Tämä on hyvä artikkeli.

Weird Tales

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee lehteä. Weird Tales on myös Peter Hainingin toimittama novellikokoelma.
Weird Tales
”The Unique Magazine”
Weird Talesin ensimmäinen numero maaliskuulta 1923.
Weird Talesin ensimmäinen numero maaliskuulta 1923.
Lehtityyppi pulp-lehti
Aihealue weird fiction
ISSN ISSN 0898-5073
Perustettu 1923
Lakkautettu 1954
Päätoimittaja Edwin Baird (1923–1924)
Otis Adelbert Kline (1924)
Farnsworth Wright (1924–1940)
Dorothy McIlwraith (1940–1954)
Jonathan Maberry (nykyinen)
Kotimaa Yhdysvallat
Kieli englanti
Aiheesta muualla
Kotisivu

Weird Tales on Yhdysvalloissa ilmestyvä pulp-lehti, joka julkaisee pääasiassa fantasia- ja kauhutarinoita. Alkuperäisen Weird Talesin 279 numeroa ilmestyivät vuosina 1923–1954. Sittemmin lehteä on useampaan otteeseen yritetty herätellä eloon. Nykymuodossaan se on ilmestynyt vuodesta 1988 alkaen, ja numerojen määrä on vuosikymmenien myötä noussut yli 360:een.

Ilmestyessään Weird Tales oli yksi harvoista yliluonnollisiin tarinoihin keskittyvistä julkaisuista, ja lehden vaikutus myöhempään kauhukirjallisuuteen on ollut huomattava. Lehden tunnetuin ja arvostetuin päätoimittaja oli Farnsworth Wright, joka luotsasi lehteä sen kulta-aikana 1930-luvulla. Wrightin aikakaudella Weird Talesiin kirjoittivat sen tunnetuimmat avustajat H. P. Lovecraft, Robert E. Howard ja Clark Ashton Smith. Heistä Lovecraftia pidetään 1900-luvun merkittävimpänä kauhukirjailijana, kun taas Howardin vaikutus fantasiakirjallisuuteen ja erityisesti miekka ja magia -lajityyppiin on ollut huomattava. Weird Talesin sivuilla tekivät ensiesiintymisensä sellaiset populaarikulttuurin hahmot kuin Cthulhu ja Conan barbaari.

Suuren osan historiaansa Weird Tales kamppaili taloudellisten ongelmien kanssa. Myös lehden tuoreemmat tulemiset ovat kärsineet talousvaikeuksista ja epäsäännöllisestä julkaisuaikataulusta. Kauhu- ja fantasiakirjallisuden harrastajien parissa Weird Talesilla on kuitenkin legendaarinen maine. Fantasia-aiheisista pulp-lehdistä Weird Talesia arvostetumpi on vain vuosina 1939–1943 ilmestynyt Unknown.

Alkuperäinen Weird Tales

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen vuosi (1923–1924)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peter Hainingin (1976) mukaan Weird Tales oli viktoriaanisten ”pennin kauhulukemistojen” perillinen, joka ”tarjosi halpaan hintaan lennokasta dramatiikkaa huonolaatuiselle paperille painettuna”. 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa perustettiin useita pulp-lehtiä, joissa julkaistiin viihdyttäviä novelleja, jatkotarinoita ja artikkeleja. Jo ensimmäiset pulp-lehdet julkaisivat silloin tällöin kauhutarinoita. Weird Tales oli kuitenkin ensimmäinen pelkästään yliluonnollisiin tarinoihin erikoistunut pulp-lehti.[1]

Lehden perustaja ja ensimmäinen omistaja oli chicagolainen kustantaja Jacob C. Henneberger, joka oli saavuttanut mainetta College Humor -lehden julkaisijana. 1920-luvun alussa Henneberger perusti useita muita lehtiä, kuten Magazine of Funin sekä etsivätarinoihin erikoistuneen Detective Talesin. Henneberger ihaili suuresti Edgar Allan Poeta, jonka innoittamana hän päätti perustaa kauhuaiheisen lehden. Mahdollisesti päätökseen vaikutti myös H. P. Lovecraftin novelli ”Vaaniva pelko”, jonka Henneberger luki eräästä amatöörilehdestä.[2] Henneberger valitsi päätoimittajaksi vakituisen yhteistyökumppaninsa ja Detective Talesin toimittajan Edwin Bairdin.[3][4]

Weird Talesin ensimmäinen numero ilmestyi maaliskuussa 1923.[3] Lehti oli 192-sivuinen.[4] Baird ei ollut erityisen kiinnostunut kauhusta, ja ensimmäisenä vuonna Weird Talesissa julkaistiin lähinnä perinteisiä kummitusjuttuja ja makaabereja rikostarinoita. Vaikka lehden yleistaso oli matalahko, siihen kirjoittivat jo alkuvaiheessa monet sen suosituimmista avustajista, kuten Frank Owen, Seabury Quinn ja Clark Ashton Smith, joka alkuvaiheessa kirjoitti vain runoutta.[3]

Ensimmäinen vuosi oli taloudellisesti tappiollinen, mutta Henneberger ei halunnut lakkauttaa lehteä. Touko-heinäkuun 1924 numeron toimitti Otis Adelbert Kline, ja se sisälsi Lovecraftin C. M. Eddylle haamukirjoittaman novellin ”Rakkaat vainajat”. Tarinan nekrofilia herätti kohua ja paikoin Weird Talesia ilmeisesti vaadittiin turhaan kiellettäväksi. Skandaalin voimalla numero myi loppuun lyhyessä ajassa. Tämä rohkaisi Hennebergeriä, joka myi kannattavan Detective Talesin saadakseen rahaa Weird Talesin toiminnan jatkamiseen.[3][4][5] Hän myös tarjosi päätoimittajan pestiä Lovecraftille, joka erakkoluonteena kuitenkin kieltäytyi.[5]

Farnsworth Wrightin aikakausi (1924–1940)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Margaret Brundagen kansikuvat sisälsivät usein alastomuutta ja erotiikkaa.
J. Allen St. Johnin kansikuvat olivat värikkäitä ja toiminnallisia.

Uudeksi päätoimittajaksi otettiin vuonna 1924 reportteri Farnsworth Wright, joka toimitti lehteä seuraavat 15 vuotta.[6] Wrightin novellimaku oli erikoinen ja hänen julkaisulinjansa ailahteleva. Weird Tales tuli tunnetuksi ”ainutlaatuisena lehtenä”,[3] ja sotienvälisenä aikana se oli ainoita kauhukirjallisuuteen erikoistuneita julkaisuja.[7] Wrightin merkitystä Weird Talesin menestykselle pidetään huomattavana, ja hänen kaudellaan lehteen kirjoitti monia sittemmin legendaarisen maineen saavuttaneita kirjailijoita.[6] Monet pulp-lehdet saavuttivat laajan lukijakunnan julkaisemalla graafisia kuvauksia seksistä ja väkivallasta. Henneberger ja Wright kieltäytyivät kuitenkin johdonmukaisesti julkaisemasta mässäileviä tarinoita.[4]

1920-luvulla Weird Talesin vaikutusvaltaisin avustaja oli Lovecraft, vaikka Wright itse ei kuulunutkaan tämän ihailijoihin.[3] Monet Weird Talesin vakiokirjailijoista olivat Lovecraftin kirjeystäviä. Helmikuussa 1928 Lovecraft julkaisi novellin ”Cthulhun kutsu”, jolla oli erityisen suuri vaikutus myöhempiin Weird Tales -kirjailijoihin. Sadat kirjailijat ovat sittemmin kirjoittaneet novellille löyhiä jatko-osia. Weird Talesissa Cthulhu-tarinoita julkaisivat esimerkiksi Frank Belknap Long, August Derleth, E. Hoffmann Price ja Donald Wandrei sekä 1930-luvun puolivälistä alkaen myös Robert Bloch ja Henry Kuttner.[3] Vuonna 1931 Lovecraft ja Wright riitautuivat, ja Lovecraft vähensi Weird Talesiin kirjoittamista.[8]

Lukijakunnan keskuudessa Weird Talesin suosituin avustaja oli Seabury Quinn.[8][9] Hän kirjoitti lehteen 182 novellia eli enemmän kuin kukaan muu; niistä 93 kertoi meediosalapoliisi Jules de Grandinista.[10] Toiseksi suosituimman avustajan paikan jakoivat Robert E. Howard ja Edmond Hamilton.[8] Howard oli Lovecraftin kirjeystävä, joka tunnetaan parhaiten Conan barbaarin ja miekka ja magia -lajityypin luojana. Hamilton puolestaan oli pitkän linjan tieteiskirjailija, joka 1930-luvulla alkoi julkaista Weird Talesissa fantastisia tarinoita.[3] Yhtään Hamiltonin Weird Talesille tarjoamaa novellia ei hylätty, mikä oli hyvin harvinainen saavutus.[11] Muita merkittäviä Weird Tales -kirjailijoita olivat polveilevaan, eksoottiseen proosaan erikoistunut Clark Ashton Smith, itämaisia fantasioita kehitellyt Frank Owen sekä hienovaraista erotiikkaa ja fantasiaa yhdistellyt C. L. Moore.[3]

Kirjailijoiden ohella Weird Talesin mainetta nostivat taitavat kuvittajat. Margaret Brundage teki lehteen useita eroottissävytteisiä kansikuvia, kun taas J. Allen St. Johnin kannet olivat värikkäitä ja toiminnallisia. St. John suunnitteli myös lehden kuuluisan logon. Muita suosittuja kuvittajia olivat Virgil Finlay ja Hannes Bok.[3]

Suosituimmillaan Weird Tales oli 1930-luvulla, jolloin se sai myös lyhytikäisiksi jääneet kilpailijat Strange Tales (1931–1933) ja Strange Stories (1939–1941).[3] Parhaimmillaan Weird Talesin levikki oli noin 50 000, mikä oli pitkän linjan pulp-lehdelle varsin vaatimaton luku.[4] Vuosikymmenen lopulla lehden avustajakunta kärsi useita menetyksiä.[3] Robert E. Howard teki itsemurhan 1936, ja H. P. Lovecraft kuoli seuraavana vuonna syöpään. Heidän kuolemansa jälkeen myös Clark Ashton Smith lopetti proosan kirjoittamisen.[6] Lisäksi Quinnin Jules de Grandin -tarinat olivat alkaneet toistaa itseään,[3] ja niiden suosio laski.[9] Vuonna 1938 Hennebergerin yhtiö päätti luopua Weird Talesista ja lehti myytiin Short Stories, Inc. -nimiselle yhtiölle, joka julkaisi myös samannimistä pulp-lehteä. Toimitus siirtyi samalla New Yorkiin.[12]

Vuosikymmenen lopulla nuoremmat kirjoittajat yrittivät paikata aiempien avustajien jättämää aukkoa. Henry Kuttner aloitti uransa Lovecraft-pastisseilla ja siirtyi Howardin kuoltua sankarifantasiaan, mutta onnistui vain osittain. Farnsworth Wrightin terveys oli lisäksi heikentynyt jo pitkään.[6] Vuonna 1940 hän erosi toimitettuaan Weird Talesia 177 numeroa.[6][12] Parkinsonin taudin uuvuttama Wright kuoli muutamaa kuukautta myöhemmin.[12]

Dorothy McIlwraithin aikakausi (1939–1953)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Virgil Finlayn kansitaidetta Weird Talesin viimeisiltä vuosilta.

Wrightin eläköidyttyä uudeksi päätoimittajaksi tuli Dorothy McIlwraith, joka oli myös Short Stories -lehden toimittaja.[3] Kilpailu oli aiempaa kovempaa: seksiin erikoistuneet lehdet myivät hyvin ja tieteislehdet kilpailivat Weird Talesin lukijakunnasta.[12] McIlwraith ei tuntenut fantasiakirjallisuutta entuudestaan mutta oli kokenut lehtinainen.[13] Uuden päätoimittajan myötä Weird Talesin tyyli siirtyi modernin psykologisen kauhun suuntaan. Miekka ja magia -tarinoita McIlwraith ei juurikaan julkaissut. Hänen toimittamaansa lehteä pidetään Wrightin aikakautta tasalaatuisempana: Mike Ashleyn (1997) mukaan sekä poikkeuksellisen hyvät että huonot novellit olivat McIlwraithin kaudella aiempaa harvinaisempia.[3]

Vuodesta 1940 alkaen lehti ilmestyi kahden kuukauden välein, kun se siihen asti oli ollut kuukausittainen julkaisu.[3] Aiemmista vakioavustajista Seabury Quinn, Edmond Hamilton, Robert Bloch ja August Derleth jatkoivat Weird Talesiin kirjoittamista. Uusista nimistä suosituimpia olivat Ray Bradbury, Mary Elizabeth Counselman, Fritz Leiber ja Theodore Sturgeon. Aivan lehden toiminnan lopulla siihen kirjoittivat myös Joseph Payne Brennan ja Richard Matheson.[3] Aiempaan menestykseensä lehti ei enää yltänyt,[6] ja 1950-luvulla pulp-lehtien suosio laski muutenkin. Syyskuussa 1953 formaatti muuttui lehdestä digest-kokoiseksi, mutta se ei riittänyt nostamaan toimintaa kannattavaksi.[3]

Weird Talesin viimeinen numero ilmestyi syyskuussa 1954. Lehteä oli tuohon mennessä ilmestynyt 279 numeroa,[3] ja siinä oli julkaistu satoja kirjailijoita ja yli 2 000 novellia.[6]

Myöhemmät versiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhytaikaiset paluut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lopettamisensa jälkeen Weird Tales sai asianharrastajien parissa lähes myyttisen maineen. Erilaiset pienkustantamot yrittivät jatkaa sen formaattia: Weird Talesia muistuttaneita pienlehtiä olivat esimerkiksi Weirdbook (vuodesta 1968 alkaen), Whispers (16 numeroa vuosina 1973–1987) ja Fantasy Tales (17 numeroa 1977–1987).[3]

Oikeudet lehden nimeen osti Leo Margulies, joka Sam Moskowitzin kanssa toimitti Weird Talesissa julkaistuista novelleista kootut antologiat The Unexpected (1961), The Ghoul Keepers (1961), Weird Tales (1964) ja Worlds of Weird (1965). Lehtimuodossa Margulies alkoi julkaista Weird Talesia uudelleen vuonna 1973. Vanhojen pulp-lehtien ulkoasua jäljitellyt sarja päättyi seuraavana vuonna neljänteen numeroonsa. Suuri osa uuden Weird Talesin novelleista oli uusintapainoksia alkuperäisen lehden tarinoista. Uudesta materiaalista arvostetuin oli Moskowitzin William Hope Hodgsonia käsitellyt artikkelisarja.[3]

Margulies kuoli 1975, minkä jälkeen oikeudet osti Robert Weinberg, joka myi lisenssin edelleen Lin Carterille. Vuosina 1981–1983 Carter julkaisi Weird Tales -nimellä neljä Zebra Booksin kustantamaa pehmeäkantista antologiaa. Kirjoissa oli harvinaisia tarinoita alkuperäisen Weird Talesin ajoilta, vanhojen avustajien uusia tarinoita sekä vanhojen avustajien aikanaan julkaisematta jääneitä novelleja. Uusia kirjoittajia ei juuri ollut mukana.[3]

Carterin jälkeen Weinberg myi lisenssin kalifornialaiselle Bellerophon Network -kustantamolle. Se julkaisi kaksi vähälle huomiolle jäänyttä numeroa vuosina 1984–1985, minkä jälkeen toiminta taloudellisten vaikeuksien seurauksena loppui.[3]

Nykyinen lehti (1988–)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväästä 1988 alkaen Weird Tales ilmestyi neljännesvuosittain philadelphialaisen Terminus Publishingin kustantamana. Päätoimittajana toimi George H. Scithers, ja häntä avusti Darrell Schweitzer sekä kahden ensimmäisen vuoden ajan myös John Betancourt. Ensimmäisten numerojen ulkoasu jäljitteli vanhoja pulp-lehtiä. Sekä novellit että kirjoittajat olivat enimmäkseen uusia, ja toimittajat kannustivat kirjoittajia kokeilemaan uusia fantasian ja kauhun tyylejä. Useimmat numerot oli omistettu tietylle kirjailijalle, ja myös taiteeseen panostettiin. Kustannuskulut pysyivät kuitenkin korkeina, ja vuonna 1992 lehti alkoi ilmestyä epäsäännöllisesti aiempaa isokokoisempina laitoksina.[3]

Keväällä 1994 ilmestyneen 308. numeron jälkeen Terminus Publishing menetti lisenssin lehden nimeen. Yhteensä kustantamon Weird Talesia ehti ilmestyä 19 numeroa. Toiminta jatkui kuitenkin uudella nimellä Worlds of Fantasy and Horror. Neljä vuotta myöhemmin Terminus sai lisenssin takaisin, ja keväällä 1998 Weird Tales jatkoi ilmestymistä järjestysnumerosta 313 alkaen.[3] Lehti on sittemmin ilmestynyt epäsäännöllisesti mutta jatkuvasti. Tunnetuimpia uuden Weird Talesin julkaisemia kirjailijoita ovat Tanith Lee, Ramsey Campbell, Thomas Ligotti ja Nina Kiriki Hoffman.[14] Kustantajana toimii nykyään Weird Tales, Inc.[15]

Tyyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Weird Tales Club -palstan otsikko vuodelta 1941.

Weird Tales tunnetaan ennen kaikkea weird fictioniksi (”eriskummallinen kirjallisuus”) kutsuttujen tarinoiden julkaisijana. Tällaiset tarinat vakituinen lukijakunta myös otti innokkaimmin vastaan. Lehti julkaisi kuitenkin laaja-alaisesti myös muuta kioskikirjallisuutta, kuten kauhua, fantasiaa, tieteiskirjallisuutta, unitarinoita, mustaa huumoria sekä ajoittain myös jännitys- ja rikostarinoita.[12] Toisinaan Wright kierrätti aiemmin lehdessä julkaistuja novelleja, mikä oli keino säästää kuluissa. Muutamaan otteeseen Wright julkaisi myös vanhaa goottilaista kauhua, kuten Edgar Allan Poen novelleja ja Mary Shelleyn Frankensteinin. Weird Tales -novellien uusinnat olivat lukijoiden keskuudessa suosittuja, mutta kauhuklassikkojen painamiseen lukijat suhtautuivat kielteisesti. McIlwraithin päätoimittajakaudella molemmista luovuttiin kokonaan.[13]

Wrightin eron aikoihin Weird Talesin uusi omistaja William J. Delaney antoi haastattelun, jossa lupasi lehden jatkavan ”oudon ja fantastisen kirjallisuuden” julkaisemista ”kaikissa muodoissaan”. Hän kuitenkin rajasi ulkopuolelle ”silkkaan kuvottavuuteen keskittyvät tarinat” sekä ”kertomukset, joiden lukijan on jatkuvasti turvauduttava kattavaan sanakirjaan”. Tiettävästi jotkin Wrightin kaudella julkaistut groteskit kertomukset olivat loukanneet katolista Delaneytä.[16]

Weird Talesin kirjepalsta ”The Eyrie” oli hyvin suosittu. Palstalla lukijat antoivat novelleista palautetta, ja kirjailijat puolestaan vastasivat saamaansa kritiikkiin tai selvittivät tarinoidensa taustoja. Tämä loi yhteisöllisyyden tuntua ja sitoutti lukijakunnan osallistumaan lehden toimintaan.[9] McIlwraith lakkasi julkaisemasta lukijakirjeitä ”The Eyrie” -palstalla, joka siitä edespäin oli varattu pelkästään kirjailijoille. Uudeksi lukijapalstaksi perustettiin ”Weird Tales Club”, jossa kirjeiden ohella julkaistiin nimilistoja kerhon uusista jäsenistä. McIlwraith aloitti myös ”It Happened to Me” -nimisen palstan, jossa lukijat saivat kertoa omista yliluonnollisista kokemuksistaan.[13] Howardin suosituiksi tekemistä miekka ja magia -novelleista McIlwraith enimmäkseen luopui ja keskittyi sen sijaan psykologisiin kertomuksiin.[3]

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Joillakin lehdillä on sielu. Weird Tales on sellainen lehti. Harvat aikakausjulkaisut ovat koskaan herättäneet vastaavaa uskollisuutta tekijöissään ja kiintymystä lukijoissaan. ”

– Sam Moskowitz[17]

Encyclopedia of Fantasyn (1997) artikkelissa Mike Ashley sanoo Weird Talesin olevan ”legendaarisin” fantasiaan keskittynyt pulp-lehti. Merkitykseltään ja vaikutukseltaan se jää Ashleyn mukaan toiseksi vain vuosina 1939–1943 ilmestyneelle Unknown-lehdelle. Ashleyn mukaan Weird Tales on vaikuttanut jokaiseen nykyiseen yhdysvaltalaiseen kauhun ja genrefantasian kirjoittajaan, ja myös ulkomailla lehden vaikutus on huomattava.[3] Peter Hainingin mukaan Weird Talesilla on fantasian ja kauhun harrastajien parissa ainutlaatuinen merkitys, joka ei assosioidu pelkästään laatuun vaan myös omaperäiseen kirjalliseen tyyliin. Fantasiaan erikoistuneista pulp-lehdistä Weird Tales oli Hainingin mukaan ”ensimmäinen ja paras”, ja lehden kirjailijanimiä voidaan pitää ”kuka kukin on” -luettelona fantasiakirjallisuuden suuruuksista.[18]

Ilmestymisaikanaan Weird Tales ei ollut erityisen suosittu lehti. Lehteen aktiivisesti kirjoittaneen Seabury Quinnin mukaan tämä johtui siitä, ettei lukijoiden enemmistö välittänyt pelätä. Lehdellä oli kuitenkin pieni mutta uskollinen vakiyleisö, joka Quinnin mukaan löysi ”jonkinlaista masokistista nautintoa” ja tunsi ”henkensä ylenevän lukiessaan tarinoita pahoista hengistä”. Yliluonnollisten tarinoiden ohella Weird Talesin linja poikkesi muista pulp-lehdistä siinä, että lehti pääasiassa vältti sensaationhakuisten ja seksiin painottuvien tarinoiden julkaisemista.[19] Käytännössä Weird Talesissa julkaistujen novellien laatu tosin oli hyvin epätasainen. Avustajat kirjoittivat työkseen ja tuottivat siksi tarinoita nopeasti ja paljon. Lehden tavoitteena oli tehdä voittoa, ja tähän se pyrki tarjoamalla yleisöä viihdyttäviä tarinoita edullisesti.[20] Taloudellisesti Weird Talesin tilanne oli epävarma lähes koko lehden olemassaolon ajan. Kirjailijoiden maksut tulivat usein kuukausia myöhässä ja kirjapainoille maksettiin joskus vasta, kun ne uhkasivat oikeustoimilla.[4]

Weird Talesin vielä ilmestyessä lehteen kirjoittaneiden ennustettiin jäävän tuntemattomiksi ja vaille arvostusta. Sittemmin jotkut Weird Talesin avustajat ovat kuitenkin saavuttaneet kanonisoidun aseman.[6] Heistä ylivoimaisesti suosituin ja tunnetuin on H. P. Lovecraft,[8] joka oli koko 1900-luvun vaikutusvaltaisin kauhukirjailija.[6] Myös Howardin suosio on vuosien mittaan kasvanut[8] ja häntä pidetään J. R. R. Tolkienin ohella eräänä vuosisadan merkittävimmistä fantasiakirjailijoista.[21] Lovecraftin Cthulhu ja Howardin Conan barbaari ovat Weird Talesin lopettamista seuranneina vuosikymmeninä kohonneet suosituiksi vastakulttuurin ikoneiksi.[14] Kolmas suosittu Weird Tales -kirjailija on Clark Ashton Smith, jonka tyyli yhdisteli uudenlaisella tavalla kauhua, fantasiaa ja seikkailukirjallisuutta. Nykyään kolmeen edellä mainittuun kirjailijaan viitataan toisinaan Weird Talesin ”kolmena suurena”.[22]

Weird Talesin alkuperäiset numerot ovat nykyään harvinaisia keräilykohteita.[23] Arvokkaimpia ovat aivan ensimmäiset numerot, joiden hinta saattaa kohota jopa tuhanteen dollariin.[24]

Vaikutus myöhempään kirjallisuuteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weird Talesin vaikutusvaltaisin päätoimittaja oli Farnsworth Wright, joka luotsasi lehteä sen kulta-aikana 1930-luvulla.[25] Wrightin aloittaessa Weird Tales oli ainoa fantastiseen kirjallisuuteen keskittynyt lehti; hänen lopettaessaan säännöllisesti ilmestyneitä fantasia- ja tieteislehtiä oli ainakin 22.[13]

Juhani Hinkkasen mukaan Weird Tales ”piti ilmestymisaikanaan, erityisesti päätoimittaja Farnsworth Wrightin kaudella 1924–40, varsin epämuodikkaan kauhukirjallisuuden hengissä ja kasvatti kokonaisen uuden kirjailijasukupolven, jonka vaikutus myöhempään kauhukirjallisuuteen on ollut aivan olennainen.”[25] Weird Talesin erikoispiirre oli, että sen toimittajat etsivät ja kannustivat aktiivisesti nuoria lahjakkuuksia, ja lehteen kirjoittivat sekä aloittelijat että asemansa jo vakiinnuttaneet kirjailijat.[18] Wrightin merkittävin kirjailijalöytö oli todennäköisesti Tennessee Williams, josta myöhemmin tuli suosittu näytelmäkirjailija.[4]

Merkittävä vaikutus oli myös H. P. Lovecraftilla ja hänen ympärilleen muodostuneella kirjeystävien piirillä.[3] August Derlethin, Robert Blochin ja Henry Kuttnerin kaltaiset kirjailijat aloittivat Weird Talesin lukemisen jo lapsena, ja aikuistuttuaan ryhtyivät kirjoittamaan siihen. Monille heistä Lovecraft toimi uran alussa opastajana ja rohkaisijana.[6][26]

Antologioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Farnsworth Wright julkaisi vuonna 1927 The Moon Terror -nimisen kokoelman Weird Talesissa julkaistuja novelleja. Novellivalikoimaa on pidetty epäonnistuneena.[3] Kun kokoelma ei käynyt kaupaksi, Wright alkoi jakaa kirjoja lahjaksi uusille tilaajille.[12] Kesti silti vuosia, ennen kuin Wright pääsi eroon viimeisistä kappaleista.[3]

Suomeksi Weird Tales -novelleja on julkaistu Peter Hainingin antologiassa Weird Tales – fantasialehden parhaat alkuperäiskuvin (suom. 1992), jonka ulkoasu jäljittelee alkuperäistä lehteä, sekä Markku Sadelehdon toimittamassa Outoja tarinoita -sarjassa (1990–1994).

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Haining 1976, s. 7, 9.
  2. ↑ Haining 1976, s. 9.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad Ashley, Mike: Weird Tales. Teoksessa Clute, John & Grant, John (toim.): The Encyclopedia of Fantasy. London: Orbit, 1997. ISBN 0-312-15897-1 Artikkelin verkkoversio (viitattu 17.12.2020). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  4. ↑ a b c d e f g Haining 1976, s. 10.
  5. ↑ a b Wilson, Colin & Langford, David: Lovecraft, H. P. Teoksessa Clute, John & Grant, John (toim.): The Encyclopedia of Fantasy. London: Orbit, 1997. ISBN 0-312-15897-1 Artikkelin verkkoversio (viitattu 29.12.2021). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. ↑ a b c d e f g h i j Sadelehto, Markku (toim.): ”Esipuhe”, Outoja tarinoita 1, s. 4–10. Helsinki: Jalava, 1990. ISBN 951-8954-22-4
  7. ↑ Hinkkanen, Juhani: Haining: Weird Tales & Sadelehto: Outoja tarinoita 4 Aikakone. 3/1992. Viitattu 8.3.2011.
  8. ↑ a b c d e Sadelehto, Markku (toim.): ”Esipuhe”, Outoja tarinoita 4, s. 7–10. Helsinki: Jalava, 1992. ISBN 951-8954-95-X
  9. ↑ a b c Haining 1976, s. 8.
  10. ↑ Haining 1976, s. 14.
  11. ↑ Haining 1976, s. 13–14.
  12. ↑ a b c d e f Haining 1976, s. 11.
  13. ↑ a b c d Haining 1976, s. 12.
  14. ↑ a b Weird Tales – About weirdtalesmagazine.com. Nykyisen Weird Talesin kotisivut. Arkistoitu 19.3.2011. Viitattu 8.3.2011. (englanniksi)
  15. ↑ Weird Tales: Prophetic tales of dark fantasy, cosmic horror, supernatural revenge, and the sorcery of terror. Since 1923. Viitattu 17.12.2020. (englanniksi)
  16. ↑ The Collected Fantasies of Clark Ashton Smith. Google-kirjat. Viitattu 8.1.2021. (englanniksi)
  17. ↑ Haining 1976, s. 8–9.
  18. ↑ a b Haining 1976, s. 7.
  19. ↑ Haining 1976, s. 7–8.
  20. ↑ Hinkkanen, Juhani: Weird Tales & Outoja tarinoita 4 Aikakone. 3/1992. Viitattu 30.3.2017.
  21. ↑ Sadelehto, Markku (toim.): ”Esipuhe”, Pimeyden linnake, s. 7–10. Helsinki: Jalava, 1991. ISBN 951-8954-63-1
  22. ↑ Thomas, G. W.: The Sword & Sorcery of Clark Ashton Smith. Dark Worlds Quarterly 11.1.2020. Viitattu 17.12.2020. (englanniksi)
  23. ↑ Haining 1976, s. 13.
  24. ↑ The collectible Weird Tales pulps. Rare Books Digest 27.9.2013. Viitattu 17.12.2020. (englanniksi)
  25. ↑ a b Hinkkanen, Juhani: Haining: Weird Tales & Sadelehto: Outoja tarinoita 4 Aikakone. 3/1992. Viitattu 8.3.2011.
  26. ↑ Haining 1976, s. 8, 15.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Weinberg, Robert & Price, E. Hoffmann: The Weird Tales Story. San Bernardino, California: Borgo Press, 1999. ISBN 978-158715101-9 (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Weird_Tales&oldid=21431063”