Ankara tyyli

Delfoin ajomies, n. 475 eaa. Delfoin arkeologinen museo.

Ankara tyyli, myös varhaisklassinen tyyli, on antiikin Kreikan varhaisen klassisen kuvanveiston tyyli noin vuosina 490–460 eaa.

Varhaisella klassisella kaudella kreikkalainen kuvanveisto alkoi etääntyä arkaaisen kuvanveiston jäykkyydestä. Kuvanveistossa pyrittiin anatomiseen totuudenmukaisuuteen ja ihmiskehon mittasuhteiden oikeaan esittämiseen. Ankara tyyli on saanut nimensä aikakauden veistosten eräänlaisesta tyylikkäästä karuudesta ja tunneilmaisun niukkuudesta.

Historia

Ankara tyyli edustaa siirtymäkautta arkaaisesta kuvanveistosta korkean klassisen kauden tyyliin. Tyylin tarkasta ajoituksesta on hieman poikkeavia näkemyksiä: joskus se sijoitetaan noin vuosiin 490–460 eaa., mikä ulottuu myös aivan arkaaisen kauden lopulle, ja joskus taas noin vuosiin 480–450 eaa., mikä käsittää klassisen kauden ensimmäiset kolme vuosikymmentä.

Tyylin arvellaan saaneen alkunsa maalauksista, ja levinneen sieltä kuvanveiston puolelle. Sen piirteiden voidaan katsoa tulleen ensimmäisiin reliefeihin jo noin 500 eaa. Miesveistoksiin se tuli noin 480 eaa. ja naisveistoksiin noin 470 eaa. Jos vuosi 480 eaa. halutaan pitää perinteisenä arkaaisen ja klassisen kauden rajana, kyseistä vuotta edeltäneitä teoksia voidaan pitää siirtymäkauden teoksina, mutta käytännössä ne ovat jo monin tavoin varhaisklassisia.

Veistokset

Ankaran tyylin veistokset ovat samaan aikaan yksinkertaisia ja tiettyä suuruutta ilmaisevia. Edeltävän kauden koristeellisuudesta on luovuttu. Tunneilmaisu on niukkaa, ja arkaainen hymy on korvattu tyynellä tai jopa enemmän tai vähemmän tuimalla ilmeellä. Samalla tunneilmaisu alkoi kuitenkin kehittyä, ja tunteita ilmaistiin pienillä yksityiskohdilla, kuten hieman auki olevalla suulla tai otsanrypistyksellä. Kasvojen sivuprofiili, jossa otsa ja nenä yhdistyvät lähes suoraksi linjaksi, on idealisoidun kreikkalainen.

Tyylille ominainen ”kovuus” tulee ilmi myös useiden veistosten miehistä voimaa uhkuvista lihaksista. Veistokset esittivät sekä seisovia että rajussa liikkeessä olevia hahmoja. Ne eivät olleet enää arkaaisten tavoin jäykän frontaalisia, vaan niitä voitiin katsella eri puolilta. Asennoissa alettiin käyttää kontrapostoa, jossa toinen jalka toimii tulijalkana, ja toinen on vapaa. Tämä asento oli aiempia rennompi, ja mahdollisti myös yläruumiin realistisemman asettelun. Ankaralla kaudella myös pronssin käyttö veistoksissa lisääntyi. Tämä mahdollisti uudet, vapaammat asennot, kuten ojennetut kädet (esim. Artemisionin jumala, n. 460–450 eaa.).

Ankarassa tyylissä hahmojen kuvaus kehittyi, niin että esimerkiksi Apollon voidaan erottaa ihmisistä, siinä missä tämä ei yleensä ollut mahdollista arkaaisen kauden kuroksista ilman erityisiä jumalalle kuuluvia tuntomerkkejä. Miehet olivat yleensä, joskaan eivät aina, alastomia aiempien ja seuranneiden tyylien tavoin. Naishahmot puettiin peplokseen aiemman kitonin sijasta, mikä mahdollisti myös naisvartalon kuvaamisen aiempaa yksityiskohtaisemmin.

• 
  Vaalea kuroksen pää, n. 490–480 eaa.
• 
  Euthydikoksen kore, n. 490–480 eaa.
• 
  Kritioksen efebi, n. 480 eaa.
• 
  Taraksen jumalatar (Persefone?), n. 480–460 eaa.
• 
  Harmodios ja Aristogeiton, n. 477 eaa., roomalaiset kopiot.
• 
  Yksi Riacen pronsseista, n. 460 eaa.
• 
  Artemisionin jumala (Zeus?), n. 460–450 eaa.
• 
  Apollon, Olympian Zeuksen temppelin päätykolmioveistoksia, Olympia-mestari, n. 450 eaa.
• 
  Olympian Zeuksen temppelin metooppeja, Olympia-mestari, n. 450 eaa.

Kirjallisuutta

• Poulsen, Vagn Häger: Der strenge Stil. Studien zur Geschichte der griechischen Plastik 480-450. Kopenhagen: Levin & Munksgaard, 1937.
• Ridgway, B. Sismondo: The Severe Style in Greek Sculpture. Princeton, N. J.: Princeton University Press, 1970.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta ankara tyyli Wikimedia Commonsissa