Näöntarkkuus

Näöntarkkuus on silmälääketieteessä ja yleisesti näön tutkimuksessa käytetty suure, joka kuvaa silmän ja muun näköjärjestelmän kykyä tarkkaan näkemiseen eli lähekkäisten pisteiden erottamiseen toisistaan. Tämä on verkkokalvon keskiosan solujen ominaisuus.

Snellenin näkötestitaulu.

Näöntarkkuutta mittaavassa testissä testattavalle yleensä näytetään mustia kuvioita valkoista taustaa vasten standardisoiduissa valaistusolosuhteissa niin, että etäisyys kohteeseen pysyy samana, mutta kuvioiden muoto ja koko vaihtelevat. Tällaista mittausvälinettä kutsutaan näkötauluksi. Nykyisin käytössä on yhä enemmän näkötestitauluja, joita kutsutaan nimellä valolaatikko, koska niissä on kuvioiden takana valon lähde, jonka kirkkautta voidaan säädellä. Vanhemmissa näkötauluissa kuvioina olivat eri suuntiin osoittavat E-kirjaimet, kun taas uudemmissa käytetään eri kirjaimia.

Taululla suoritettavan testin tuloksena saatava näöntarkkuus ilmaistaan käyttäen mittayksikkönä visus-arvoa. Visuksen arvo 1,0 tarkoittaa sitä, että henkilö kykenee erottamaan kaksi pistettä jotka ovat yhden kulmaminuutin etäisyydellä toisistaan.

Normaalina näöntarkkuutena pidetään visus-arvoa, joka on 0,8 tai korkeampi. Keskimääräinen normaali näöntarkkuus on 1,0. Kun visus laskee alle 0,3:n, on kyseessä näkövamma, joko heikkonäköisyys (visus 0,05–0,3) tai sokeus (visus alle 0,05).

Näöntarkkuuden arvoa käytetään terveydentilan raportoinnissa, mm. potilastiedoissa. Sen perusteella myös arvioidaan henkilön työkykyä, apuvälineiden tarvetta ja mm. kykyä kuljettaa moottoriajoneuvoa. Nykyisten säädösten mukaan ajokorttiin vaaditaan vähintään näöntarkkuus 0,5 laseilla korjattuna.

Näöntarkkuuden lisäksi yleisesti mitattuja näkemisen osa-alueita ovat kontrastiherkkyys, värien erottamiskyky ja näkökenttä. Liikenteessä toimimisen kannalta välkkeen näkeminen on hyvin tärkeää, koska se on osa liikkeen havaitsemista. Liikennenäön, eli lähinnä välkeherkkyyden, mittaamiseksi onkin kehitelty testausmenetelmiä.