Symbolismi (kirjallisuus)

Symbolismi (ransk. symbolisme, kreik. symbolon, ’merkki’) on Ranskasta lähtöisin oleva taidesuuntaus, joka ilmeni ensin kirjallisuudessa symbolistisena liikkeenä ja levisi vähitellen muihin taiteenlajeihin. 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuun asti vaikuttanut symbolismi syntyi vastareaktiona realismille ja impressionismille. Sille oli tyypillistä symboleiden käyttö ja runotekniikan uudistus, ja se vei kaikkia taiteita lähemmäs modernismia.

Albert Pinkham Ryder, Siegfried ja Reinin neidot, 1888–1891.

Symbolismin synty

Symbolismi syntyi kirjallisena tyylisuuntana 1880-luvulla Ranskassa, vaikka sen ideoita ja esteettisiä ajatuksia voidaan löytää jo 1800-luvun puoliväliltä. Symbolistiliike sai muodollisesti alkunsa vuonna 1886, kun ranskalainen Jean Moréas (1856–1910) julkaisi symbolismin manifestin pariisilaisessa Le Figaro -lehdessä. Moréasin manifestilla oli monia tarkoituksia: se antoi suunnan modernille runoudelle sekä auttoi nuoria kirjailijoita ja runoilijoita löytämään hyväksyttävän kulttuurin perinteisen Ranskan akatemian ulkopuolelta. Ranskalainen symbolismi oli lyriikan vallankumous etenkin runoudessa. Se oli vastareaktio realismille, naturalismille ja impressionismille. Symbolismi keskittyi ensin Pariisiin, mutta liikkeeseen vaikuttivat monet kirjailijat muualtakin, kuten belgialainen Maurice Maeterlinck, kreikkalainen Jean Moréas ja amerikkalainen Stuart Merrill. Pian kirjallisuusliike levisi muuallekin maailmaan, muun muassa Saksaan, Italiaan, Espanjaan, Belgiaan, Yhdysvaltoihin, Englantiin ja Venäjälle. Symbolistit perustivat useita lehtiä, kuten Le Symboliste, La vogue ja Le Décadence, joissa he julkaisivat uusia töitään. Pitkäikäisin oli Mercure de France, joka muutosten jälkeen on edelleen olemassa. Ranskalainen runoilija Stéphane Mallarmé oli symbolistisen liikkeen teoreetikko ja johtaja, jonka ympärille runoilijat kerääntyivät vuosina 1885–1895. Suuntauksen katsotaan olleen hallitseva tuona ajanjaksona.

Symbolistit ja dekadentit

Symbolisteja kutsuttiin ensin dekadenteiksi heidän rajoja rikkovan elämäntyylinsä ja runoutensa vuoksi. Tavoitellessaan uusia alueita runoudelle he kuvasivat ihmisten yöpuolta ja ihailivat häpeällisenä ja saastaisina koettuja asioita. Moréas halusi erottaa termin ”symbolismi” muista ajan moderneista kirjailijoista ja taiteilijoista, joita hän nimitti ”dekadenteiksi”. Baudelaire oli dekadenttien esikuva, vaikka hän olikin suuri vaikuttaja symbolismin kehityksessä. Siksi vasta Mallarmésta tuli symbolistien johtohahmo. Symbolismi ja dekadenssi ovat monella tapaa samanlaisia. Molemmat torjuvat luonnollisen maailman havaintokokemukseen perustuvan kuvauksen ja etsivät luovuuden lähdettä taiteilijan voimistuneesta herkkyydestä ja mielikuvituksesta. Dekadenssin tavoite on kuitenkin porvarillisten arvojen ja jokapäiväisen moraalin hylkääminen sekä sosiaalisesti marginaalisten ja eksoottisten aiheiden suosiminen.

Symbolismin aatteet ja yhteiskunnallinen tilanne

Nykyisin arvellaan, ettei symbolismi syntynyt pelkästään torjumaan naturalismin estetiikkaa vaan myös helpottamaan ajan kulttuurin sekä politiikan ilmapiirin aiheuttamaa ahdistuksen ja levottomuuden tunnetta. Eurooppa kehittyi hurjaa vauhtia 1800-luvun lopulla teollisen vallankumouksen kiihtyessä. Tieteiden ja tekniikan kehittyessä myös kansan elintaso koheni. Vaikka suurin osa ihmisistä oli tyytyväisiä kehityksen suuntaan, oli myös niitä, usein kirjailijoita, jotka vastustivat lisääntyvää materialismia ja kapitalismia. Samoihin aikoihin alkoi uusi imperialismi eräiden maiden alkaessa kilpailla siirtomaista uutta tekniikkaa hyödyntäen. Symbolistien keskuudessa materialismin vastaisuus näkyi uusplatonismina: ihminen kokee aineellisen todellisuuden vain heijastuksena ideoiden maailmasta, kirjailijan tehtävän ollessa näiden kätkeytyvien näkyjen ja mielikuvien kuvaaminen. Myös romantiikkaa pyrittiin elvyttämään haettaessa subjektiivista vastalausetta tieteen objektiiviselle maailmankäsitykselle, johon naturalismi ja impressionismi pyrkivät.

Symbolistit eivät kapinoineet pelkästään runouden perinteisiä konventioita, vaan myös itse yhteiskuntarakennetta vastaan. Etenkin belgialaiset symbolistit olivat yhteiskunnallisesti ja poliittisesti aktiivisia työväenluokan puolestapuhujia. Myös Venäjällä, jossa symbolismi vaikutti aikoinaan paljon, runoilijat olivat kiinnostuneita yhteiskunnallisista ja kansallisista ongelmista. Symbolistit erottuivat perinteisistä kirjailijoista sensaatiomaisen käytöksensä ja elämäntapojensa vuoksi, jotka poikkesivat paljon 1800-luvun lopulla soveliaaksi katsotusta. He hakivat ääritiloja huumeiden, eristyksen, alkoholin sekä ostetun seksin avulla, tehden provokaatioita ja pikkurikoksia. Charles Baudelaire edusti ”dandyismia”, oman itsensä luomista tyylin avulla. Lisäksi hän palvoi kaikkea tuolloin luonnottomana pidettyä, kuten mielisairauksia, lesboutta ja homoutta sekä sadomasokismia. Kuuluisin symbolistien suhde oli Arthur Rimbaudin ja Paul Verlainen rakkaussuhde.

Runojen tyylipiirteitä ja aiheita

Sana symbolismi on peräisin kreikan kielen sanasta symballein, joka tarkoittaa ”heittää yhteen”. Symbolismissa on siten kyse kahden asian yhdistämisestä. Tyylikauden runot sisälsivät runsaasti metaforia ja vertauksia, joiden avulla kuvattiin ilmiötä, tunnetta tai aatetta, kuten lintujen yksinäisyyttä Charles Baudelairen runossa ”Albatrossi”. Taiteella ei pyritty enää jäljittelemään todellisuutta, ja realismin ja naturalismin suosimasta mimeettisyydestä luovuttiin. Nähtävän todellisuuden sijasta haluttiin kirjoittaa henkilökohtaisista aistikokemuksista sekä alitajuisten ja havaittavan maailman takaa löytyvistä asioista. Runoilijoiden omista mielleyhtymistä syntyneiden symbolien vaikeaselkoinen merkitys saattoi jäädä useilta ymmärtämättä.

Symbolistirunoilijat saivat inspiraationsa usein unista, vanhoista myyteistä tai mielikuvitusta käyttämällä. He painottivat taiteilijan ainutlaatuisuutta ja vapautta yksilönä, ja vaikka osa runoilijoista mukaili klassisen runon muotoja, heidän työnsä avasi tien ennen tuntemattomille runomuodoille. Runot käsittelivät usein myös yliluonnollisia ja korkeampaa olemassaoloa kuvailevia asioita. Ne toivat liikkeeseen okkultistisia piirteitä ja selkeän yhteyden Platonin ideaoppiin.

Tyypillisiä symbolismin tyylipiirteitä olivat uusien sanojen, lausemuotojen ja hämmentävien mielikuvien käyttö sekä ajan, juonen ja runoilijan häivyttäminen kokonaan pois. Runot olivat musiikinomaisia, ne olivat rytmitettyjä ja soinnillisia, taukoineen ja pysähdyksineen. Etenkin Mallarmé pyrki mukailemaan runoissaan eri instrumentteja, ja Verlaine kuvasi ihmismielen liikkeittä kielen musiikillisten keinojen avulla. Vaikka symbolismi oli kovin uudistushaluinen tyylikausi, se sai paljon vaikutteita myös romantiikasta, ja sitä kutsutaankin usein romantiikan perilliseksi. Eroja oli kuitenkin muun muassa symbolismin tavassa välttää paisuttelevaa liioittelua ja suosia lievempiä ilmaisuja, samoin siinä, että metaforien lisäksi käytettiin metonymiaa, kielikuvaa, jossa osa edustaa kokonaisuutta.

Charles Baudelaire

Charles Baudelaire vuonna 1855.

Eräänä symbolistisen liikkeen johtohahmona voidaan pitää Charles Baudelairea (1821–1867). Baudelairen Pahan kukkia (ransk. Les Fleurs du mal) on merkittävä symbolistinen runokokoelma, joka julkaistiin vuonna 1857, jo ennen symbolismin varsinaista aikakautta. Nimensä mukaisesti sonettimuotoon kirjoitettu kokoelma käsitteli ristiriitaisesti pahasta ja rappiosta löytyvää kauneutta sekä yhdisteli myyttejä ja mystiikkaa kaupunkielämän todellisuuksiin. Teoksessa tulee myös esille usko luonnon ja sielun väliseen yhteyteen, erityisesti runossa ”Vastaavuuksia”. Runossa Baudelaire kuvaa tavanomaisia esineitä ja tapahtumia siten, että niistä jokaisella on oma korkeampi merkityksensä, vastaavuutensa. Muutoin kokoelman irvokkaat runot herättivät aikanaan skandaalin, joka edisti teoksen leviämistä yhä suurempaan tietoisuuteen. Baudelairea pidetään myös modernismin eräänä alullepanijana. Hän kuului Stéphane Mallarmén ja Paul Verlainen ohella niin sanottuihin dekadentteihin.^lähde?

Symbolismi Venäjällä

Pääartikkeli: Venäläinen symbolismi

Symbolistiliike Venäjällä tunnetaan hopeakautena (1892–1917). Symbolismi jakaantui kahteen ajanjaksoon: 1800-luvun kahteen viimeiseen ja 1900-luvun ensimmäiseen vuosikymmeneen. Vielä 1890-luvun puoliväliin saakka venäläinen symbolismi oli vain teorioita ja muutamia varteenotettavia symbolismin harjoittajia. Vasta Valeri Brjusov tutustutti venäläisen yleisön länsimaisiin teoksiin. Vuosina 1892-1895 hän julkaisi kolme runokokoelmaa nimellä Venäläiset symbolistit (Russkije simvolisty). Symbolistit vastustivat positivismia, materialismia sekä klassista kirjallisuutta ja halusivat, kuten länsimaiset vastineensakin, löytää todellisuuden ilmiöiden kokemisen takaa. Kirjailijat kuten Brjusov, Konstantin Balmont, Zinaida Gippius ja Dmitri Merežkovski kokeilivat teoksissaan kirjallisella muodolla ja arvostivat ehdotusta (käännös engl. suggestion), intuitiota ja musikaalisuutta.

Vuosisadan vaihteessa venäläinen symbolismi alkoi olla luonteeltaan paljon vahvempaa ja korostaa erityisesti venäläistä hengellistä sisältöä. Vuonna 1901 Gippius ja Merežkovksi avasivat kirjallisen salonkinsa Mir iskusstva -lehden kirjoittajille, ja vuonna 1902 Merežkovksi perusti Uskonnollisen filosofisen seuran. Venäjä välitti monin tavoin itämaista ja länsimaista hengellisyyttä. Tärkeitä jälkimmäisen symbolistiliikkeen osanottajia olivat Vjatšeslav Ivanov, Aleksandr Blok ja Andrei Belyi. Heidän suuri innoittajansa oli filosofi Vladimir Solovjov. Blok kirjoitti runoja mystisistä kokemuksista ja unista. Belyi kuvasi uutta venäläistä runoutta apokalyptiseksi ja runoilijoita Euroopan sivilisaation lopun profeettoiksi, jotka enteilevät uutta pidemmälle kehittynyttä tajuntaa. Hänen tunnetuin symbolistinen romaaninsa on Peterburg (1913), jolle ovat tyypillisiä kaikki venäläisen symbolismin piirteet: musiikki, moniselitteinen kuvasto, äänteelliset kokeilut ja yllättävät uudissanat. Venäjän symbolismi alkoi menettää suosiotaan kirjallisuudessa vasta 1920-luvulle tultaessa.

Modernismin murros näkyi ennen muuta runouden elpymisenä ja sen teemojen ja muodon kehittymisenä, mutta myös proosa uudistui, eivätkä uudistajia olleet ainoastaan modernistit. Tšehovin tuotanto osoittaa että moniosaiset romaanit antoivat tietä lyhyelle muodolle. Myös käsittelutavat muuttuivat. Leonid Andrejevin novelleissa on modernistisia piirteitä. Symbolistien edeltäjänä voi pitää nuorena kuollutta Vsevolod Garšinia ja erityisesti hänen mielen järkkymistä käsittelevää kertomustaan Punainen kukka (Krasnyi tsvetok, 1883. suom. 1911). Andrei Belyin Peterburg (1913) on symbolistisen proosan ehdoton huippu, mutta ei suinkaan ainoa merkittävä teos. Niin ikään Fjodor Sologubin romaani Riivattu (ven. Мелкий бес, Melki bes, 1905) on esimerkki modernismin esiintulosta proosassa.

Vaikutuksia

Symbolistinen liike levisi Ranskasta Venäjän ja Belgian lisäksi muun muassa Britanniaan, Puolaan, Saksaan, Amerikkaan ja Japaniin. Liike saavutti suurimman suosionsa 1890-luvulla, ja se alkoi hiipua Ranskassa 1900-luvulle tultaessa. Tosin sillä oli vahva vaikutus kirjallisuuteen vielä pitkälle 1900-luvulle Britanniassa ja Yhdysvalloissa, jossa se liittyi erityisesti moderniin kaunokirjallisuuteen. Kirjallisuudesta alkunsa saanut symbolismi vaikutti myös muihin taiteisiin ja myöhemmän modernismin, kuten ekspressionismin, syntyyn.

Symbolistikirjailijoita ja teoksia

• Charles Baudelaire, Pahan kukkia (1857)
• Stéphane Mallarmé, Faunin iltapäivä (1894)
• Arthur Rimbaud, Kausi helvetissä (1873)
• Paul Verlaine, Saturnisia runoja (1886)
• Aleksandr Blok, Kaksitoista (1918)
• Andrei Belyi, Peterburg (1913)
• Henrik Ibsen, Villisorsa (1884)
• Aino Kallas, Sudenmorsian (1928)