisiä paheita. Jumalten ja ihmisten elämänmuodon ja toimintamahdollisuuksien välillä tehtiin kuitenkin selvä ero. Jumalat kykenivät toimimaan yhdessä ihmisten kanssa ja esimerkiksi saamaan lapsia heidän kanssaan. Joskus tietyt jumalat asetettiin toisiaan vastaan, ja ne saattoivat pyrkiä syrjäyttämään toisensa. Esimerkiksi Iliaassa Zeus, Afrodite, Ares ja Apollon tukevat Troijan sodassa Troijaa, kun taas Hera, Athene ja Poseidon tukevat kreikkalaisia (teomakhia). Tällaiset ristiriidat olivat ikään kuin taivaallista heijastumaa maan päällä käydyistä sodista.

Kultit olivat usein hyvin paikallisia. Jotkut jumalat liitettiin johonkin tiettyyn kaupunkiin tai paikkaan. Esimerkiksi Athene yhdistettiin Ateenan kaupunkiin, Apollon Delfoihin ja Delokseen, Zeus Olympiaan ja Afrodite Korinttiin. Jotkut jumalat liitettiin Kreikan ulkopuolisiin maihin, kuten esimerkiksi Poseidon Etiopiaan ja Troijaan, ja Ares Traakiaan. Vaikka merkittävimpiä jumalia palvottiin eri puolilla Kreikkaa ja vaikka suurimmissa kaupungeissa oli temppeleitä kaikille merkittävimmille jumalille, monien jumalten kohdalla kytkennät tiettyihin paikkoihin säilyivät vahvoina loppuun asti.

Eri paikoissa palvotun jumalan samannimisyys ei taannut sitä, että jumalaan liitetyt uskomukset tai kultit olisivat olleet samanlaisia: kreikkalaiset tiesivät hyvin, että Spartassa palvottu Artemis, neitsytmetsästäjätär, oli hyvin erilainen jumaluus kuin Efesoksen Artemis, joka oli monirintainen hedelmällisyyden jumalatar. Monet jumalat symboloivat monia erilaisia asioita, ja jumalten eri aspektit erotettiin toisistaan eri epiteeteillä. Esimerkiksi Zeus Agoraios oli agoralla tapahtuvan toiminnan suojelija, Zeus Filios ystävyyden jumala, Zeus Horkios vannottujen valojen vartija ja Zeus Ksenios vieraanvaraisuuden ja muukalaisten jumala. Toisaalta monien jumalten kultit olivat keskenään hyvin samanlaisia. Esimerkiksi varhaisen Äitijumalattaren tai Potnia Theronin kultista peräisin olleita piirteitä liitettiin myöhemmin sekä Heraan, Artemiihin, Afrofiteen, Demeteriin että Atheneen.

Kuolevaiselle ihmiselle oli mahdollista tulla heerokseksi, sankariksi, ja jopa kuolemattomaksi jumalaksi. Eräs esimerkki on Herakles, joka oli Zeuksen poika, mutta jolla oli kuolevainen äiti. Tekemällä suuria sankarillisia tekoja ja puolittain jumalaisen alkuperänsä ansiosta Herakleelle annettiin lopulta mahdollisuus tulla yhdeksi jumalista. Herakles kieltäytyi, mutta hänestä tuli kylläkin kuolematon.

Tuonpuoleinen

Herakles ja Kerberos, Haadesta vartioinut kolmipäinen koira. Mosaiikki Valenciasta, Espanjasta 200-luvulta.

Kreikkalaiset uskoivat tuonpuoleiseen manalaan, jonne kuolleiden henget siirtyivät kuoleman jälkeen. Jos hautajaisia ei toimitettu, uskottiin yleisesti, ettei kuolleen henki pääse manalaan, vaan jää kummittelemaan ikuisesti. Kreikkalaisilla oli useita erilaisia näkemyksiä tuonpuoleisesta, ja näkemykset muuttuivat ajan kuluessa.

Manalan tunnetuimpia alueita oli Haades, jota hallitsi samanniminen jumala, Zeuksen veli. Paikkaa kutsuttiinkin alun perin Haadeen taloksi tai paikaksi. Toinen manalan alue, Tartaros, oli kärsimyksen paikka, johon kirottujen ajateltiin päätyvän. Kolmas alue, Elysion, oli miellyttävä paikka, johon hyveelliset kuolleet ja mysteerikultteihin vihkiytyneet pääsivät. Harvat, kuten Akhilles, Alkmene, Amfiaraos, Ganymedes, Ino, Melikertes, Menelaos, Peleus ja monet Troijan ja Theban sodissa sotineet luettiin niihin, jotka olivat saaneet kuolemattomuuden ja ikuisen elämän Elysionin kentillä – tai Onnellisten saarilla, mikä oli toinen nimitys kreikkalaisten "taivaalle".

Jotkut kreikkalaiset, kuten esimerkiksi Pythagoras, olivat omaksuneet ajatuksen jälleensyntymisestä, vaikkakaan kaikki eivät hyväksyneet tällaista näkemystä.

Mytologia

Pääartikkeli: Kreikkalainen mytologia

Kreikkalaisella uskonnolla oli laaja mytologia. Se koostui enimmäkseen tarinoista, jotka kertoivat jumalista ja siitä, kuinka he vaikuttivat maanpäällä eläviin ihmisiin. Myyttien keskiössä olivat usein sankarit ja heidän tekonsa, kuten Herakles ja hänen kaksitoista urotyötään, Odysseus ja hänen kotimatkansa, Iason ja kultaisen taljan etsintä, sekä Theseus ja Minotauros.

Pariksen tuomio Rubensin maalaamana. Maalaus esittää Heran, Afroditen ja Athenen kauneuskilpailussa, joka aiheutti Troijan sodan.

Kreikkalaisessa mytologiassa esiintyi useita lajeja. Merkittävimpiä olivat jumalat ja ihmiset. Titaanit edelsivät olympolaisia jumalia ja olivat heidän vihansa kohteena. Muita olentoja olivat kentaurit, jotka olivat puoliksi ihmisiä ja puoliksi hevosia; luontoon perustuvat nymfit, joista dryadit olivat puiden nymfejä ja nereidit meren nymfejä; ja satyyrit, jotka olivat puoliksi ihmisiä ja puoliksi pukkeja. Kreikkalaiseen mytologiaan kuului myös hirviöitä, kuten kykloopit, yksisilmäiset jättiläiset; merihirviö Skylla; vesipyörre Kharybdis; naispuoliset gorgot; sekä Minotauros, joka oli puoliksi ihminen ja puoliksi härkä.

Monet myytit liittyivät Troijan sotaan Kreikan ja Troijan välillä. Aiheesta kertoi laaja eeppisten tarujen piiri, eeppinen kyklos. Tunnetuimpana sodasta kertoo Homeroksen eepos Ilias. Monet muut tarut kertoivat sodan jälkiseurauksista, kuten Odysseuksen kotiinpaluusta, joka on aiheena Homeroksen Odysseiassa, tai kuningas Agamemnonin murhasta, joka tunnetaan nykyisin ennen kaikkea Aiskhyloksen Oresteiasta.

Kreikkalaisilla ei ollut yhtä kosmogoniaa tai luomismyyttiä. Eri uskonnolliset ryhmät uskoivat maailman saaneen alkunsa eri tavalla. Erään luomismyytin kertoo Hesiodos eepoksessaan Jumalten synty. Sen mukaan alussa oli vain yksi alkujumaluus, Khaos (Kaaos), joka antoi synnyn muille alkujumaluuksille, kuten Gaia, Tartaros ja Eros. Eros synnytti titaanit, jotka synnyttivät edelleen ensimmäiset olympolaiset jumalat.

Mytologia säilyi antiikin ajan loppuun, ja siitä tuli osa roomalaista mytologiaa. Sekä kreikkalaiset että roomalaiset olivat kirjallisia kansoja, ja mytologian kuvauksia kirjoitettiin ylös eeppisenä runoutena (kuten Ilias, Odysseia ja Argonautika) ja näytelminä (kuten Euripideen Bakkhantit ja Aristofaneen Sammakot). Kreikkalais-roomalainen mytologia tuli jälleen suosituksi renessanssia seuranneen ajan Euroopassa, ja sitä kuvasivat taiteessaan muun muassa Botticelli, Michelangelo ja Rubens.

Moraali

Kreikkalainen uskonto ei luonut mitään selkeitä normeja moraaliselle elämälle, ja uskonnon ja etiikan välinen yhteys jäi näin heikoksi. Monilla moraalisilla käsityksillä oli kuitenkin yhteyksiä uskonnolliseen ajatteluun. Eräs merkittävimpiä moraalisia käsitteitä kreikkalaisille oli pelko hybrikseen eli röyhkeyteen tai loukkaukseen syyllistymisestä. Hybristä olivat monet asiat, kuten raiskaus tai ruumiin häpäiseminen, ja se oli Ateenan kaupunkivaltiossa rikos. Vaikka ylpeys ja turhamaisuus eivät olleet syntejä sinänsä, kreikkalaiset kannattivat kohtuutta, mikä näkyy esimerkiksi kultaisen keskitien ideaalissa. Ylpeys muuttui hybrikseksi vasta liiallisena, niin kuin mikä tahansa pahe. Sama koski ruokaa ja juomaa; kaikki liiallinen nähtiin sopimattomana.

Theogoniaa eli jumalten syntyä käsittelevä niin kutsuttu Dervenin papyrus.

Uskonnolliset kirjoitukset

Kreikkalaisilla ei ollut pyhiä kirjoituksia samassa merkityksessä kuin juutalaisuudella, kristinuskolla tai islamilla. Uskonnon ja kirjallisuuden maailmat olivat muutoinkin melko pitkään erillään toisistaan. Runoilijoiden teokset saatettiin kuitenkin nähdä jumalallisesti inspiroituneina: Homeros ja Hesiodos kutsuvat teostensa alussa jumalia ja muusia apuun laulaessaan myyteistä. Uskontoon ei kuulunut myöskään dogmeja eikä yhteisiä uskontunnustuksia. Siksi uskonnon sisältö muuttui jatkuvasti.

Erilaisia uskonnollisia ja uskonnollis-filosofisia tekstejä antiikin Kreikasta tunnetaan lukuisia. Näistä voidaan mainita esimerkiksi Homeeriset hymnit, Dervenin papyrus, Kleantheen Hymni Zeukselle, Kaldean oraakkelit, Hermetica ja Prokloksen Platonilainen teologia.

Kulttikäytännöt

Uskonto oli kreikkalaista kulttuuria koossapitävä tekijä, mutta toisaalta kultit olivat usein hyvin paikallisia. Merkittävimpiä panhelleenisiä eli yleiskreikkalaisia kultteja olivat Deloksen Apollonin kultti, Delfoin Apollonin kultti Delfoin oraakkeleineen, Olympian Zeuksen kultti Olympian kisoineen, Epidauroksen Asklepieionin Asklepioksen kultti sekä Ateenan Dionysia-juhlat Dionysoksen kunniaksi. Näiden lisäksi oli suuri joukko pienempiä ja paikallisempia kultteja, jotka olivat sidoksissa esimerkiksi perheeseen, sukuyhteisöön, kaupunkivaltioon, sukupuoleen, ikäkauteen tai ammatteihin.

Pyhäköt ja alttarit

Hefaistoksen temppeli Ateenan Agoran laidalla on kaupungin ja koko Kreikan parhaiten säilynyt antiikin aikainen temppeli.

Apollonin temppelin rauniot Delfoissa.

Jumalten palvonta tapahtui alun perin ulkona taivasalla. Kultit oli yleensä sidottu johonkin tiettyyn pyhänä pidettyyn paikkaan, pyhäkköön, joka ei vaihtunut historian saatossa helposti. Pyhät paikat olivat usein luonnon puolesta erityisiä. Monissa kasvoi jonkinlaisia pyhiä puita tai niissä oli vesilähde. Pyhä paikka merkittiin erotetuksi, usein rajakivillä tai aitauksella. Tästä käytettiin nimitystä temenos.

Uskonnolliset rituaalit suoritettiin useimmiten alttareilla (bomos), jotka olivat jumalalle pyhitetyn alueen keskipisteitä. Alttari saattoi alun perin olla vain yksinkertainen kohouma maasta, kuten kallio tai kivi, tai joukko päällekkäin ladottuja kiviä. Myöhemmin alttarit saivat säännönmukaisemman, neliskulmaisen muodon. Ne oli useimmiten omistettu yhdelle tai muutamalle jumalalle, ja niillä saattoi olla kyseisen jumalan patsas. Alttarit olivat yleensä ulkona, joko temppelin edessä (useimmiten itäpuolella) tai muualla. Alttareille jätettiin votiivilahjoja, kuten ruokaa, juomia tai arvokkaita esineitä, ja niillä suoritettiin uhritoimituksia.

Kulttikuvat

Jumalten kulttipatsaat edustivat jumalaa itseään ja olivat palvonnan kohteina. Kreikkalaiset eivät kuitenkaan pitäneet niitä yksiselitteisesti samana kuin jumala, jota ne esittivät. Kulttikuva saatettiin käsittää esimerkiksi jumalalle annettuna lahjana. Kaikissa pyhäköissä ei ollut kulttikuvaa; tämä päti pitkään varsinkin moniin Zeuksen ja Poseidonin pyhäköihin. Varhaiset kulttikuvat oli usein tehty puusta (ksoanon), eivätkä ne olleet alun perin välttämättä antropomorfisia. Joidenkin kulttikuvien, kuten Palladionin, katsottiin pudonneen taivaasta. Klassisella ajalla taiteilijat valmistivat suuria ja kalliita kulttikuvia, jotka oli usein tehty esimerkiksi kullasta ja norsunluusta. Kuuluisimpia esimerkkejä ovat Feidiaan veistämät Zeuksen kuvapatsas Olympiassa sekä Athene Parthenoksen kuvapatsas Parthenonin temppelissä Ateenassa.

Temppelit

Pääartikkeli: Kreikkalainen temppeli

Alttareiden oheen rakennettiin myös temppeleitä (naos, neos), jotka toimivat jumalankuvien ja tätä kautta jumalten asuntoina. Ne nousivat yleensä paikoille, joissa oli ollut vaatimattomampi pyhäkkö jo pitkään. Kaikkiin pyhäkköihin ei kuitenkaan koskaan rakennettu temppeliä. Temppelit olivat kreikkalaisten kaupunkivaltioiden ja koko antiikin kreikkalaisen arkkitehtuurin keskeisimpiä rakennuksia. Temppeleissä oli yleensä keskushuone, joka tunnettiin nimellä naos (cella). Se sisälsi yleensä jumalan kuvapatsaan.

Kreikkalaisen maailman suurimpia temppeleitä olivat Samoksen Heraion eli Heran temppeli, Olympoksen Zeuksen temppeli Akragaassa, niin kutsuttu Temppeli G Selinuksessa, Efesoksen Artemiin temppeli, Didyman Apollonin temppeli sekä Olympoksen Zeuksen temppeli Ateenassa. Muihin tunnettuihin temppeleihin kuuluvat muun muassa Ateenan Akropoliilla sijaitseva Parthenon, joka oli omistettu Athenelle, Olympian Zeuksen temppeli, Delfoin Apollonin temppeli sekä Sunionin Poseidonin temppeli. Kreikan parhaiten säilyneitä temppeleitä ovat Hefaistoksen temppeli ja Athene Niken temppeli Ateenassa sekä Apollon Epikurioksen temppeli Bassaissa.

Papisto

Antiikin Kreikassa ei ollut yleensä varsinaista suljettua ja rajoitettua pappisluokkaa; merkittävin poikkeus tästä on Delfoin papisto. Pappina saattoi yleensä toimia kuka tahansa vapaa kansalainen, ja pappisviran haltijat valittiin usein arpomalla.

Joissakin temppeleissä toimi oraakkeleita, joiden uskottiin kykenevän ennustamaan tulevaisuutta. Tunnetuin näistä oli Delfoin oraakkeli, joka toimi Apollonin temppelissä Delfoissa.

Nainen tuo kukkauhreja. Terrakottapatsas Korintista, 300-luku eaa.

Rituaalit

Keskeisin rituaali olivat uhritoimitukset, joita suoritettiin jumalten kunnioittamiseksi ja lepyttämiseksi. Uhri oli usein veriuhri, eli eläinuhri. Tällöin eläin teurastettiin rituaalisesti, niin että sen veri valui alttarille. Tämän jälkeen suurin osa eläimestä syötiin ja osa poltettiin; näin jumalille jäivät lähinnä savut ja tuoksut. Sovitusuhrissa poltettiin koko eläin, johon ihmisen tekemän synnin tai kironalaisuuden katsottiin siirtyneen. Uhrieläimet olivat yleensä kotieläimiä; paras uhrieläin oli härkä. Verettöminä uhreina uhrattiin esimerkiksi kakkuja, juustoja ja hedelmiä. Jumalille uhrattiin myös juomauhreja, useimmiten viiniä, toisinaan hunajan, maidon ja veden sekoitusta.

Uhritoimitukset ovat voimakkaasti läsnä jo Homeroksen eepoksissa, esimerkiksi vaaratilanteissa tai ennen jotain tärkeää yritystä, johon toivottiin jumalten suosiota. Myös juomauhrit olivat osa arkista elämää, kuten pitoja ja sopimusten vahvistamista. Jumalat nähtiin ikään kuin yhteisön jäseninä, ja uhrit olivat tärkeässä roolissa ihmisten ja jumalten välisen suhteen lujittamisessa.

Eräs rituaaleista oli farmakos, johon kuului syntipukin, kuten orjan tai eläimen, ajaminen pois kaupungista tai kylästä vaikeina aikoina. Syntipukin toivottiin vievän vaikeudet mukanaan.

Kreikkalaiseen uskontoon kuului myös siirtymäriittejä. Eräs tällainen oli amfidromia, jota juhlittiin viidentenä tai seitsemäntenä päivänä lapsen syntymän jälkeen. Tällöin lapsi otettiin virallisesti perheen jäseneksi.

Juhlat

Kreikassa järjestettiin monenlaisia uskonnollisia juhlia. Monet olivat tiettyjen jumalten tai kaupunkien omia juhlia. Esimerkiksi Panathenaia ja Dionysia olivat Ateenassa järjestettyjä juhlia, ja paimenjumala Panille omistettua Lykaia-juhlaa juhlittiin Arkadiassa. Antiikin kreikkalainen kalenteri perustui usein uskonnollisiin juhliin.

Panhelleeniset kisat oli yhteisnimitys neljälle kaikkia kreikkalaisia yhdistäneelle uskonnollistaustaiselle urheilujuhlalle. Kuuluisimmat näistä olivat Olympiassa joka neljäs vuosi järjestetyt Olympian kisat, jotka järjestettiin Zeuksen kunniaksi. Zeuksen kunniaksi järjestettiin myös Nemean kisat lähellä Nemeaa. Python kisat järjestettiin Delfoissa Apollonin kunniaksi, ja Isthmian kisat lähellä Korinttia Poseidonin kunniaksi.

Mysteerikultit

Demeter, Triptolemos ja Persefone Eleusiin mysteerejä kuvaavassa reliefissä.

Ne, jotka eivät olleet tyytyväisiä julkiseen jumalten kulttiin, voivat kääntyä erilaisten mysteeriuskontojen puoleen. Ne olivat kultteja, joiden jäsenten tuli saada vihkimys päästäkseen osallisiksi kulttiin liitetyistä salaisuuksista. Mysteeriuskonnot pystyivät tarjoamaan sellaisia uskonnollisia kokemuksia ja sellaista lohdutusta, mihin perinteinen uskonto ei kyennyt: näitä puolia olivat kokemus uskonnollisesta heräämisestä, uskonnollisten oppien järjestelmällisyys, kuvaus tuonpuoleisesta ja keinoista sinne pääsemiseksi, sekä kokemus henkisestä yhteisöllisyydestä.

Erityisen suosittu oli Eleusiissa sijainnut Demeterin kultti, Eleusiin mysteerit. Se lupasi kaikille mysteereihin vihkiytyneille toivoa kuolemanjälkeisistä eduista, sukupuolesta ja sosiaalisesta asemasta riippumatta. Toinen kuuluisa mysteerikultti oli Samothraken mysteerit, joissa palvottiin äitijumalatarta ja kabiireja. Kummatkin näistä mysteereistä olivat ikivanhoja ja paikallisia. Toiset kultit olivat hajaantuneet moniin paikkoihin, kuten Dionysoksen mysteerit. Asklepios-kulttiin kuului ilmestysuskonto.

Elvytyspyrkimykset

Kreikkalainen uskonto ja mytologia ovat kokeneet uuden tulemisen historian aikana muun muassa renessanssiajan taiteessa.

Nykyaikana uuspakanallinen liikehdintä on koskenut myös antiikin kreikkalaista polyteismiä. Tästä on käytetty nimitystä hellenismi (hellenismos) tai ”helleeninen rekonstruktionismi”. Liike on pyrkinyt herättämään antiikin aikaisia uskonnollisia käytäntöjä ja kulttitoimituksia uudelleen henkiin säilyneiden lähteiden puitteissa.

Nykyään ylivoimainen enemmistö kreikkalaisista, 97 prosenttia, kuuluu ortodoksiseen kirkkoon. Arvioiden mukaan maassa oli vuonna 2006 noin 2 000 antiikin aikaisen hellenistisen polyteismin seuraajaa. Tämä vastaa noin 0,018 prosenttia koko väestöstä.

Lähteet

• Burkert, Walter: Greek Religion. ((Griechische Religion der archaischen und klassischen Epoche, 1977.) Käännös John Raffan) Cambridge: Harvard University Press, 1985. ISBN 0-674-36281-0
• Lindskog, Claes: ”Uskonto ja jumalat”, Kreikkalaisia jumalaistaruja ja satuja. (Suomentanut I. K. Inha. 3. painos) WSOY, 1984. ISBN 951-0-12847-3
• Simonsuuri, Kirsti: Ihmiset ja jumalat. Myytit ja mytologiat. (3. painos) Tammi, 2002. ISBN 951-31-2510-6
• Thesleff, Holger & Sihvola, Juha: Antiikin filosofia ja aatemaailma. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19930-3

Kirjallisuutta

Suomeksi

• Kaimio, Maarit & Castrén, Paavo & Kaimio, Jorma (toim.): Antiikin myytit ja uskonnot. (Helsingin yliopiston keväällä 1978 järjestetyt Studia generalia -luennot) Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22407-5
• Kajava, Mika ym.: Kulttuuri antiikin maailmassa. Helsinki: Teos, 2009. ISBN 978-951-851-157-4

Englanniksi

• Cook, Arthur Bernard: Zeus: A Study in Ancient Religion. (3 osaa. 1914–1925) New York: Bibilo & Tannen, 1964.
• Dodds, Eric Robertson: The Greeks and the Irrational. University of California Press, 2004. ISBN 0520242300 Teoksen verkkoversio.
• Farnell, Lewis Richard: Cults of the Greek States. (5 osaa) Oxford: Clarendon, 1896-1909.
• Larson, Jennifer: Ancient Greek Cults: A Guide. New York: Routledge, 2007. ISBN 978-0415324489
• Mikalson, Jon D.: Athenian Popular Religion. Chapel Hill: University of North Carolina Press, 1983. ISBN 0-8078-4194-3
• Mikalson, Jon D.: Ancient Greek Religion. (2. painos. Blackwell ancient religions, Blackwell History of the Ancient World Series, Volume 9) John Wiley and Sons, 2009. ISBN 140518177X Teoksen verkkoversio.
• Nilsson, Martin P.: History of Greek Religion. Norton, 1964. ISBN 039300287X
• Pakkanen, Petra: Interpreting Early Hellenistic Religion. A Study Based on the Mystery Cult of Demeter and the Cult of Isis Athens. (Doctoral dissertation, University of Helsinki. Papers and Monographs of the Finnish Institute of Athens III) Helsinki: Suomen Ateenan-instituutin säätiö, 1996. ISBN 951-95295-4-3
• Pakkanen, Petra & Bocher, Susanne (eds.): Cult Material. From Archaeological Deposits to Interpretation of Early Greek Religion. (Papers and Monographs of the Finnish Institute at Athens XXI) Helsinki: Suomen Ateenan-instituutin säätiö, 2015. 9526721195
• Parker, Robert: Athenian Religion: A History. Oxford: Clarendon Press, 1996. ISBN 0-19-815240-X

Aiheesta muualla

• Bulloch, Anthony: Ancient Greek Religion (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Nilsson, Martin P.: Greek Popular Religion, 1940 (englanniksi)

Alkuperäisuskonnot