Israelin historia
Israelin historialla tarkoittaa juutalaisten historiaa Israelissa, jonka Raamattu tuntee nimillä Luvattu maa, Kanaaninmaa tai Kaanaa. Suppeammin se tarkoittaa nykyisen Israelin valtion historiaa. Alueen historia ulottuu nykyihmisen edeltäjien varhaiskivikautisesta kulttuurista heprealaisen väestön tuloon.
Vaikka monet valloittajat olivat miehittäneet Israelin aluetta, se pysyi väestöltään ja uskonnoltaan juutalaisena, kunnes vuoden 134 jälkeen roomalaiset ajoivat kapinoivan juutalaisväestön maanpakoon ja nimesivät alueen Palestiinaksi. Sen jälkeen alueen kristittyjen määrä alkoi kasvaa. 600-luvun arabivalloituksen jälkeen alue kuului eri muslimivaltioille ensimmäisen maailmansodan loppuun asti, poikkeuksena ristiretkien aika 1096–1291. Ristiretkien jälkeen nykyisen Israelin alue kuului Egyptin mamelukeille ja vuoden 1517 jälkeen Osmanien valtakunnan Syyrian provinssiin. Ensimmäisessä maailmansodassa britit valloittivat Palestiinan. Kansainliitto teki siitä 1922 brittien hallitseman mandaatin, johon kuului myös nykyinen Jordania.
Juutalaisvainojen johdosta Euroopassa virinnyt sionistinen liike oli esittänyt ajatuksen juutalaisen valtion perustamisesta Palestiinaan. Venäjällä vuonna 1881 alkaneet juutalaisvainot synnyttivät ensimmäisen muuttoliikkeen eli alijan Palestiinaan. Britannia antoi vuonna 1917 tukensa juutalaisten ”kansalliselle kodille”, ja Kansainliitto vahvisti sen vuonna 1922. Arabinationalistit asettuivat vastustamaan ajatusta juutalaisvaltiosta, ja ensimmäiset hyökkäykset siirtolaisia vastaan tehtiin vuonna 1920.
Yhdistyneet kansakunnat teki vuonna 1947 jakosuunnitelman, jossa Jordan-joen länsipuolinen alue olisi jaettu juutalaisten ja arabien kesken. Jakosuunnitelman mukaisesti Israel itsenäistyi 1948, mitä seurasi heti itsenäisyyssota, joka aloitti jatkuvan konfliktin Israelin ja arabivaltioiden välillä. Itsenäisyyssotaa seurasi kuuden päivän sota vuonna 1967 ja Jom Kippur -sota vuonna 1973. Israel selvisi kaikista sodista voittajana, eikä arabivaltioiden tavoite heittää juutalaiset mereen toteutunut. Jom Kippur -sodan jälkeen Israel solmi rauhansopimuksen Egyptin kanssa, mutta miehittää Jordanialle kuulunutta Länsirantaa. Syyrialle kuuluneet Golanin kukkulat Israel on liittänyt alueisiinsa. Gazan kaistan miehityksestä Israel luopui vuonna 2005.
Konfliktia ovat syventäneet Palestiinan arabipakolaiset, jotka vaativat paluuoikeutta Israelin valtion alueelle, Palestiinalaisvaltion perustamista Israelin miehittämille alueille tai Israelin valtion tuhoamista. Heidän lukumääränsä on jatkuvasti kasvanut YK:n pakolaisjärjestö UNRWA:n tulkitessa pakolaisiksi myös emigranttien lapset. Suunnilleen vuodesta 1970 lähtien Yhdysvalloista on tullut Israelin tärkein liittolainen.
Israelin talous oli aluksi pääosin sosialistinen, ja maata hallitsivat työväenpuolueen eri koalitiot 1970-luvulle saakka. Sen jälkeen Israelin talous on asteittain siirtynyt vapaaseen markkinatalouteen, mutta säilyttäen osittain sosiaaliturvajärjestelmän. Muuttoliikkeen johdosta noin 42 % maailman juutalaisista asuu nykyisin Israelissa.
Israelin varhaishistoria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pääartikkeli: Israelin esihistoria
Ubeidiyan alueelta Jordanin laaksosta on löytyneet työkalut 1,4–1,6 miljoonan vuoden takaa ovat yksi vanhimmista homidien jäänteistä Afrikan ulkopuolella.[1] Karmel-vuorelta on löytynyt arkeologisia jäänteitä, joiden perusteella on mahdollista että noin 80 000 vuotta sitten neandertalit ja nykyihmiset elivät nykyisen Pohjois-Israelin alueella.[2]
Israelin esihistoria ulottuu nykyihmisen edeltäjien varhaiskivikautisesta kulttuurista heprealaisten asettumiseen alueelle, jolloin alkoi historiallinen aika. Vanhimmat kivikautiset asutukset Israelissa ovat Ein Gevissä, Wadi Amudissa ja Ubeidijessa Genesaretinjärven ympärillä. Karmel-vuorella on ollut asutusta paleoliittisella kaudella eli varhaisemmalla kivikaudella. Neoliittisen kauden eli nuoremman kivikauden asutuksia noin 10 000 vuoden takaa on löytynyt muun muassa Golanilta ja Jerikosta. Myös maanviljelyn vanhimmat vaiheet ulottuvat alueella 10 000 vuoden päähän.[3]
Maanviljelyä edelsi muun muassa villiviljan keräilyllä ja metsästyksellä elänyt Natufin kulttuuri.[4] Muun muassa Jerikosta on löydetty linnoitettu kylä maanviljelyn syntyajoilta ajalta noin 8000 eaa.
Kolmannella vuosituhannella eaa. Lähi-itään tuli seemiläisiä kieliä puhuvia kansoja, joihin heprealaisetkin kuuluivat. Toisella vuosituhannella eaa. heettiläisten valtion romahdus ja egyptiläisten vallan heikkeneminen loivat tilaa heprealaisille.[5] Varhaisin Raamatun ulkopuolinen maininta Israelista on noin vuodelta 1211 eaa. peräisin oleva Egyptin faarao Merenptahin tekemä viittaus.
Egypti ulotti vaikutuksensa alueelle jo varhain. Israelin alueelta tunkeutui kansaa Egyptiinkin, josta sitä palasi taas Israeliin. Nykyään tutkijat uskovat vastoin Raamatun väitteitä israelilaisten vallanneen Kanaanin maan pitkän ajan kuluessa, ja yhdistyneen Israelin kansan syntyneen vastavoimaksi filistealaisia vastaan. Egyptissä kävi vain pieni osa israelilaisista.[6][7]
Egyptin aikakausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Toisella vuosituhannella eaa. Kanaanin maata, josta osa tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Israel, hallitsi Egypti noin vuodesta 1550 eaa. vuoteen 1180 eaa.
Merenptahin steela n. vuodelta 1209 eaa. on muinaisen Egyptin faarao Merenptahin kaiverruttama hieroglyfiteksti. Sitä pidetään yleisesti hyväksyttynä muinaisegyptiläisenä dokumenttina, jossa mainitaan "Isrir" ("ysrỉꜣr") tai "Israel". Se on myös varhaisin tunnettu maininta Israelista, ja siksi sitä on kutsuttu myös nimellä Israelin Steela. Suomennos tekstistä kuuluu: "Israel on ajettu erämaahan, sen viljaa ei enää ole". Steela ei tee selväksi, että Israel olisi jo tässä vaiheessa valtio, vaan viittaa kansaan tai heimoon, eikä kuningaskuntaan tai kaupunkivaltioon. Steelassa määräävä muoto on Israelista "ulkomaalaiset" eikä "valtio".[8]
Israelin kuningaskunta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noin vuodesta 1200 eaa. lähtien aluetta hallitsivat juutalaiskuninkaat, kunnes se joutui Assyrian hallintaan. Sen jälkeen alue oli vuorollaan Babylonian, Persian valtakunnan ja seleukidien käsissä.
Makkabealaisten juutalaisvaltio (165 eaa. - 63 eaa)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Makkabealaiset nousivat 165 eaa. kapinaan seleukideja vastaan ja perustivat uudelleen Juudean kuningaskunnan. He hallitsivat valtiota ensin ylipappeina, mutta ottivat lopulta käyttöön kuninkaan arvonimen. Täysin itsenäinen juutalaisvaltio säilyi noin sata vuotta, kunnes keskenään riitelevät hallitsijat kutsuivat roomalaisia apuun liittolaisikseen. Roomalainen kenraali Pompeius Suuri valloitti Jerusalemin 63 eaa., mutta roomalaiset eivät enää poistuneet, vaan asettivat Hyrcanus II:n sijaishallitsijakseen. Myöhemmin Herodesten suku hallitsi Galileaa ja Juudeaa noin roomalaisten valvonnassa 37 eaa. – 44. [9]
Rooman valta (63 eaa.–390 jaa.)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Juutalaiset nousivat kaksi kertaa Rooman valtakuntaa vastaan juutalaissotien nimellä tunnetuissa kapinoissa, ensin vuosina 66–70 ja sitten Simon bar Kokhban johdolla vuosina 132–135.
Vuonna 70 Jerusalemin piirityksessä Tituksen johtama Rooman armeija valtasi Jerusalemin lähes viiden kuukauden piirityksen jälkeen. Kaupunki ryöstettiin, ja roomalaiset polttivat Jerusalemin toisen temppelin, jonka mukana tuhoutuivat juutalaisten arvokkaat sukuluettelot. Lähes koko kaupunki hävitettiin, ja ainoastaan Herodeksen palatsin tornit ja osa länsimuuria säästyivät. Juutalaisia surmattiin valtava määrä: Josephuksen mukaan surmansa saaneita oli noin 1,1 miljoonaa ja vankeja otettiin 97 000, mutta nykyisin näitä lukuja pidetään liioitteluna. Ensimmäinen juutalaissota päättyi kolme vuotta myöhemmin, kun roomalaiset valtasivat Masadan linnoituksen piirityksen jälkeen.
Simon bar Kokhba perusti vuonna 132 lyhytaikaiseksi jääneen itsenäisen juutalaisvaltion, jota hän johti kolme vuotta käyttäen arvonimeä nasi. Roomalaiset kukistivat sen vuonna 135 kaksi ja puoli vuotta kestäneen sodan jälkeen.
Jo ennen juutalaissotia oli juutalaisia asunut runsaasti Israelin ulkopuolella, mutta kapinoiden jälkeen roomalaiset pakkosiirsivät melkein kaikki juutalaiset eri puolille valtakuntaa. Näin sai alkunsa juutalaisten diaspora. Roomalaiset alkoivat käyttää Israelin entisestä alueesta nimeä Palestiina, joka johtui rannikolla aikoinaan asuneista filistealaisista.
Keskiaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Bysantti (390–611)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rooman valtakunnan hajottua vuonna 390, alue oli vuoteen 611 saakka osa Itä-Roomaa eli Bysantin valtakuntaa. Bysantin kristinuskoa hallitsi ortodoksinen kirkko. 400-luvulla Länsi-Rooma romahti, mikä johti kristittyjen muuttoliikkeeseen Palaestina Priman provinssiin ja kristityistä tuli enemmistö alueella. Juutalaisia oli 10–15% ja heidän alueensa keskittyi suurelta osin Galileaan. Juutalaisuus oli ainoa sallittu ei-kristillinen uskonto, mutta juutalaisille oli asetettu kieltoja uusien palvontapaikkojen rakentamisessa, julkisten virkojen hoitamisessa ja orjien omistamisessa. Useita samarialaisten kapinoita puhkesi tällä aikakaudella[10], ja ne johtivat samarialaisten yhteisön pienenemiseen noin miljoonasta lähes katoamisen partaalle. Juutalaisten pyhiin Palestiinassa kirjoitettuihin kirjoituksiin tältä aikakaudelta kuuluvat Gemera (400), Jerusalemin Talmud (500) ja Haggada.
Arabivalta (636–1099)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Bysantin ja sassaniden Persian välisessä sodassa sassanidit ensin valloittivat Jerusalemin roomalaisilta, mutta keisari Herakleios löi persialaiset vuonna 622, mikä muutamien vuosien kuluessa johti sassanidien valtakunnan romahtamiseen. Bysantti ei kuitenkaan pystynyt vakiinnuttamaan valtaansa Lähi-idässä, vaan vetäytyi sieltä tärkeimpiä satamakaupunkeja lukuun ottamatta. Valta siirtyi molempien valtakuntien apujoukkoina olleille arabiheimoille, joiden käymät keskinäiset sodat vuoden 640 tienoilla johtivat Syyriassa vaikuttaneen arabikenraali Muawijan voittoon. Muawijan haltuun joutui jättiläismäinen alue, mutta hän onnistui vakiinnuttamaan valtansa vasta 20 vuotta myöhemmin.[11]
Islamilaiset 800-luvun lähteet antavat tapahtumista yksityiskohtaisemman kuvauksen, mutta eivät ole aikalaislähteisiin perustuvaa historiankirjoitusta vaan tarinaperinteen kirjausta. Sen mukaan profeetta Muhammedin seuraajat olivat Arabian niemimaalta käsin hyökkäyssodassa vallanneet Lähi-idän alueet. Oikeaanjohdettu kalifi Umar ibn al-Khattab olisi vallannut Syyrian ja Palestiinan vuonna 638 sen jälkeen, kun Bysantin sotajoukko oli lyöty Jarmukin taistelussa 20. elokuuta 638. Aikalaislähteet eivät kuitenkaan tunne taistelua tai kalifia, eikä Jarmukin taistelusta ole löytynyt arkeologisia jälkiä.[11]
Ristiretkeläiset ja aijubidit (1099–1291)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Ristiretket
Vuosina 1099–1291 ristiretkeläiset valloittivat Pyhän maan ja perustivat Jerusalemin kuningaskunnan. Ristiretket olivat paavin hyväksymiä, uskonnollisesti motivoituja sotaretkiä erityisesti keskiajalla. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem takaisin kristittyjen hallintaan, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat sinne. Vuonna 1187 aijubidien sulttaani Saladin löi ristiretkeläiset Hattinin taistelussa, ja valloitti Jerusalemin ja suurimman osan Jerusalemin kuningaskunnan alueista. Vuoteen 1291 mennessä muslimit valloittivat alueen kokonaan.
Mamelukit (1260–1517)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mamelukit hallitsivat aluetta 1260–1517. Mamelukit olivat muslimikalifien, seldžukkien ja aijubidien keskiajalla käyttämiä sotilasorjia, joista tuli ajan myötä voimakas sotilaskasti, ja jotka useammin kuin kerran anastivat vallan itselleen.
Osmanien valtakunta (1517–1920)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Osmanien valtakunta
Israelin alueen valloitti 1517 Osmanien valtakunta, johon se kuului vuoteen 1920. 1500-luvulla Osmanien valtakuntaan liitettiin Selim I:n (1512–1520) alaisuudessa Egypti, Hijaz (Mekan ja Medinan alueet), Palestiina, Algeria ja alueita Punaisen meren rannalta. Osmanien valtakunta rappeutui ja sen valtapiiri Euroopassa murentui 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.
Sionismin synty 1870–1914
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Sionismi
Juutalaisten keskuudessa alkoi 1800-luvun lopulla esiintyä sekulaarisia ajatuksia itsenäisestä juutalaisesta kansallisvaltiosta. Nathan Birnbaum otti vuonna 1891 käyttöön termin sionismi kuvaamaan tätä liikettä. Keskeisessä osassa liikkeessä oli itävaltalaisen juutalaisen sanomalehtimiehen, Theodor Herzlin vuonna 1896 julkaisema kirja Der Judenstaat, jossa hän visioi juutalaisen valtion perustamisesta 1900-luvun aikana. Herzlin vaikutuksesta sionistit järjestäytyivät 1897 poliittiseksi liikkeeksi, Maailman Sionistijärjestöksi.[12]
Sionististen aatteiden innostamana nykyisen Israelin valtion alueelle alkoi muuttaa juutalaisia vuosina 1881–1903. Tätä ensimmäistä aaltoa kutsutaan myös nimellä ensimmäinen alija. Vuoteen 1903 mennessä noin puolet ensimmäisistä 35 000 maahanmuuttajasta oli kuitenkin lähtenyt pois alueelta. Toisen alijan aikana 1904–1914 Palestiinaan muutti noin 40 000 juutalaista pääasiassa Venäjältä pakoon pogromeja. Toisen alijan aikana alkoi muodostua Israelin tulevan itsenäisyyden keskeisiä kansallisia instituutioita: heprean kieltä ryhdyttiin elvyttämään, ja alueella syntyi hepreankielistä lehdistöä ja kirjallisuutta. Juutalaiset perustivat myös poliittisia puolueita ja ammattiyhdistyksiä. Noin puolet toisen alijan aikana alueelle muuttaneista juutalaisista poistui vuoteen 1914 mennessä, jolloin ensimmäinen maailmansota keskeytti maahanmuuton.[13]
Brittihallinnon aika (1922–1948)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Palestiinan brittiläinen mandaatti
Balfourin julistus 1917
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Britannia etsi maailmansodan aikana poliittista tukea sekä juutalaisilta että arabeilta ja pyrki sen takia miellyttämään vuoroin kumpiakin, mikä johti ristiriitaiseen politiikkaan. Osmanien valtakunnan hajotessa Britannia valtasi arabikapinallisten tukemana suuren osan nykyistä Lähi-itää, mukaan lukien Palestiinan.[14]
Vuonna 1917 Britannian ulkoministeri Arthur Balfour lähetti sionistista liikettä edustaneelle Britannian juutalaisyhteisön johtajalle Walter Rothschildille kirjeen, jossa ilmoitti, että Britannian hallitus sitoutui tukemaan juutalaisten ”kansallisen kodin” (national home) perustamista Palestiinaan. Samalla oli turvattava ei-juutalaisten yhteisöjen kansalaisoikeudet ja uskonnolliset oikeudet.[14]
San Remon kongressi 1922
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1922 San Remon kongressissa Palestiinasta tehtiin Kansainliiton päätöksellä Britannian mandaattialue. Palestiinan mandaattiin kuului myös vuonna 1921 perustettu Jordanjoen itäpuolinen osa eli Transjordania (nykyinen Jordania), joka annettiin muodollisesti arabiemiirin johdettavaksi. Maa, joka oli kolme neljäsosaa koko Palestiinan mandaatista suljettiin juutalaiselta siirtolaisuudelta alusta alkaen, ja vuonna 1946 se sai itsenäisyyden.[15][14] San Remossa Kansainliitto vahvisti Balfour-julistuksen periaatteen ja tunnusti ”juutalaisen kansan historiallisen yhteyden Palestiinaan”. Mandaattihallinnon tuli varmistaa kansallisen kodin perustaminen itsehallintoelimineen. Hepreasta tehtiin alueen virallinen kieli arabian ja englannin ohella.[16] Balfourin julistuksen jälkeen juutalaisten maahanmuuttajien määrä lähti kasvuun sekä julistuksen että Venäjällä tapahtuneen lokakuun vallankumouksen seurauksena. Neljässä vuodessa 1919–1923 Palestiinaan muutti 40 000 juutalaista. Muuttoaalto sai nimen ”kolmas alija”. Suurin osa muuttajasta oli nuoria halutzimeja eli uudisraivaajia Itä-Euroopasta. Kolmannen alijan aikana perustettiin Haganah eli juutalaisten puolisotilaalliset joukot alueen väestöryhmien välien kiristyttyä juutalaisen maahanmuuton seurauksena.[13]
Väkivallan alku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Juutalaisten yllätykseksi alueen arabiväestö vastusti voimakkaasti juutalaisten asettumista Palestiinaan. Kesällä 1919 pidetty Syyrian arabien kongressi oli vastustanut sionistien vaatimuksia kansallisesta kodista ja vaatinut itsenäistä Suur-Syyriaa, johon myös Palestiina kuuluisi.[14] Keväällä 1920 arabit hyökkäsivät juutalaisten kimppuun Jerusalemissa, tappoivat kuusi juutalaista ja tuhosivat useita synagogia. Hyökkäys toistui seuraavana keväänä Jaffassa, missä kuolleita oli useita kymmeniä.[14]
Aluksi vain pienet arabiryhmät hyökkäsivät juutalaisia ja juutalaisten siirtokuntia vastaan, mutta ajan kuluessa väkivallasta tuli järjestelmällisempää. Britit eivät onnistuneet lopettamaan sitä ja joskus kieltäytyivät suojelemasta hyökkäysten kohteeksi joutuneita juutalaisia. Juutalaisten reaktiot vaihtelivat: enemmistö kannatti rauhallista suhtautumista, mutta radikaalit maanalaiset juutalaisryhmät vastasivat väkivaltaan kostoiskuilla.[17]
Vuosien 1936–1947 mittaan väkivalta raaistui ja laajeni. Britannian asettama Peelin komissio totesi vuonna 1936, että arabien ja juutalaisten yhteiselo alueella oli mahdotonta ja ehdotti alueen jakamista juutalais- ja palestiinalaisalueisiin. Juutalaiset kannattivat esitystä, mutta arabit vastustivat sitä. Vuosina 1936–1939 palestiinalaiset kapinoivat brittihallintoa vastaan.[17] Väkivaltaisuuksien vuoksi britit suostuivat rajoittamaan maahanmuuttoa ja ilmoittivat vuonna 1939, että 15 000 juutalaista saisi muuttaa alueelle vuosittain seuraavan viiden vuoden ajan. Tämän jälkeen maahanmuuttoon olisi vaadittu palestiinalaisten suostumus. Samanaikaisesti britit käyttivät raakoja otteita kapinan kukistamiseksi.[15]
YK:n jakosuunnitelma 1947
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Britannia luovutti ongelman YK:n ratkaistavaksi. YK:n yleiskokous hyväksyi esityksen alueen jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin marraskuussa 1947. Sitä tukivat myös Yhdysvallat ja Neuvostoliitto.[17][15] Esitys jakoi alueen kahteen suurin piirtein yhtä suureen osaan monimutkaisten rajanvetojen avulla. Jerusalemista oli tarkoitus tehdä kansainvälisesti hallinnoitu erillisalue. Tavoitteena oli myös alueiden taloudellinen yhtenäisyys ja avoimet rajat. Ehdotuksen tekemisen aikaan vajaa puolet alueesta oli palestiinalaisten omistuksessa, vajaa puolet valtion omistuksessa ja 8 % juutalaisilla. Palestiinassa asui noin 600 000 juutalaista ja 1,2 miljoonaa arabia.[15]
Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot torjuivat esityksen ja kieltäytyivät tunnustamasta juutalaisvaltiota. Israelin tuleva ensimmäinen pääministeri David Ben-Gurion taas hyväksyi suunnitelman.[15]
Arabien ja juutalaisten sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Israelilaisten maanalaisten ryhmittymien ja palestiinalaisjoukkioiden väliset yhteenotot alkoivat heti YK:n päätöslauselman jälkeen. Brittien ei onnistunut hillitä väkivaltaisuuksia vähäisten aseiden ja rajallisten miesresurssien vuoksi. Kaksi palestiinalaisten puolisotilaallista vapaaehtoisarmeijaa, joita johtivat Haj Amin al-Husseini Jerusalemin alueella ja Fawzi El Kaukji Galileassa, tekivät hyökkäyksiä juutalaisiin siirtokuntiin ja kaupunkeihin. Näitä joukkoja vastaan taisteli juutalaisten maanalainen armeija Haganah ja siitä eronneet radikaalimmat ryhmittymät Irgun ja Lehi. Palestiinalaisjoukot saartoivat Jerusalemin kaupungin. Jerusalemissa puhkesi mellakoita 30. marraskuuta ja 1. joulukuuta 1947, jotka pian levisivät koko alueelle. Palestiinalaiset suorittivat joukkomurhan Gush Etzionin kaupungissa ja juutalaiset Deir Yassinissä. Palestiinalaisia alkoi paeta kylistä ja kaupungeistaan taistelujen tieltä. Erityisesti lähes koko Haifan kaupungin arabiväestö pakeni maalis-huhtikuussa 1948 vaikka sekä juutalaiset että britit pyrkivät suostuttelemaan heitä jäämään.[15]
Taisteluiden aluksi palestiinalaiset olivat selvästi niskan päällä, mikä osittain johtui siitä, että Haganah keskittyi lähinnä puolustamaan. Haganahin tiedusteluraporttien mukaan tilanne maaliskuussa 1948, erityisesti Jerusalemissa, oli kriittinen. Sen jälkeen tilanne alkoi kääntyä juutalaisten kannalta otollisemmaksi. Haganah aloitti ensimmäisen täysmittaisen sotilasoperaationsa, Operaatio Nahshon, hyökäten 1 500 sotilaan voimin Qoloniyahin ja Qastelin arabikyliin ja murtaen tilapäisesti Jerusalemin saarron. Kylät kukistuivat huhtikuun alussa ja Abdel Khader Al-Husseini kuoli taisteluissa. Fawzi El-Kaukjin armeija lyötiin Mishmar Haemeqin taistelussa 12. huhtikuuta. Palestiinalaistaistelijoiden hyökkäyksien jälkeen Irgun hyökkäsi Jaffan kaupunkiin, josta palestiinalaiset pakenivat.[15]
Israelin valtio (1948–)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Israelin itsenäistyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Israelin itsenäisyyssota
Ympäröivien arabimaiden hyökkäys Israeliin 15. toukokuuta – 10. kesäkuuta 1948.
Brittien poistuttua alueelta Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 ennen Britannian mandaatin umpeutumista keskiyöllä 15. toukokuuta.[18] Ympäröivät arabivaltiot Egypti, Syyria, Jordania ja Libanon sekä Irak hyökkäsivät heti sen jälkeen Israeliin. Maiden sotilasoperaatiot eivät olleet keskenään koordinoituja. Taisteluja käytiin useissa lyhyissä jaksoissa, joiden välillä oli tulitaukoja.[15] Syttyneessä sodassa siirtomaajärjestelmää vastustanut Neuvostoliitto tuki Israelia, kun taas Britannia vanhana siirtomaaisäntänä tuki edelleen arabeja itsenäistyvää siirtomaataan vastaan.
Sodan alussa erityisesti Egyptin ja Syyrian armeijat saavuttivat merkittävää sotamenestystä. Egyptiläisten onnistui panssarijoukkojensa avulla katkaista koko Negevin autiomaa ja miehittää juutalaisvaltiolle määriteltyjä alueita. Egyptiläiset yrittivät myös valloittaa Tel Avivin, mutta israelilaisten onnistui torjua hyökkäys viime hetkellä Tšekkoslovakiasta hankituilla Messerschmitt-hävittäjillä.[15]
Arabimaat solmivat kesäkuussa aselevon Israelin kanssa, jolloin Israelin onnistui järjestellä, rekrytoida ja kouluttaa lisää sotilaita sekä organisoida 60 000 sotilaan tehokas armeija. Aselepo pelasti myös Jerusalemin kaupungin, joka oli nääntymäisillään nälkään Jordanian saarrettua sen. Aselevon aikana juutalaiset aseelliset ryhmät Haganah, Palmah, Irgun ja Lehi yhdistettiin Israelin puolustusvoimiksi. Arabivaltiot eivät onnistuneet hyödyntämään aselepoa yhtä tehokkaasti, eivätkä enää halunneet käyttää rahaa ja sotilaita sodankäynnin jatkamiseen.[15] Aselevon jälkeen Israelin onnistui lyödä egyptiläiset ja vapauttaa Jerusalem. Israel hyökkäsi Lodin ja Ramlan palestiinalaiskaupunkeihin, jotka olivat Jerusalemiin johtavan tien varrella, ja tapettuaan joukon siviilejä, karkottivat suurimman osan jäljelle jääneistä. Israelin joukot myös tuhosivat lukuisia arabikyliä Tel Avivin ympäristöstä. Sodan jälkeen Keski-Israelissa ei käytännössä ollut enää palestiinalaisasutusta.[15]
Sodan alkuvaikeuksista huolimatta Israelin onnistui voittaa sota, koska sen joukot oli paremmin organisoitu, ja se onnistui tuomaan maahan aseita. Sodan päätyttyä vuonna 1949 Israelin haltuun jäi suurempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu; Israelin hallussa oli 78 % Jordanjoen länsipuolisista maista. Jerusalem jaettiin Israelin ja Jordanian kesken, ja jäljelle jääneitä arabialueita miehittivät Egypti ja Jordania. Arabivaltiot kieltäytyivät allekirjoittamasta lopullista rauhansopimusta Israelin kanssa.[15]
Suuri määrä arabeja pakeni tai karkotettiin uuden juutalaisvaltion alueelta. Arviot pakolaisten määrästä vaihtelevat 600 000–900 000 välillä, YK:n virallinen arvio on 711 000.[15] Näihin päiviin asti jatkuneen Lähi-idän kriisin vuoksi on pakolaiskysymys edelleen ratkaisematta. Yli 400 vallatun alueen palestiinalaiskylää tuhottiin maan tasalle.[19] 30. maaliskuuta 1950 Israel takavarikoi pakolaisten maaomaisuuden.
Israelin itsenäistymisen jälkeen alkoi Euroopasta muuttaa alueelle suurin joukoin šoasta eli holokaustista selviytyneitä juutalaisia, ja maan väkiluku yli kaksinkertaistui vuosien 1948–1951 aikana.[13] Seuraavan vuosikymmenen aikana 600 000 juutalaista pakeni tai karkotettiin ympäröivistä arabimaista ja Iranista Israeliin[15].
Suezin kriisi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Suezin kriisi
Vuonna 1956 Egypti päätti ottaa Britannian ja Ranskan omistaman Suezin kanavan omaan omistukseensa. Tämä ei ollut brittien ja ranskalaisten mieleen, jotka olivat suurimmat osakkeenomistajat. Egyptin presidentti Nasser puolusti kantaansa sillä, että kanavayhtiö oli rekisteröity Egyptissä.
Ranskalaisten suunnitelma Operaatio Muskettisoturi antoi Israelille vapaat kädet hyökätä Siinaille. 29. lokakuuta israelilaiset hyökkäsivät. Iso-Britannia ja Ranska antoivat Israelille ja Egyptille uhkavaatimuksen pysyä 10 kilometrin päästä Suezin kanavasta. Egypti kieltäytyi, ja brittiläis-ranskalaiset joukot valtasivat Port Saidin 5. marraskuuta. Egyptiläiset sulkivat kanavan merenkululta ja räjäyttivät öljyjohdot. 6. marraskuuta britit ja ranskalaiset lopettivat sodankäynnin. Vetäytymisen ehtoina olivat YK:n UNEF-joukkojen sijoittaminen Siinaihin valvomaan, ettei Egypti enää hyökkää Israeliin kuten vuoden 1948 sodassa. Kriisin jälkeen britit sijoittuivat Adeniin ja Irakiin, ranskalaiset Bisertaan ja Beirutiin.
Aselepo solmittiin, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto painostivat osapuolia rauhaan. Aluksi Neuvostoliitto oli Israelin liittolainen, mutta Yhdysvalloista tuli Israelin liittolainen vuoden 1967 sodasta alkaen. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto puolestaan tuki ja aseisti useita alueen arabivaltioita.
Kuuden päivän sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Kuuden päivän sota
Vuonna 1967 Egypti saartoi Israelin laivaliikenteen Punaisellamerellä, poisti UNEF-rauhanturvaajat alueelta ja siirsi tankkeja ja satoja sotilaita Siinaille ilmoittaen olevansa valmis sotaan.[20] Israel päätti vastata hyökkäämällä, ja kuuden päivän sota alkoi Israelin ennalta ehkäiseväksi julistamalla iskulla, jolla se onnistui muutamassa tunnissa tekemään Egyptin ilmavoimat toimintakyvyttömiksi. Jordania puolestaan hyökkäsi Israelin kaupunkeihin Länsi-Jerusalemiin sekä Netanyaan. Sodan lopussa Israelin hallintaan jäivät Gaza, Siinain niemimaa, Länsiranta ja Golanin kukkulat. Ennen sotaa Egyptin presidentti Nasser julisti, että "päämäärämme on tuhota Israel. Arabit haluavat taistella".[21] Israelin armeijan silloisen esikuntapäällikön Jitzhak Rabinin mukaan israelilaiset tiesivät, ettei Nasserin tarkoitus ollut aloittaa sotaa, koska hänen Siinaille lähettämiään divisioonia ei ollut riittävästi hyökkäyssotaan[22]. Israel palautti Siinain niemimaan Egyptille vuonna 1979 solmitun Camp Davidin rauhansopimuksen mukaan vastineeksi Egyptin lupauksesta olla hyökkäämättä Israeliin.[23]
Jom kippur -sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Jom kippur -sota
Jordania karkotti Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n Libanoniin vuonna 1971. Libanonissa PLO osallistui Syyrian ja Israelin ohella šiiamuslimien, sunnimuslimien, druusien ja kristittyjen väliseen Libanonin sisällissotaan. PLO:n ja Israelin välillä oli jatkuvasti yhteenottoja Libanonin etelä- ja Israelin pohjoisosissa, ja yhteenotot johtivat lopulta 1978 Israelin operaatio Litaniin, jolla Israel työnsi PLO:n taistelijat pohjoisemmaksi Libanoniin. Libanonin valtion vastalauseet johtivat alueen luovutukseen YK:n rauhanturvaajien valvontaan ja Israelin osittaiseen vetäytymiseen alueelta.
Syyria ja Egypti hyökkäsivät Israeliin vuonna 1973 ja yllättivät pyhänvietossa olleen maan. Israel kärsi aluksi huomattavia tappioita erityisesti Golanin kukkuloilla, mutta reservijoukkojen saapuessa rintamille muutamien päivien kuluttua sotatilanne alkoi muuttua. Merkittävä vaikutus sodan lopputulokseen oli Yhdysvaltojen ilmavoimien järjestämällä ilmasillalla, joka varmisti sodan aikana Israelin armeijan huollon.[24] Toista viikkoa jatkuneiden taistelujen jälkeen Egypti ja Syyria olivat menettäneet useimmat valtaamansa asemat, ja pian Israel työntyi Suezin kanavan länsirannalle ja Syyriaan. Tulitauko astui voimaan kolme viikkoa sodan alkamisesta.
Israelin ja Egyptin erillisrauha
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Marraskuun 19. päivänä vuonna 1977 Egyptin presidentti Anwar Sadat laskeutui Egyptin ilmavoimien koneella Tel-Avivin Ben-Gurionin lentoasemalle ja aloitti historiallisen valtiovierailun Israelissa. Seuraavana päivänä Sadat piti historiallisen puheensa Israelin parlamentissa Knessetissä Jerusalemissa. Sadat oli ensimmäinen arabimaan johtaja, joka vieraili Israelissa. Kyseessä oli kaikkein suurimman arabimaan johtaja ja sen maan johtaja, jonka kanssa Israel oli vain neljä vuotta aiemmin käynyt Jom kippurin sodan. Sadatin isäntinä olivat puoli vuotta aiemmin Israelin pääministeriksi valittu Menachem Begin, jonka oli ennemminkin arveltu johtavan Israelin uuteen sotaan sekä ulkoministeri Moshe Dayan. Sadatin vierailusta alkoi tapahtumasarja, joka johti lopulta Israelin ja Egyptin rauhansopimuksen allekirjoittamiseen maaliskuussa 1979 sekä Israelin suurlähetystön avaamiseen Kairossa helmikuussa 1980.[25] Yhdysvaltain Camp Davidissa käytyjen yli vuoden jatkuneiden neuvottelujen tuloksena allekirjoitettiin vuonna 1978 sopimus, joka lopetti vihollisuudet Israelin ja Egyptin välillä. Israel lupasi vetää joukkonsa pois Siinain niemimaalta ja Egypti suostui virallisesti tunnustamaan Israelin valtion ja solmimaan maiden välille normaalit diplomaattiset suhteet. Camp Davidin rauha. Rauhansopimus allekirjoitettiin virallisesti maaliskuun 26. päivänä vuonna 1979 Valkoisessa talossa Washingtonissa juhlatilaisuudessa, jossa olivat Sadat, Begin ja välittäjänä toiminut Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter. Vuonna 1978 Sadat ja Begin saivat Nobelin rauhanpalkinnon tunnustuksena rauhansopimuksesta. Vuonna 1981 presidentti Anwar Sadat murhattiin Kairossa rauhansopimuksesta raivostuneiden ääri-islamistien toimesta. Rauhansopimus on edelleen pysynyt voimassa huolimatta jatkuneesta jännityksestä alueella sekä Egyptin sisäpoliittisista myllerryksistä.[26]
Etelä-Libanon
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Libanonin sisällissota
Israel hyökkäsi sisällissodan repimään Libanoniin uudelleen vuonna 1982 tarkoituksenaan torjua Libanonin puolelta maan pohjoisosiin tehtyjä terrori-iskuja. Operaatiolle se antoi nimen Rauha Galileaan. Muodostettuaan 40 kilometrin levyisen turva-alueen Israelin armeija jatkoi kuitenkin hyökkäystä sisämaahan ja valloitti myös maan pääkaupungin Beirutin. PLO, joka oli pitänyt päämajaansa kaupungissa, pakeni Tunisian pääkaupunkiin Tunisiin.
Syyskuussa 1982 Länsi-Beirutissa joukko libanonilaisia kristittyjä oikeistofalangistisia taistelijoita tunkeutui Israelin armeijan vartioimaan pakolaisleiriin ja surmasi eri arvioiden mukaan 700–3 500 palestiinalaista. Israelin armeijan ja maan silloisen puolustusministerin Ariel Sharonin osuus tähän Sabran ja Shatilan verilöylynä tunnettuun tapahtumaan herätti laajaa keskustelua, ja Sharon joutui eroamaan ministerintehtävästään. Israel veti joukkonsa maasta pääosin vuonna 1986 mutta jatkoi miehitystä Etelä-Libanonin turvavyöhykkeellä tukemansa puolisotilaallisen Etelä-Libanonin armeijan (SLA) kanssa. Miehityksen aikana sekä Israelin puolustusvoimat että SLA syyllistyivät Amnesty Internationalin mukaan ihmisoikeusloukkauksiin, ja muun muassa vankeja kidutettiin järjestelmällisesti, kunnes Israelin korkein oikeus syyskuussa 1999 tuomitsi käytännön lainvastaisena.[27] Israel vetäytyi alueelta vuonna 2000, minkä jälkeen sen ottivat hallintaansa Hizbollah-järjestö sekä YK:n rauhanturvajoukot. YK-joukoista huolimatta Hizbollah on jatkanut rakettihyökkäyksiä Israelin alueelle. Lisäksi Hizbollahin sanotaan aseistavan ja tukevan palestiinalaistaistelijoita.[28]
Ensimmäinen intifada ja Persianlahden sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkelit: Ensimmäinen intifada ja Persianlahden sota
Jännitteet nousivat, kun palestiinalaiset surmasivat 6. joulukuuta 1987 ostoksilla Gazassa olleen israelilaisen. Neljä palestiinalaista kuoli 9. joulukuuta 1987 Jabalyassa auto-onnettomuudessa, jossa toisena osapuolena oli israelilainen kuorma-auto. Palestiinalaiset lähtivät osoittamaan mieltä, ja seuranneissa mellakoissa kuoli israelilaisen sotilaan luodista yksi palestiinalainen. Israelin armeija vastasi väkivallalla: ensimmäisten 31 kuukauden aikana sai surmansa 670 siviiliä ja tuhansia haavoittui. Palestiinalaiset puolestaan olivat surmanneet 11 israelilaista sotilasta.[29]. Ensimmäisen intifadan yhteenotoissa kuoli yhteensä noin 1 400 palestiinalaista ja noin 270 israelilaista siviiliä ja 150 israelilaista sotilasta.[30]
Saddam Hussein ampui Persianlahden sodan aikana 1990-luvun alussa ohjuksia Israeliin. Tarkoitus oli provosoida maa sotilaalliseen iskuun Irakia vastaan, ja sen onnistuminen olisi saattanut johtaa arabimaiden irtautumiseen Kuwaitin vapauttamiseksi muodostetusta liittoumasta. Yhdysvallat toimitti torjuntaohjuksia Israelille, joka pidättäytyi omasta Irakin vastaisesta operoinnista.
Oslon sopimus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Oslon rauhanprosessi (1993–2000)
Kansannousu jatkui aina vuoteen 1993. Työväenpuolueen voitettua vuoden 1992 vaalit Jitzhak Rabin aloitti neuvottelut PLO:n kanssa rauhan aikaansaamiseksi, ja vuonna 1993 osapuolet allekirjoittivat Oslon sopimuksen. Myös nimellä Oslo I tunnetussa sopimuksessa Israel ja PLO tunnustivat toisensa. Se merkitsi mahdollisuutta ratkaista Israelin ja palestiinalaisten välinen Palestiinan peruskonflikti. 1994 myös Jordania solmi rauhansopimuksen Israelin kanssa. Se takasi rauhan Israelin pisimmälle maarajalle. Rauhanprosessi tarjosi Israelille ensi kertaa mahdollisuuden liittyä niin taloudellisesti kuin kulttuurisestikin osaksi Lähi-itää.[31]
Oslon sopimuksen suosio Israelissa alkoi vähentyä Hamasin aloitettua ennennäkemättömän laajan terrorikampanjan. Juutalaisterroristi Jigal Amir murhasi vuonna 1995 pääministeri Rabinin. Rabinin murha vaikutti kansalaismielipiteeseen ja nosti Oslon sopimuksen toisen israelilaisen pääneuvottelijan Shimon Peresin suosiota. Palestiinalaisten jatkuvat itsemurhapommi-iskut käänsivät kansalaismielipiteen kuitenkin uudelleen kovemman linjan kannattajien puolelle, ja toukokuussa 1996 Peres hävisi täpärästi Likud-puolueen ehdokkaalle Benjamin Netanjahulle. Vaikka Netanjahu olikin Oslon sopimuksen vastustaja, hänen kaudellaan Israel vetäytyi Hebronista ja antoi palestiinalaishallinnolle laajemmat valtuudet. Netanjahun kaudella myös itsemurhaiskujen määrä väheni. Vuoden 1999 vaalit voitti työväenpuolueen Ehud Barak, josta tuli pääministeri Netanjahun jälkeen.
Israelin ja Jordanian rauhansopimus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Naapurimaa Jordania allekirjoitti siis lokakuussa 1994 rauhansopimuksen Israelin kanssa toisena arabimaana Egyptin jälkeen. Israelilla ja Jordanialla on suurlähetystöt toistensa pääkaupungeissa Ammanissa ja Tel Avivissa. Jordanian kuningas vieraili Israelissa kahdesti 90-luvulla. Israelin ja Jordanian välit ovat viime aikoina huomattavasti viilentyneet, joten maiden rauhansopimuksen 25-vuotispäivää vuonna 2019 ei juuri huomioitu, vaikka sopimus edelleen on voimassa.[32]
Ehud Barak ja Camp Davidin neuvottelut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Israelin pääministeri Ehud Barak ja palestiinalaisten johtaja Jasser Arafat neuvottelivat heinäkuussa 2000 Camp Davidissa Bill Clintonin johdolla, mutta neuvottelut eivät tuottaneet tulosta PLO:n hylättyä Barakin tarjouksen palestiinalaisvaltiosta, johon olisi kuulunut 90 prosenttia Länsirannan ja Gazan alueesta. Lisäksi 10 prosenttia alueesta olisi jäänyt Israelin hallintaan ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Esityksen arvostelijoiden mukaan Barakin ehdotus ei olisi antanut mahdollisuuksia elinkelpoisen palestiinalaisvaltion perustamiselle, koska se olisi pirstonut Länsirantaa ja vienyt siitä monia tärkeitä alueita.[33] Epäonnistuneiden rauhanneuvottelujen jälkeen jännitys alueella alkoi lisääntyä uudelleen.
Oslon prosessin epäonnistumiselle oli lukuisia syitä. Eräänä syynä on pidetty Rabinin murhaa, jota NPR:n toimittaja Mike Shuster on pitänyt "ainoana sukupolvensa israelilaisena poliitikkona, joka oli kykenevä solmimaan rauhan". Hamasin organisoima pommikampanja vuoden 1996 vaalien alla johti Likud-puolueen voittoon ja nosti Israelin pääministeriksi Netanjahun, joka ei uskonut rauhanprosessiin. Netanjahu muun muassa hidasti Israelin vetäytymistä Länsirannalta ja rakensi sinne lisää siirtokuntia. Myös Jasser Arafatin hallintotapa vaikutti rauhanprosessin epäonnistumiseen. Palestiinalaishallinto muun muassa rikkoi joitain Oslon sopimuksen pykäliä tuomalla alueelle aseita, ylläpitämällä suurempia turvallisuusjoukkoja kuin sillä sopimuksen mukaan oli oikeus ja lisäksi se ei luonut ihmisoikeuksia kunnioittavan demokraattisen valtion edellytyksiä.[34]
Toinen intifada
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Toinen intifada
Toinen intifada eli Al-Aqsan intifada alkoi syyskuussa 2000. Usein esitetään, että toinen intifada alkoi Ariel Sharonin vierailtua Al-Aqsan moskeijassa ja että vierailu olisi tulkittu provokaatioksi. Nykyisin sekä palestiinalaiset että israelilaiset ovat yhtä mieltä siitä ettei intifadan syynä ollut ainoastaan Sharonin toiminta. Israelilaiset katsovat intifadan olevan "osa palestiinalaishallinnon laskelmoivaa politiikkaa suhteissaan Israelin valtioon" ja palestiinalaiset puolestaan katsovat sen olevan enemmän kuin "..vain oikeutettu reaktio provokatiiviseen tapaukseen. Se on Palestiinan kansan yksimielinen, julkinen neuvotteluiden epäonnistumisen aiheuttama mielenilmaus ja Israelin toiminnan täydellinen tuomitseminen".[35] Israelissa uskotaan yleisesti palestiinalaisjohdon aloittaneen kansannousun tietoisesti painostaakseen Israelia väkivallan avulla.[36] Jälkikäteen katsottuna oli kuitenkin havaittavissa monia merkkejä potentiaalisesta väkivallasta, joka saattoi syttyä melkein mistä tahansa sattumanvaraisesta tapahtumasta.[35] Yhteenotoissa on toisen intifadan aikana kuollut 1 116 israelilaista[37] ja 4 066 palestiinalaista.[38]
Intifadan seurauksena Israel on rakentanut Länsirannan turva-aidan, jonka tarkoituksena sanotaan olevan terroristien pääsyn estäminen Israelin kaupunkeihin. YK:n yleiskokous ja EU ovat kritisoineet aitaa, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi.
Ariel Sharonin kausi (2001−2006)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ariel Sharonin johtama Likud-puolue voitti vuoden 2001 maaliskuussa pidetyt parlamenttivaalit, ja hänet valittiin uudelleen pääministeriksi vuoden 2003 vaaleissa. Oikeistolainen Likud kieltäytyi Oslon sopimuksen vastaisesti 2002 tunnustamasta palestiinalaisten valtiota missään tilanteessa.[39] Vuonna 2003 Israelin parlamentti hyväksyi niin sanotun Lähi-idän suunnitelman rauhansuunnitelman pohjaksi.
Sharonin esitettyä suunnitelman Israelin yksipuolisesta vetäytymisestä Gazasta, hänen puolueensa ajautui sisäisiin ristiriitoihin ja pääministeri hajotti knessetin ja perusti lokakuussa 2005 uuden puolueen Kadiman. Sharon kuitenkin sai vakavan aivoverenvuodon ennen vaaleja, ja hänen tilalleen virkaa tekeväksi pääministeriksi ja Kadima-puolueen johtajaksi nousi Ehud Olmert.
Ehud Olmertin kausi (2006−2009)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ehud Olmert johti Kadiman vaalivoittoon parlamenttivaaleissa maaliskuussa 2006, jossa hänen puolueensa voitti eniten paikkoja (29), ja Olmert nousi maan pääministeriksi koalitiohallitukseen, johon kuului Kadiman lisäksi myös työväenpuolue, Eläkeläisten puolue ja Shas-puolue.
Vuonna 2005 Mahmud Ahmadinejad valittiin Iranin presidentiksi; sen jälkeen Iranin politiikkaa Israelia kohtaan on leimannut lisääntynyt vastakkainasettelu. Israelilaiset analyytikot uskovat että Ahmadinejad on toiminut heikentääkseen rauhanprosessia asetoimituksilla ja tukemalla Hizbollahia Etelä-Libanonissa ja Hamasia Gazassa,[40] ja on kehittämässä ydinaseita, mahdollisesti käytettäväksi Israelia vastaan. Iranin tuki Hizbollahille ja sen ydinaseohjelma ovat vastoin YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmia 1559 ja 1747. Iran kannustaa myös holokaustin kiistämiseen. Israelin vetäydyttyä Libanonista, Hizbollah oli tehnyt ajoittain hyökkäyksiä Israeliin, jotka kuitenkaan eivät johtaneet Israelin vastaiskuihin. Samoin vetäytyminen Gazasta johti jatkuvaan pommitukseen kaupungeissa lähellä Gazan aluetta, joihin Israel vastasi vähäisessä määrin. Tehoton reagointi johti kritiikkiin Israelin oikeiston taholta ja heikensi hallituksen asemaa.
Operaatio kesäsade ja Libanonin sota vuonna 2006
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Operaatio kesäsade, Libanonin sota 2006
Väkivalta alueella lisääntyi taas kesäkuussa 2006. Tuolloin palestiinalaissiviilejä kuoli räjähdyksessä, ja osapuolet syyttivät toisiaan väkivallasta. Hamasin poliittinen siipi lopetti tulitaukonsa, ja sotilaallisen siiven edustajat kaappasivat israelilaisen sotilaan Gilad Shalitin yhteenotossa, jossa kuoli myös kaksi muuta israelilaissotilasta. Israel vaati sotilaan vapauttamista, mutta palestiinalaiset eivät vastanneet vaatimuksiin. Niinpä Israel aloitti operaatio Kesäsateen iskemällä ilma- ja maajoukoilla moniin kohteisiin, kuten asevarastoihin, rakettitehtaisiin ja Gazan ainoaan voimalaitokseen[41] sekä vangitsemalla muun muassa palestiinalaishallinnon 20 ministeristä kahdeksan. Heinäkuussa yhteenotot levisivät Libanoniin Hizbollah-sissien tunkeuduttua Israeliin, jossa he tappoivat kolme sotilasta ja ottivat kaksi panttivangiksi. Israel iski muun muassa Beirutin kansainväliselle lentokentälle ja saartoi maan kaikki satamat. Hizbollahin ohjusiskuissa kaupunkeihin kuoli ainakin 19 israelilaista siviiliä ja niistä aiheutui lisäksi suuria aineellisia vahinkoja. Kuolleiden libanonilaissiviilien määrän arvioitiin olleen 1 191[42], YK:n arvion mukaan Hizbollahin taistelijoita kaatui noin 500[43] ja israelilaisia sotilaita 119. Yhteensä 43 israelilaista siviiliä kuoli sodan aikana raketti-iskuissa.[44] Lisäksi noin miljoona ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan. Israelin vetäytymisen jälkeen alueen jälleenrakennusta vaikeuttivat Israelin armeijan käyttämät räjähtämättömät rypälepommit, joita arvioitiin olevan alueella noin miljoona ja jotka tappoivat tai haavoittivat vielä syyskuussa 2006 keskimäärin kolme ihmistä päivässä.[45]
Benjamin Netanjahun kausi (2009–)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Benjamin Netanjahu nousi uudelleen pääministeriksi vuonna 2009.
Vuoden 2015 parlamenttivaalien jälkeen kannatuksensa menettänyt ja heikentynyt Kadima-puolue lopetti toimintansa.[46]
Joulukuussa 2017 Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoitti, että Yhdysvallat tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja siirtää suurlähetystönsä Tel Avivista Jerusalemiin.[47]
Haaretz-lehden Chemi Shalev on arvostellut Israelin pääministeriä Benjamin Netanjahun ulkopolitiikkaa. Hänen mukaansa Netanjahun politiikalla Israel vieraannuttaa itseään liberaalidemokraattisesta maailmasta ja on entistä muukalaisvihamielisempi.[48]
Heinäkuussa 2019 Benjamin Netanjahusta tuli Israelin historian pisimpään virassa ollut pääministeri, kun hän ylitti Israelin ensimmäisen pääministerin David Ben-Gurionin pääministerikausillaan vuosina 1948–1953 ja 1955–1963 saavuttamat yhteensä 4876 päivää pääministerinä. Likud-puolueen johtaja Netanjahu oli toiminut yhteensä yli 13 vuotta maan pääministerinä vuosina 1996–1999 ja uudelleen vuodesta 2009 lähtien.[49][50]
Israelin politiikassa 2020-luvulle tultaessa merkittävimmät puolueet ovat Benjamin Netanjahun johtama Likud, joka vastustaa Palestiinan valtiota, kannattaa siirtokuntia ja tukee talouselämässä yksityistämistä. Likud on voimakkaasti henkilöitynyt pitkäaikaiseen pääministeriin Netanjahuun. Tärkeimmäksi vastavoimaksi Likudille on noussut Sininen ja valkoinen -koalitio (Blue and White). Tätä keskustalaista koalitiota johtaa entinen armeijan komentaja Benny Gantz. Koalitio luotiin vastavoimaksi Netanjahulle. Entinen sosialidemokraattinen valtapuolue Työväenpuolue (Labor) on hiipunut ja menettänyt huomattavasti merkitystään. Sekä Likudilla että Benny Gantzin johtamalla koalitiolla on liittolaisinaan useita pienempiä ryhmiä, jotka yrittävät saavuttaa etuja omille viiteryhmilleen.[51]
Israel ajautui loppuvuonna 2019 sisäpoliittiseen umpikujaan. Maassa pidettiin parlamenttivaalit vuonna 2019 kaksi kertaa, huhtikuussa ja syyskuussa. Hallitusta ei saatu muodostumaan, sillä vaalit johtivat molemmilla kerroilla käytännössä ratkaisemattomaan tasatulokseen. Syyskuun 2019 parlamenttivaaleissa Likud sai 32 paikkaa ja Sininen ja valkoinen sai 33 paikkaa, Sekä Netanjahu että Gantz epäonnistuivat muodostamaan hallitusta. Avigdor Liebermanin johtama sekulaari ja kansallismielinen Yisrael Beitanu (Israel Beiteinu) -puolue ilmoitti, ettei se suostu hallitukseen kummankaan kanssa. Liebermanin johtama puolue edustaa lähinnä venäjänkielisiä maahanmuuttajia. Israelissa oltiin ajautumassa kolmansiin parlamenttivaaleihin vuoden sisällä.[52][53][51]
Marraskuussa 2019 maan ylin oikeusviranomainen ilmoitti nostavansa pääministeri Netanjahua vastaan syytteet korruptiosta. Syytteiden mukaan Netanjahu on ottanut vastaan merkittäviä lahjoituksia eräiltä liikemiehiltä. Netanjahu itse kiistää syytökset ja sanoo niitä noitavainoksi.[54]
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump esitteli tammikuussa 2020 Lähi-idän rauhansuunnitelman, joka laillistaisi Israelin siirtokunnat, muodostaisi pirstaleisen palestiinalaisvaltion, liittäisi Israelin valloittamat alueet virallisesti osaksi juutalaisvaltiota ja työntäisi palestiinalaiset Jerusalemin itälaidalle. Trump julkisti pitkään valmistelemansa ”Rauhan kautta vaurauteen” (Peace to Prosperity) -nimisen suunnitelmansa, kun Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu vieraili Washingtonissa. Netanjahu ylisti suunnitelmaa ja myös hänen poliittinen kilpailijansa Benny Gantz on sanonut tukevansa sitä. Palestiinalaiset tuomitsivat Trumpin suunnitelman, jota palestiinalaisten presidentti Mahmud Abbas kutsui ”salaliittodiiliksi". Kriitikoiden mukaan Trumpin suunnitelma loukkaa kansainvälisesti hyväksyttyjä suuntalinjoja, kansainvälisen oikeuden perusperiaatteita ja YK:n julkilausumia mukaan lukien julkilausuma 2334. Kyseinen julkilausuma tuomitsee Israelin vuonna 1967 valloittamilleen alueille perustamat siirtokunnat laittomiksi. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi julkilausuman vuonna 2016 äänin 14–0 Yhdysvaltain pidättäytyessä äänestämästä.[55] Israelin siirtokuntia on pidetty laittomina, koska Geneven neljännen sopimuksen 49. artiklan 6. pykälän mukaan "valtaajavalta ei saa valtaamalleen alueelle karkottaa tai siirtää osaa omasta siviiliväestöstään."[56] Israel kiistää väitteen, koska se ei ole tehnyt sopimuksen mainitsemia karkotuksia tai siirtoja.[57]
Toukokuussa 2020 Netanjahu muodosti pitkien ja vaikeiden neuvottelujen jälkeen sisäpoliittisessa umpikujatilanteessa johtamansa Likudin ja Sinisen ja valkoinen -liittouman yhteistyöhallituksen, johon Benny Gantz tuli varapääministeriksi ja puolustusministeriksi. Hallitussopimuksen mukaan Netanjahu on pääministeri ensimmäiset 18 kuukautta, jonka jälkeen pääministeriksi siirtyy Sinisen ja valkoisen johtaja Benny Gantz.[58]
Elokuussa 2020 Arabiemiraatit ja Israel solmivat diplomaattiset suhteet. Emiraateista tuli Egyptin ja Jordanian jälkeen kolmas arabimaa, joka solmi diplomaattisuhteet Israelin kanssa.[59]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005, 2. p. 2014. ISBN 951-662-920-2
- Sanders, E.P.: The Historical Figure of Jesus. Penguin Books, 1995. ISBN 978-0-140-14499-4
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Ubeidiya (Israel) About Archeology. Viitattu 7.2.2013.
- ↑ Neanderthals, humans may have co-existed in Israel Jerusalem Post. Viitattu 30.1.2013. (englanniksi)
- ↑ Eero Junkkaala: Faktaa vai fiktiota (Uusi Tie), s. 36-37
- ↑ The Natufian Culture in the Levant, Threshold to the Origins of Agriculture (PDF) Evolutionary Anthropology. Viitattu 30.1.2013. (englanniksi)
- ↑ Helen Chapin Metz (toim.): Ancient Israel Israel: A Country Study.. 1988. Library of Congress. Viitattu 30.1.2013. (englanniksi)
- ↑ Jussi Aro, Aabrahamin perilliset
- ↑ Ilmari Soisalon-Soininen, Israelin kansan historia. Helsinki: Gaudeamus, 1987
- ↑ Pystytikku
on määrävä muoto "vierasmaalainen/ulkomainen/vieras", istuva mies ja nainen
ovat "ihmiset/kansa/asua/asuttaa".
- ↑ Sanders 1995, 17-18
- ↑ M. Avi-Yonah: ”XI - XII”, The Jews under Roman and Byzantine Rule. ?, 1984.
- ↑ a b Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state, s. 11. Prometheus Books, 2003.
- ↑ Excerpts From Herzl’s The Jewish State American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25.3.2007. (englanniksi), Zionism - Definition and History MidEastWeb for Coexistence Middle East Resources. Viitattu 25.3.2007. (englanniksi)
- ↑ a b c Aliya and Absorption 29 Oct 2002. Israel Ministry of Foreign Affairs. Viitattu 26.3. 2007. (englanniksi), katso myös Venäjänjuutalaisten muuton historiaa Jerusalemin Kansainvälisen Kristillisen Suurlähetystön Suomen Osasto. Viitattu 26.3. 2007.
- ↑ a b c d e Juusola 2014, s. 44-46
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Ami Isseroff: A Brief History of Israel and Palestine and the Conflict MidEastWeb for Coexistence R.A - Middle East Resources. Viitattu 26.3.2007. (englanniksi)
- ↑ Juusola 2014, s. 45
- ↑ a b c Before the Creation of the State of Israel 1999. Anti-Defamation League. Viitattu 26.3. 2007. (englanniksi)
- ↑ Declaration of Israel's Independence 1948 Issued at Tel Aviv on May 14, 1948 (5th of Iyar, 5708). The Avalon Project at Yale Law School. Viitattu 26.3. 2007. (englanniksi)
- ↑ The 418 Destroyed Villages of Palestine, luettelo 418:sta tuhotusta kylästä, Destruction of Palestinian villages , Walid Khalidi (ed.), "All that Remains", Washington:Institute for Palestine Studies, 1992.
- ↑ "Nasser... closed the Gulf of Aqaba to shipping, cutting off Israel from its primary oil supplies. He told U.N. peacekeepers in the Sinai Peninsula to leave. He then sent scores of tanks and hundreds of troops into the Sinai closer to Israel. The Arab world was delirious with support," The Mideast: A Century of Conflict Part 4: The 1967 Six Day War, NPR morning edition, October 3, 2002. URL accessed May 14, 2006.
- ↑ 1967: Egypt and Jordan unite against Israel news.bbc.co.uk. 30.5.1967. Viitattu 24.12.2020. (englanti)
- ↑ (Le Monde, 28. helmikuuta, 1968)
- ↑ Camp David Accords www.mfa.gov.il. 17.9.1978. Viitattu 24.12.2020.
- ↑ Air Force Association: Operation Nickel Grass
- ↑ 40 years since Sadat visit: ‘Israel had snipers ready on the rooftops’ Ynetnews. 24.11.2017. Viitattu 29.1.2020. (englanniksi)
- ↑ Alan Taylor: On This Day 36 Years Ago: The Signing of the Egypt-Israel Peace Treaty - The Atlantic www.theatlantic.com. Viitattu 29.1.2020. (englanniksi)
- ↑ Amnesty international Report may 2000
- ↑ Hezbollah drone flies over Israel news.bbc.co.uk. 7.11.2004. Viitattu 24.12.2020. (englanti)
- ↑ The Israeli Army and the Intifada
- ↑ Fatalities in the first Intifada
- ↑ Ulkopolitiikka, 1/2006, s. 11.
- ↑ Raphael Ahren, Adam Rasgon: Colder than ever: 25 years on, Israel and Jordan ignore peace treaty anniversary www.timesofisrael.com. Viitattu 29.1.2020. (englanti)
- ↑ The Mideast: A Century of Conflict Part 7: The Second Intifada and the Death of Oslo National Public Radio. Viitattu 24.3. 2007. (englanniksi) "Barak made an offer that many consider Israel's best ever. But when he unfolded a map that showed a Palestinian state made up of several unconnected cantons surrounded by Israeli troops, Arafat walked away."
- ↑ The Mideast: A Century of Conflict Part 7: The Second Intifada and the Death of Oslo National Public Radio. Viitattu 24.3. 2007. (englanniksi)
- ↑ a b THE INTIFADA: REVEALING THE CHASM. The Middle East Review of International Affairs (MERIA), 2001, nro Volume 5, No. 3. "The intifada was thus “part of a calculated policy of the Palestinian leadership in respect of the conduct of its relations with Israel", "In a typical Palestinian formulation, the intifada “was not just a reaction to a provocative incident.... It is a declared, unequivocal position by the Palestinian people on the bankruptcy of the negotiating option and the full rejection of the overall Israeli conduct.”(11)"
- ↑ Hannu Juusola: Israel Sharonin jälkeen. Ulkopolitiikka, 2006, nro 1, s. 11.
- ↑ Israelin ulkoministeriö
- ↑ Palestine Red Crescent Society
- ↑ Encyclopedia Britannica: Likud: "In 2002, against the wishes of Sharon and at the behest of Netanyahu, the party voted to oppose the establishment of a Palestinian state under any conditions."
- ↑ POLITICS: Iran’s Anti-Israel Rhetoric Aimed at Arab Opinion | Inter Press Service www.ipsnews.net. Viitattu 9.10.2016.
- ↑ International Herald Tribune: Gaza breaking down without power plant
- ↑ [1]
- ↑ [2]
- ↑ Israel-Hizbullah conflict: Victims of rocket attacks and IDF casualties
- ↑ Anthony Shadid: In Lebanon, a War's Lethal Harvest The Washington Post. 26.9.2006. Viitattu 9.10.2016. (englanti)
- ↑ The rise and fall of Kadima: A cautionary tale The Jerusalem Post | JPost.com. Viitattu 27.1.2020.
- ↑ Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi – Lähi-itä pelkää levottomuuksia Yle Uutiset. Viitattu 29.2.2020.
- ↑ "Uppoaako Israel Trumpin mukana?" – Israelissa huolestuttiin suhteiden heikentymisestä USA:n juutalaisiin ja demokraatteihin Yle Uutiset. Viitattu 18.9.2018.
- ↑ Oliver Holmes: Benjamin Netanyahu becomes longest-serving Israeli PM The Guardian. 20.7.2019. Viitattu 27.1.2020. (englanti)
- ↑ Agencies and TOI staff: Netanyahu officially makes Israeli history as longest-serving prime minister www.timesofisrael.com. Viitattu 24.12.2020. (englanti)
- ↑ a b JTA: A beginner’s guide to the 2019 Israeli elections www.timesofisrael.com. Viitattu 24.12.2020. (englanti)
- ↑ Benny Gantz unable to form Israel coalition government BBC News. 20.11.2019. Viitattu 24.12.2020. (englanti)
- ↑ Israel profile - Timeline BBC News. 9.4.2019. Viitattu 24.12.2020. (englanti)
- ↑ Benjamin Netanyahu: What are the corruption charges? BBC News. 22.5.2020. Viitattu 24.12.2020. (englanti)
- ↑ Eurooppalaisten päättäjien avoin kirje tyrmää Trumpin Lähi-idän rauhansuunnitelman – Kymmenet entiset ulkoministerit tuomitsevat suunnitelman rotuerottelupolitiikaksi Helsingin Sanomat. 27.2.2020. Viitattu 27.2.2020.
- ↑ Genèven sopimus siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana 12 päivältä elokuuta 1949. Finlex. Viitattu 5.3.2023.
- ↑ Israeli Settlements and International Law 30.11.2015. Ministry of Foreign Affairs (Israel). Viitattu 31.10.2023.
- ↑ Israel sai uuden hallituksen – Netanjahu: On aika liittää Länsirannan siirtokunnat Israeliin Yle Uutiset. Viitattu 31.8.2020.
- ↑ Israel ja Arabiemiraatit solmivat diplomaattisuhteet – sopimus hälventää konfliktin uhkaa Länsirannalla Yle Uutiset. Viitattu 2.9.2020.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Josephus, Flavius: Juutalaissodan historia. ((Peri tou Hioudakou polemû.) Suomentanut Pauli Huuhtanen) Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28945-0
- Junkkaala, Eero: Israelin historian pääpiirteitä tekstien ja arkeologian valossa. (Iustitia 11) Helsinki: Suomen teologinen instituutti, 1999. ISBN 952-9857-08-X
- Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-920-2
